keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa

I tystnaden begravd 2012, suomentanut Katriina Huttunen, Gummerus 2013. 


Pikahyllyn antimia dekkariviikolla: ruotsalainen dekkari, kirjailija minulle uusi tuttavuus. Myöhemmin vasta huomasin, että kannessa hehkuttaa itse Liza Marklund: ”Vuoden paras ruotsalainen dekkari.” Syytäkin on: Alsterdal on Marklundin luottokustannustoimittaja...

Katrine Hedstrandilla on elämä. Lontoossa. Koti-Ruotsissa on ikääntyvä äiti Ingrid ja vetelä veli Ante. Velipoika asustaa äidin naapurustossa ja on delegoinut äidistä piittaamisen vaimolleen. Kun äidin voimat hiipuvat ja hän joutuu vuodeosastolle, vastuu siirtyy kuitenkin Katrinelle. Katrinen on pantava oma elämänsä tauolle, palattava Ruotsiin ja omistauduttava äidin asioiden hoitamiselle, mikä perheettömien tytärten osa on. 

Äidin kaaoksen valtaamasta asunnosta löytyy pohjoisruotsalaisen kiinteistönvälittäjän yhteydenottopyyntöjä: äiti omistaakin talon kotiseudullaan Tornionjokilaaksossa. Koska äidiltä ei enää tietoja saa, ja kiinteistönvälittäjä on epäilyttävän innokas ostohalussaan, Katrine lähtee pohjoiseen ottamaan asioista selvää. 

Perillä odottaa silmitön talvi ja meänkielinen Kivikangas. Ensi töikseen Katrine törmää eläkkeelle jääneeseen kyläpoliisiin Thore Paloon ja saa kuulla, että pitäjää kuohuttaa erakoituneen Lars-Erik Svanbergin, vuosikymmenten takaisen hiihtäjätähden, raaka murha. Yhteisön pelottavan tiiviit suhteet valkenevat Katrinelle varsin pian, ja sen myötä hän saa tietää, että Ingrid-äidin elinikäinen haluttomuus kertoa taustastaan pohjautuu vuosikymmenten takaa heijastuvaan vaikenemiseen.  

Matka omille juurille vie Katrinen paitsi Tornionjokilaaksoon, myös Venäjän Karjalaan. Kivikankaalaisten mykkyys ja vihanpito on saanut alkunsa 30-luvulla, kun maailma mullisteli uutisista lamasta, natsismista ja uudesta uljaasta Neuvostoliitosta - kun pieni kylä oli jakaantunut kommunisteihin, nationalisteihin ja lestadiolaisiin.

Haudattu hiljaisuudessa on varmaan dekkarikin - onhan siinä tutkiva poliisi! - mutta sitä enemmän se on katsaus lähihistoriaan, sukujen käsittämättömiin salaisuuksiin. Katrine ei tyydy vaikenemiseen vaan etsii vastauksia, ja tässä riippumattomassa, rohkeassa määrätietoisuudessaan hän on yhtä ulkopuolinen niin Kivikankaalla kuin Petroskoissakin. 
”Kaksi asiaa sinun täytyy tietää”, hän sanoi. ”Älä koskaan kieltäydy kun sinulle tarjotaan kuppi kahvia. Ja keksi vastaus kun sinulta kysytään, kenen sinä olet. Sitä täällä kysytään. Ei sitä, kuka olet, missä asut tai mitä töitä teet. Täällä kysytään aina, kenen sinä olet.”
Erittäin tarkkanäköistä on rinnastaa yhtäältä ikiajat isäinsä mailla ”vapaassa” lännessä asuneiden ja toisaalta Neuvostoliiton ja sittemmin oligarkkien tyrannian kokeneiden asennoituminen ulkopuolelta tulleeseen. 

Haudattu hiljaisuudessa on realistinen, mukaansatempaava ja askarruttava romaani, eikä sellaisena oikeastaan juurikaan dekkari, vaikka murhamysteeri onkin. 

Katriina Huttunen on ruotsalaisen kirjallisuuden suhteen laatuleima - kun 500-sivuisen kirjan alkulehdiltä näkee hänen olleen asialla, voi yleensä rentoutua ja lukea tarinan niin kuin se kerrotaan. Mutta.

Tässä on nyt tapahtunut jotain. Puhutaan ”kirjelaatikoista", potkukelkalla "huristelusta", viedään "vettä kattilaan sulamaan" (tämän oli joku aiempi HelMet-asiakaskin lyijykynällä alleviivannut). Sotatantereelle aikanaan jääneet siirretään haudattaviksi ”vihittyyn maahan”, ja Leningradin ”miehitys” kesti 900 päivää. 

Lisäksi sivun 190 tienoilla on kummallinen rypäs monenlaisia kirjoitusvirheitä ja siten toimituspuutteita. Kiirettä tietysti pitää. Grrr. 

Jos Haudattu hiljaisuudessa on dekkari, se on hillityssä supersankariudessaan ja selkeästi järjellisessä tavoitteessaan eräs parhaita lukemiani.  

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Crime Time 2014. 



Ensimmäisen valtakunnallisen dekkariviikon alkuun osui sattumalta käsiini ”palkitun prosaistin kiihkeä jännäri”, kuten kustantajan blurbi lupaa. Tästä on kyllä whodunnit kaukana.

Jari Järvelän Tyttö ja pommi on sotaromaani. Sodassa ovat ilmaisun- ja olemisenvapaus ja keskiluokkaunelma. 

Näyttämönä on uhkaavan urbaanina näyttäytyvä Kotka, Järvelän kotikaupunki. 



Valaistus on vähäinen: kaikki tapahtuu öisin ja sakenevan syksyn inhottavuudessa. Normaalielämä, normi-ihmiset, loistavat poissaolollaan. Tässä Tyttö ja pommi lähenee visuaalisena lukuisia  elokuvadystopioita - tunnelma on usein postapokalyptinen. 

Asemasotaa käyvät pääoman ja yleisen yhteiskuntajärjestyksen asialla ”turvallisuuspalveluammattilaiset”, yksityisvartijat eli stevarit. Toisella puolen ovat ”töhrijät”, nuoret graffititaiteilijat. Graffareille stevarit ovat Rottia, stevareille töhrijät Bakteereja. Yhteiskuntajärjestystä puolustavat tavalliset kunnon miehet katsovat olevansa ”antibioottikuuri” rappiota ja anarkiaa vastaan.

Konservatismin palkka-armeijaa johtaa vartiointifirman konttoripäällikkö Raittila komennossaan lukuisia poliisikoulutestipudokkaita ja ihan tavallisia miehiä, kuten Kalliola ja Hiililuoma. Strategia-apuna on hillittömän hauska matematiikanopettaja Vartia (”ilman sitä jiitä”), itseoppinut katutaiteen käsiala-analyytikko. Aate, asia, ideologia ja isäntä on näissä tapahtumissa VR. 

Maalipurkkipataljoonan kärkijoukossa ovat Metro, Rust, Paroni, Jack ja Koskelo. 
Mä ja Rust olimme nauttineet ulkona maalaamisesta. Paroni teki vielä maalaamista mieluummin omia monimutkaisempia proggiksiaan, joilla se yritti johdattaa ympäröivää yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan, oli kyseessä sitten Chiquita-tarrojen muuttaminen tai tukholmalainen maahanmuuttovirasto. Koskelon ominta juttua sen sijaan olivat hylätyt mestat.
Koskelo haaveilee Ukrainan Pryprjatista, kuuluisasta aavekaupungista, Jack kärsii vakavasta OCD-oireilusta, jota hänen äitinsä pitää käytännöllisenä siisteytenä. Paroni kulkee päivisin pukumiehen valeasussa maalitölkit Cavaletissa esittelemässä asuntoja. Metro ja Rust jakavat aamulehtiä, tsekkailevat reiteillään sopivia maalauspintoja ja rakastavat jonkun poismatkustaneen alivuokralaisen asunnossa. 
Graffari on taiteilijoiden kuningas. Entisajan ulkoilmamaalarit olisivat meille kateellisia. Ne jäljensivät neliskanttisiin taulukankaisiinsa palan maisemaa. Me muutetaan sitä maisemaa. 
Romaanin kerronta kulkee kronologisena ja osin limittäisenä kahden kertojan äänellä. Toinen heistä on Metro, 19-vuotias kouvolalais-kongolainen tyttö, jolle maalaaminen on intohimo ja elämäntapa; toinen Jere Kalliola, ”turvallisuusammattilainen”, koska puolentoista lapsen isä ja omakotirakentaja. Työ on vain työtä. 

Heti alkusivuilla tapahtuu murha, joka peitellään, ja joka saa silminnäkijän ja asianosaisen ajautumaan kostoon. Kostosta tulee elämän kantava voima, inspiraation lähde ja lopullinen maali. Maalipa hyvinkin. 

Järvelä vie lukijan Metron kautta tutustumaan graffitin suuruuksiin, joiden mukana vierähtää useampi unohtumaton hetki netin uumenissa. Kirjan motto on otettu kaikkien aikojen ehkä kuuluisimmalta graffititaiteilijalta, bristolilaiselta Banksylta: 

“A wall is a very big weapon. It's one of the nastiest things you can hit someone with.”
Berliini näyttäytyy graffarin taivaana: mainitaan berliiniläiset Just ja Blu sekä Berliinissä työskentelevä belgialainen ROA. Näiden teosten tarkastelu tuo vavahduttavaa lisäsyvyyttä Järvelän romaaniin. 

Rottapuolen operoijien elämänarvot ja -sisältö näyttäytyvät plassuina ja ulkoaomaksuttuina tässä yhteenotossa. Vartiointitoimistopäällikkö Raittila leuhkii kahden ja puolen tonnin konjakilla, Kalliolan kollega ja kilpailija Hiililuoma Seychellien-matkalla ja Audin blingivanteilla. 

Rahan- ja vallanhalu kääntyy konkreettiseksi väkivallaksi, eikä väkivaltaa voi rajata koskemaan vain aggression kokijoita. Paineaaltojen vaikutus on musertava. Kyse ei ole sukupolvien välisestä kuilusta, vaan rahan vallasta. 

Järvelän romaani on jämerän poliittinen. Siksi liikutuin siitä, että sille, vasta huhtikuussa julkaistulle, on jo Kotkassa olemassa tribuutti, by Hende. Ja ihan valtaapitävien luvan kanssa.




perjantai 6. kesäkuuta 2014

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta


Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 2013, suomentanut Sanna Manninen. Siltala 2014.



Tämä kirja oli möllöttänyt HelMetin Bestseller-hyllyssä jo useamman käynnin ajan. Olin kavahtanut alaotsikon tähden: ”romaani rakkaudesta”. Elämä, ja sen kautta lukemisaika, on liian lyhyt ichmischschuchdehöttöön. 

Sitten tuli osittainen haaste: arvostamani bloggarin lukupiiri oli ottamassa tämän käsittelyyn ja päätin sitten täältä kulisseista itsekin katsahtaa aihetta. 

Romaanin nimi ja motto on otettu Ruotsin valtakunnan laista: ”Se joka ottaa luvattomasti käyttöönsä tai muulla tavoin anastaa toisen omaisuutta, tuomitaan omavaltaisesta menettelystä...” Nerokasta. Rakkaus on hyödyke, hinnallinen palvelu.

Esterillä on kaikki hyvin: mies on, ja mielekäs työ. Työn kautta hänet pannaan kirjoittamaan artikkeli valtavan upeasta nykytaiteilijasta, Hugosta. Paneutuminen modernin neron työhön ja tämän tapaaminen vääntävät Esterin elämän nurin. Jokin nyrjähtää: ”Aivot ovat jo kokeneet sen mitä ovat kaivanneet. Loikka tapahtuu silloin kun ei halua menettää tulevaisuutta, jonka on jo tuntenut.” 

Alkaa matka kohti Hugoa. Ensin putsataan tausta, poistetaan aviomies Per: 
- Onko tässä enää mitään järkeä? Meidän suhteessa? Ester kuuli kuitenkin ennen kaikkea toiveen lievityksestä ja helpotuksesta. Per halusi kuulla olevansa väärässä. Pois haluava osapuoli on aina hieman vastahakoinen, hän pelkää tuntematonta, hankaluuksia ja katumusta. Sen joka ei halua tulla jätetyksi pitää käyttää hyväksi tätä vastahakoisuutta. Hän ei kuitenkaan saa vaatia selkeyttä ja rehellisyyttä. Tilannetta ei pidä pukea sanoiksi. Muutoksen ilmaiseminen täytyy jättää pois haluavan osapuolen tehtäväksi. Vain sillä tavalla on mahdollista pitää luonaan ihminen joka haluaa lähteä. Siksi parisuhteessa vaikeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö. 
Kaikki ei olekaan ollut hyvin, sillä Ester on altis hullaantumiselle. Hän on kuitenkin moralisti, tekee irtioton aiemmin eletystä uuteen valmistautuessaan. 
Jotkut ihmisethän olivat valmiita järjestämään rakkauselämänsä, tai pikemminkin seksielämänsä, siten että heillä oli samanaikaisesti useita toisistaan tietämättömiä kumppaneita. Kumma kyllä samat ihmiset ihmettelivät ärtyneinä, miten hankalaa oli sovitella yhteen aikoja, valheita, tapaamisia, kun muilla ihmisillä oli todellinen elämä vaatimuksineen, odotuksineen ja kaipauksineen. Tällaisille ihmisille pitäisi suositella nekrofiliaa, hän ajatteli. Kuolleet eivät aseta vaatimuksia hirvittävän kiireisille ja lujasti töitä tekeville, seksuaalisesti ylivirittyneille neroille.  […]
Ihmisen jolla on useita naisia, tai miehiä, ei tarvitse pelätä todellista läheisyyttä kenenkään kanssa. Hänen ei tarvitse koskaan olla tasavertainen tai asettaa itseään alttiiksi, hän voi ohjailla valtaa niin ettei ikinä joudu alakynteen vaan voi aina mennä jonkun muun luo. Se on kuin eksistentiaalinen täyssuojaus.
Romaanissa on ulkopuolinen kertoja, mutta yhtä lailla kertojana voisi olla Ester itse, sillä vain hänen näkemyksistään ja kokemuksistaan tarina koostuu. Ester on täysin tunteidensa  vietävänä, mutta ihmisessä aina vallitsevat kaksi puolta, järki ja tunne, näkyvät selkeästi hänen taistelussaan. Kyllä Ester näkee nöyryytyksensä, apunaan vielä tolkkua tarjoava ”ystävätärkuoro” kuin kreikkalaisessa tragediassa ikään, mutta järki sumenee genitaalien aktivoituessa.

Minulla oli hillittömästi lainauksia tästä romaanista, ja monet niistä painan kalkkeutuvaan sydämeeni. Omavaltaista menettelyä on elegantti, eurooppalainen ja kepeä, taittoaan myöten, raskaasta aiheestaan huolimatta. Sanna Mannisen suomennos kantaa tätä henkeä oivallisesti, paitsi.

Esterin elämää Hugon odotuksessa kuvataan sanalla ”välikohtaus”. Suomessa ”välikohtaus” = konflikti, kun taas ”välinäytös” = diibadaabaa varsinaisia tapahtumia odotellessa. 

Omavaltaista menettelyä on mittaamattoman viisas kirja, joka pitäisi määrätä pakolliseksi lukemistoksi kaikille teineille. Kas kun aivo-orgasmit tai fyysinen yhteys eivät lopulta merkitse mitään. Suomemmasti, Sex and the Cityn Mirandan sanoin: ”He’s just not that into you.”

Harvoin, jos koskaan, olen nähnyt toivoa kutsuttavan sen oikealla nimellä, sen paljastuvan koko kauhistavuudessaan. Lena Andersson onnistuu tässä.

...sillä kaikki elollinen haluaa pysyä hengissä, eikä toivo ole poikkeus. Se on tuhoeläin. Se syö kaikkein viattomimpia kudoksia ja kukoistaa niissä. Sen selviytyminen perustuu kehittyneeseen kykyyn ummistaa silmänsä kaikelta, mikä ei edistä sen kasvua, mutta käydä kaiken sellaisen kimppuun, mikä ruokkii sen eloonjäämistä. Sitten se märehtii näitä muruja kunnes on imenyt niistä kaiken ravinnon.  […]
Varmaa tietoa on helpompi käsitellä kuin epämääräistä. Se johtuu Toivosta ja sen luonteesta. Toivo on ihmisruumiissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa. Ei riitä, että Toivon pukee pakkopaitaan ja telkeää pimeään loukkoon. Myöskään nälkäkuuri ei auta, loista ei voi tuomita vedelle ja leivälle. Ravinnonsaanti on tyrehdytettävä tyystin. Jos Toivo pystyy hankkimaan jostain happea, se hankkii sitä. Happea on väärin suunnatussa adjektiivissa, ajattelemattomassa adverbissa, hyvittelevässä myötätunnon eleessä, vartalon liikkeessä, hymyssä, silmän pilkahduksessa. Se joka toivoo ei ole tietävinään, että empatia on mekaaninen voima. Välinpitämätön tekee vaistomaisesti huomaavaisia asioita suojellakseen sekä itseään että hädänalaista.  […]
...kun loiseläin Toivo otetaan pois kantajastaan Isäntäeläimestä, kantaja joko kuolee tai pääsee vapaaksi. 


perjantai 30. toukokuuta 2014

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

Teos 2014.

Takakansitekstissä se sanotaan: Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Hailuotoon, 700 kilometriä. Ja että tämä on romaani ”rohkeiden sankarien henkeäsalpaavasta retkestä, jossa ei tapahdu mitään”.

Soutamalla 700 kilometriä merellä? Se on kuulemma mahdollista: Ylen Aamun kirjaa osuin katsomaan sen verran, että Hurme kertoi tehneensä tämän matkan, seuranaan muudan Matti.

Mieshän on hullu.

Ensimmäinen sivu, ollaan Kustavin Lypertössä. Näillä seuduin, kertoo Köpi, on kirjoitettu ”maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä.” Viitataan Volter Kilven Saaristolaissarjaan.

Mieshän on hullu.

Ja sitten mennään. Merimatkat suven sydämessä soutaen tai purjehtien kuluvat sutjakkaasti miesten keskustellessa - tai oikeammin kumpaisenkin vuoronperään esitelmöidessä - eri taiteenalojen mestariteoksista ja neroista, maailmankuuluista siinä missä unohdetuistakin, ja samoilla puhein selvitellään kansallisuusaate, evoluutio, uskonto ja ympäristönsuojelu. 

Ajatukset taiteesta tiristetään, kondensoidaan - nyljetään? Sillä aika on rajallinen, tälläkin reissulla: 
- Haluan puhua Immanuel Kantin estetiikasta, Syd Barretista, Steve Winwoodista, Lewis Carrollista ja Paul Butterfield Blues Bandista. Käykö laatuun?
- Mikä ettei,  vastasi Aimo. - Jos puristat sen 25 minuuttiin, jolloin perunat ovat kypsät. Haluan ruokarauhan.
Ei siinä mitään, mikäs siinä. Tällaistakin viestintää voi viritä, kun sekä puhuja että kuulija ymmärtävät peruslähtökohdan: 
Taide ei suoranaisesti liity koviin faktoihin: ravintoon, suojaan ja lisääntymiseen. Se liittyy elämän neljänteen kovaan faktaan, kommunikaatioon. Enempää näitä faktoja ei ole; ihmiskunnan kaikkinainen rimpuilu ja sekoilu on näihin neljään palautettavissa.
Matkallaan merisoutajat kaivavat plakkarista, nahkatakin taskusta, lätsän hikinauhan alta ja saappaanvarresta kulloinkin käsiteltäviä tekstejä, latelevat ulkomuistista pitkiä pätkiä, ja ennen kutakin rantautumista yöpymistä varten kuullaan Aimon päätön ”perinnetarina” kyseiseltä seudulta. 

Näissä pysähdyksissä usein kuljetaan paikallisten kirjailijoiden jalanjäljissä, kuten Köpi kävelyllään Porin kaupungissa Maiju Lassilan Iivanaa pohdiskelemassa: 
Se on viinanjuomisen, örvellyksen, erehdyksen, seksuaalisen häirinnän, tappelun, typeryyden, örähdysten, typerien puheiden ja katkenneiden ajatusten likaisista elementeistä koottua puhtainta kirjallisuutta. Runoa! Huumoria! Elämäniloa! Taidetta! Ihme!
Välillä lukija joutuu soutamaan vastatuuleen, ”ylämäkeen”, kuten aidot merisoutajat asian ilmaisisivat, kun pitkiksi toveiksi puheeksi tulee hämäriä muusikoita oudoilta alueilta, kuten John Fahey ja Henrik Otto Donner; sitten taas Köpi ja Aimo palkitsevat yleisöystävällisemmillä tekijöillä kuten J. J. Cale ja Bob Dylan: ”Tässä maailmassa ei kukaan muu tee tällaisia lauluja. Kellään ei ole pokkaa tehdä tällaisia lauluja! Minä rakastan Bob Dylania!” 

Lisäpuhtia omiin aironvetoihinsa draamalle ja näyttämötaiteelle kouluttamaton lukija saa jämäköistä katsauksista teatterin tarkoitukseen ja sen peruselementteihin. Kukapa Shakespeare-filmatisointeja janonnut olisi tullut ajatelleeksi tätä Aimon pontta:
Shakespeare kirjoitti kaiken draamansa teatterin, ”puusoikon”, ehdolliseen todellisuuteen. Sen yhtenä omistajana, näyttelijänä ja lavastajana. Ellei tätä muista, niin on menettänyt pelin eikä kykene oikeaan tulkintaan. Joka ainut Romeon ja Julian välisen dialogin huohottava, rakastava, kiimaisen-lyyrinen repliikki on kirjoitettu kahdelle nuorelle miesnäyttelijälle, joista toinen on pukeutunut ihanaksi neidoksi. Siinä on se huumori. Siinä on se todellisuus.
Köpi kuitenkin pelastaa tampiommakin lukijan muistuttamalla, että taide tehdään katsojalle, kuulijalle, yleisölle. 
Hyvän kirjan lukeminen on taideteko. Hyvä kirja tekee lukijasta taiteilijan. Ellei osaa lukea hyvin, innostuneesti ja pelottomasti silloinkin, kun teksti sattuu olemaan outoa, ei ikinä opi kirjoittamaan eli elämään. Ilman lukijaa kirjallisia tekstejä ei olisi laisinkaan. Itse teksti on lukijalle tarkoitettu johtolankojen nippu, joka houkuttelee lukijan muokkaamaan mustien merkkien ketjun merkityksiksi. 
Ja lukija innostuu! Riehaantuu! Lukijaa viedään veneessä hillittömällä vauhdilla ja täysin varoittamatta Carl Barksista Bertolt Brechtiin, Shakespearesta Saukkiin. Tämä kirja on road movie, äijäromaani, silmitöntä fanitusta, kulttuuripoliittinen pamfletti (”On se muuten yhtä saatanaa, että olennaisten suomalaisten kirjailijoiden Wecksellin ja Diktoniuksen runoista ei ole olemassa tuoreita ja päteviä suomenkielisiä käännöksiä!”), sivistyksen käsikirja (sori Schwanitz), lukemisen ylistys (sori Bloom), zen ja neli-ja-puolimetrisen merisoutupurjeveneen ohjastus ja hoiva.

Aimon sanoin: ”Jos ei tämä ole korkeinta kulttuuria, niin minä olen Nokian insinööri!
Jos ei tämä ole taidetta, parasta taidetta, niin minä olen puolustusvoimain komentaja ja vapaamuurari!”

Hurme taituroi hämärästi tutunomaisin suomalaisin kertojaäänin; yhtäältä on koivuklapiproosaa tyyliin
Oltiin perillä Ykspihlajassa, Kokkolassa, 18 tunnin yhtämittaisen soudun jälkeen. Soudettiin Airolan Outin rantaan. Tervehdittiin tutut. Kuivateltiin kamoja, pystytettiin laavu ja teltta. Väsytti niin paljon, ettei väsyttänyt yhtään. Oltiin soudettu väsymyksen keskireiän läpi sen toiselle puolelle. Mikko keitti kahvit. Juotiin kahvit. Turistiin. Syötiin jotain. Outi pani saunan lämpiämään. Juotiin pari kaljaa. Saunottiin. Uitiin. Juotiin pari kaljaa lisää. Oltiin onnellisia. 
ja toisaalta
Viinapullo risteili Köpin kouraan, joka kallisti tottuneesti lasiesineen sellaiseen kulmaan, että neste painovoiman vaikutuksesta virtasi kiitolliseen kurkkuun, joka nielaisutoimien ja nautinnollisen ähkäisyn jälkeen oli valmis tuottamaan jaksollista aaltoliikettä hänen suuvärkkinsä ja Aimon karvaisten korvien väliseen ilmatilaan. Puhetta, sanalla sanoen.
En ole aikoihin ollut niin innoissani, ilahtunut ja pakahduksissani kuin tätä romaania lukiessani. Moitteita? On. HelMet-kirjaston kappaleessa on kansipaperi teipattu niin, että sisäkannen reittikarttaa ei väkivallattomasti näe lukea. Mutta ei se mitään, mitäpä tuosta - kaikista kulutuksenvastaisista ja muuttojenmäärittämistä periaatteistani huolimatta joudun ostamaan tämän kirjan, jotta voin sitä koirankorvailla ja alleviivailla. Ja jotta voin henkilökohtaiseksi sivistyshaasteekseni ottaa kirjan päättävän seitsemäntoista (17) sivun henkilö-, paikka- ja teoshakemiston.

Sillä tässä romaanissa Aimo, teinisporttitempausta katsellessaan, tuumaa näin: 
Jos minulla olisi tuommoinen ämyri, niin huutaisin ihmisille, että ihmiset, lukekaa kirjoja! Lukekaa ulkona, lukekaa sisällä, lukekaa ulkoa, lukekaa sisältä, surussa lukekaa ja ilossa, surussa lohduksi ja ilossa tasoitukseksi. Lukekaa kotona, matkalla, pitkittäin ja poikittain. Mitä enemmän te luette, sitä vähemmän te luulette. Mitä vähemmän luulette, sitä enemmän tiedätte. Mitä enemmän tiedätte, sitä vähemmän kärsitte. Mitä vähemmän kärsitte, sitä enemmän ehditte lukea. Tietämättömyys, lukemattomuus, lisää tuskaa. Lukemattomasti!


torstai 22. toukokuuta 2014

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla


Kaiku Books 2013.

Kaikkien tuntema Maija Vilkkumaa kirjoitti esikoisromaaninsa kahdesta, kolmesta, neljästä tai viidestä naisesta ja parista miehestä, ja hyvähän siitä tuli. Kertojaääniä on neljä - Silja, Linda, Ville ja Leila - ja kolmesta ensinmainitusta piirtyy uskottava, monitahoinen hahmo Leilan jäädessä pieneen sivuosaan. Tottahan Vilkkumaa muiden nahkoihin asettumisen taitaa: hänen lyriikoistaan on kirjoitettu graduja muun muassa teemoilla ”modernin naiseuden esitykset” ja ”subjektit Maija Vilkkumaan albumilla Ei”. 

Eletään Helsingissä tänään. On Silja, pelifirmaansa kokovartalorakentavan Harrin vaimo, kotiäiti. Linda on rääväsuu undergroundsukeltaja, pienlehtiin kirjoitteleva ja vielä tuntemattomana stand up -koomikkona keikkaileva nuori nainen. Ville on äidinkielenopettaja, joka puolitahtomattaan saa vastuulleen kansalaisopiston kirjoituspiirin. Ja on Leila, oman ilmoituksensa mukaan 62-vuotias seurapiiritoimittaja. Neljän päähenkilön kohtalot kietoutuvat toisiinsa muutaman kuukauden aikana, minkä jälkeen jokaisen heistä on otettava uudet suuntimat.

Tarinan ytimessä on Silja, jolla on menneisyys popduo The Glitter Girlsissä yhdessä nuoruudenystävän Tessun kanssa, ja nykyisyys yläkeskiluokkastandardin mukaisissa puitteissa perhettä kasvattamassa. Ystävät vihjaavat Siljan nuutuvan kotoiluun ja lähettävät tämän kansalaisopiston kirjoittajakurssille.

Kurssin ohjaajana toimii Ville, äidinkielenopettaja, jolle sattumalta ja varsin vastentahtoisesti on langennut vetovastuu kynäilijöiden kaitsemisesta. Ville on päättänyt omistaa lukukauden dokumentaarisuudelle, ”totuudelle”, mutta Silja saa suollettua vain tarinaa supertähtimiljonääri Gwendolynista seikkailemassa Roomassa ja New Yorkissa 80-90-lukujen vaihteessa. Silja kyllä tahtoo kirjoittaa muuta, tahtoo älyllisempää, kaikessa parempaa: 
Suomalaiset ovat itsekseen, täällä perukoilla. Me olemme yksi pohjoismaista, mutta kaikki muut pohjoismaat puhuvat keskenään melkein samaa kieltä, me emme, meillä on oma kielemme. Useat meistä eivät edes halua oppia sitä toista kieltä, sen opiskelu tuntuu meistä nöyryyttävältä, samalta kun tunnustaisimme ettemme pärjää yksin. Yksin pärjääminen on meille tärkeää, ja siinä on surumme alku. Siinä on lasten kaltoinkohtelun alku. Sen hän kirjoittaisi, esseestä tulisi mahtava, hänen elämästään tulisi taas ryhdikästä ja järkevää, hänestä tulisi taas tekijä, hänestä tulisi.
Silja elää sivupersoonansa Gwendolynin kautta coolimpaa elämää kuin entinen bändikaveri Tessu, josta on tosielämässä aivan kuin itsestään tullut joogakeisarinna, kunniatohtori, Linnan juhlien vieras. Sillä ei tässä näin pitänyt käydä. Nuoruudessa, ennen lapsia, juuri Siljalle loistava tulevaisuus oli tuntunut niin selvältä:  
Silja availi kortteja toistensa perään, aina ihan vääriä, se ei haitannut, se nauratti, hän huusi teatraalisesti ja esitti rituaalisen tanssin aina kun väärä kortti nousi. Hän ajatteli että on tällainen koska on taiteilija, hänestä tulisi vielä jotain suurta, jotain enemmän kuin näistä muista tässä pelipöydässä, näistä muistipelihirmuista, näistä ei-taiteilijoista. Eihän hän vielä tiennyt, että väliaikainen työ Lasten Säätiössä jäisikin pysyväksi, että hän ei saisi kirjoitettua enää yhtään biisiä, että vuodet menisivät ohi ja hän ei saisi tartuttua kiinni niistä, ei kiinni mistään. 
Ville ei vain viihdy. Hänestä välittyy tuskastuneisuus, sitkeä oikeassa oleminen, vain vaivoin pidätelty halu ravistella kanssaihmiset näkemään hänen tavallaan. Ulkopuolisena omassa arjessaan häntä kuitenkin rasittavat ihmiset, nuo joukkosielut, typerykset: 
Minä näen usein, mitä ihmiset ajattelevat. Etenkin ikäiseni, siis nelikymppiset, ja sitä vanhemmat ihmiset. Pettymyksiään, yleensä, ja kokemiaan vääryyksiä. Tai sitten, toisinaan, he unelmoivat. Siinä ei ole mystiikkaa. Psykologit ja neurotieteilijät ovat jo vuosia puhuneet tunnetartunnasta. Tuolla sanalla viitataan prosessiin, jossa tunteet siirtyvät peilineuroneiksi kutsuttujen hermosolujen avulla ihmisestä toiseen. Tunnetartunta ei edellytä tietoisuutta siitä, että jokin tunne on toisesta ihmisestä lähtöisin - ihmiset päinvastoin tulkitsevat usein toisesta tulvivat tunteet ”omikseen”. Kun ymmärtää, että muiden tunteita voi aistia, kanssaihmiset muuttuvat ikään kuin läpinäkyviksi. 
Romaanin neljännen kertojan, Leilan, puheenvuoroja on vain pieni osuus tarinasta. Ne ovat lukukelvottomalla fontilla kirjoitettuja blogitekstejä, joiden sisältö on julkkisten nimiä ja positiivisuushörhöilyn itsestäänselvyyksiä. Toimittajaksi itseään kutsuva Leila kirjoittaa, niin sisällöllisesti kuin tyylillisestikin, erehdyttävän paljon samaan tapaan kuin kirjoittaisi 8-vuotias miellyttämisvikainen tyttölapsi: 
Kävin Kööpenhaminassa suomalaisen taiteilijattaren Eve Joen näyttelynavajaisissa. Myös Jano Entertainmentin Vauhtikaksoset Harri Oja ja Juhomatti Mäkinen olivat siellä! :D :-D Puhuimme siitä, miten kauniisti ”Köpiksessä” lyövätkään vanha ja uusi Arkkitehtuuri kättä. Loistokkaat wow-rakennukset ja wanhat kauniit Palatsit. Voi, miten toivoisin samanlaista pirskahtelevuutta kauniiseen Helsinkiimme! Miksi meidän täytyy aina olla niin Vaatimattomia? :(
Taiteilijatar Itse oli erittäin kaunis lohenvärisessä puvussaan. Ihanat Kissamaalauksensa olivat kuin karkkeja museon seinillä. Keskustelimme elämästä ja unelmista. Taiteilijatar kertoi unelmansa: päästä kartanonemännäksi, lehmiä ja hevosia ja kanoja ja kaikkea! Huhhuh! :D :D :D Toivon todella että hänen unelmansa toteutuu! <3 <3 <3 :)
Niin. Kissamaalaukset. 

Linda riuhtoo korostetun kyynisenä stand up -skenessä ja vähälevikkisen lehden keikkareportterina. Suunta reuhonnasta puuttuu. Miehiä on ja ei, eikä niilläkään ole niin väliä: 
Sanoin et kun mun pitää esitellä Helsinkiä saksalaiselle poikaystävälleni. No, millaista on ollut, Lasse kysyi. Sanoin että tosi kivaa, hienoa nähdä Helsinki turistin silmin! Tämä on hieno kaupunki! Sen sanoessani tajusin että mähän valehtelen, ei musta oo ”hienoa nähdä Helsinki turistin silmin”, musta se on ihan vitun rasittavaa, oikeesti vaan toivon että kaikki mestat olis jo tsekattu ja että pääsis kotiin katsomaan televisiota. Siinä on mun missio tässä elämässä: saada asiat tehtyä jotta pääsis kotiin katsomaan televisiota.
Lindan kohdalle osuu hullaantuminen, joka hetkeksi kuorii hänestä kyynisyyden ja kohottaa ymmärrykseen koko ihmislajia kohtaan tässä hillittömässä kohtauksessa stand up -kiertueella joulunalustuhruisessa Satakunnassa: 
Joka kylässä, minne mentiin, oli keskellä ruma Sokos ja ruma baari ja siellä baarissa meillä oli keikka, ja mä ajattelin että juuri tätä on korruptio Suomessa, ei tällaisia hirveitä rakennuksia saisi kukaan rakentaa jollei sillä olisi kaveria kunnanhallituksessa hannankullituksessa, ja jollei se kaveri olisi vitun idiootti joka ei ymmärrä eikä näe, miten ruma on ruma Sokos ja mitä tekee ihmiselle tuijottaa joka vitun päivä rumaa Sokosta ja tyhjää kylänraittia. Ja sitten kuitenkin oli niin kaunista olla siellä, olla osa kiertävää sirkusta joka tulee kylään rimpsuineen ja rämpsyineen ja limpsoineen ja pimpsoineen [...] me mentiin metsään ja jäätyneille pururadoille, ja aina jossain keskellä ei-mitään oli maailman kaunein ja hienoin yleisurheilukenttä, siellä se odotti lumivaipan alla kevättä ja uusia seikkailuja. Ja mä ajattelin että tänne ne sitten tulee, jätkät ja muijat, hyppimään ja heittämään, ja sitten ne menee taas Sokoksen taakse vetämään röökiä ja puhumaan siitä miten ne aikoo muuttaa pois aivan vitun äkkiä. Ja talvisin ne tulevat katsomaan meidän stand up -keikkaa, eikä sillä ole väliä etteivät ne aina jaksa kuunnella mitä mä niille huudan. Me ollaan samaa kansaa kuitenkin, me kaikki joudutaan kestämään kylmyys pimeys esi-isien kammottava jääräpäisyys, ja me kestetään se ja eletään eteenpäin ja öisin juodaan ittemme pehmeään pumpuliin ja kuunnellaan surullisia lauluja ja arvostetaan sitkeyttä, koska mitä muuta me voidaan, ei mitään.
Kaikki neljä kertojaa ovat tulleet elämässään tilanteeseen, jossa turhautuminen on päällimmäinen tunne. Tarvitaan suunnanvaihdos, uutta sisältöä, kuulumista johonkin, näkyväksi tulemista. Tätä he kaikki hakevat kirjoittamalla eri foorumeilla, sanallistamalla itseään oleviksi. Aito vuorovaikutus on vaikeaa, jollei mahdotonta; kuulijan läsnäolo ei ole mikään takuu siitä, että puhuja tulisi kuulluksi. Tästä mainio esimerkki on kirjoituskurssilaisten baari-ilta: 
Kirjoituskurssilaiset ovat mukavia mutta kuitenkin vielä etäisiä, se on hyvä yhdistelmä, ei tarvitse keskustella mistään ahdistavasta henkilökohtaisesta, mutta toisaalta on sen verran yhteisiä juttuja, että pystyy puhumaan muustakin kuin säästä.     ---siis nämä hiukkaset, vaikkapa fotonit, ovat kaksosia, ja tosiaan saavat ominaisuutensa vasta mitattaessa---      --- ne ei meinaa saada sitä hengiltä millään, tuli ei polta sitä, pyhä henki menee siihen ja siitä tulee ihan sairaan painava, Moksu ei osaa vaan näytellä että se ei jaksais nostaa mua, mua naurattaa ihan hirveesti---      ---minä ajattelin että keitän sitten perunaa, ehkä bataattia, haudutan pikkuisen jauhelihaa, sanotaan ettei saa yhtään antaa suolaa mutta se on niin kamalan valjun makuista sitten---      ---ja vaikka sanotaan ”kaksoset” niistä hiukkasista niin ei niillä ole mitään geneettisiä ominaisuuksia, jotka tämän selittäisivät, eikä ole mitään informaatiokanavaa joka voisi tämän tiedon välittää, tämä todella tuntuu mystiseltä, ja kuitenkin---
Läheisten ystävättärien ”keskustelua” kuvataan nokkelasti ja hilpeän osuvasti Tessun vierailussa Siljan kotona: 


”No miten ne Hyvä Olo -messut?"  ”Ne meni tosi hyvin itse asiassa. Ihanii muotikuvii täällä”               ”Kääpiö ei aiheuttanut hankaluuksia?”  ”Mitä. Ai niin se. Joo ei. Testaa itsesi, oletko neurootikko. Kaikenlaista. BB-Terttu värjäsi tukan! Nyt on kyllä uutiset. Oho, ootsä nähny tän?”                                       ”Joo oon todellakin” ”Siinä on äiti!””Ja Tessu-täti myös! Poptaivaan pahimmat flopit, isoimmat mokat: The Glitter Girls!” ”Joo, meni vähän päivä pilalle kun. Tosson tota teetä.”  ”Tota teetä, se kai kuulostaa espanjaksi jotenkin törkeeltä, yks Carmelita sanoi” ”Carmelita, okei”  ”Ai sulta meni päivä pilalle? Kultaseni, bygones.”                     ”No niinhän se”  ”Eikä me olla ees ykkösinä, vasta tokina!”                                 ”Praise the Lord” ”Kuule koirat haukkuu karavaani kulkee”                       ”Kulkiski”   ”Mitä?”   ”Ei mitään ei mitään”                        ”Äiti saanksmä laittaa tän mekon heti päälle?”                                    ”Tietysti saat kulta, tuu tänne”    ”Näin selviät pikkujouluista ilman krapulaa. Onko pomosi psykopaatti, testaa! Kaisa pääsi masennuksesta: nyt jaksan uskoa itseeni jälleen. Toi Kaisa käy meillä joogassa. Ihanaa et sillä menee nyt paremmin.”  ”Näyttää litiumturvotukselta”   ”Se on hirveen ihana tyyppi”

Nainen katolla esittelee erilaisia tuskastumisen, pettymyksen ja kiukun muotoja ja tasoja. Henkilöiden kaipuu yhteyteen on kova, ja niin on myös halu tulla nähdyksi täydempänä ja parempana itsenään. Sietämättömien olosuhteiden muuttamiseksi vaaditaan enemmänkin kohtalon oikkuja kuin päättäväisyyttä. 

Mutta miten oli tarkoitus lukea se, että kirjan nimi on sama kuin Doris Lessingin kuuluisan novellin...

tiistai 20. toukokuuta 2014

Tiina Raevaara: Laukaisu

Paasilinna 2014.

Perhesurma. Miten se on mahdollinen, miksi sellaista tapahtuu? Onko toimintakykyisen ja hyväosaisen ulkopuolisen oikeus kirjoittaa fiktiota (ja lehtijuttuja) nurkkaan ajetuista ihmisistä, joista ahdistus, toivottomuus ja hellittämättömät vastoinkäymiset ovat tiristäneet ihmisyyden ulos? 

Näitä kysymyksiä pohtii myös Raevaaran Laukaisun kertoja. Suuri osa tarinasta kulkee kuitenkin syvällä päähenkilön Pauliinan omassa kokemuksessa ja mielenmaisemassa - niin syvällä, ettei sinne ulkopuolinen voi nähdä eikä sitä ymmärtää. Kertoja tähdentää, että häntä on pyydetty kirjoittamaan Pauliinasta, että juuri hän on oikea valinta tähän tehtävään. Minäkertojan läsnäolo tarinassa aaltoilee: välillä hän puhuttelee lukijoita, välillä kertoo Pauliinan elämästä ja ajatuksista yhtä kaikkitietävänä kuin olisi itse tämän keksinyt. ”Tärkeintä on tarina, ei totuus”, kertoja pohjustaa alkulehdillä. Hän kertoo ”kasaavansa” tarinan palasista, pienistä tosipohjaisista yksityiskohdista: ”Ruokin teitä yksityiskohdilla, syillä ja selityksillä. Järjestän maailman kaaoksen puolestanne”, kertoja lupaa. 

Pauliinan kaaosta ei kukaan tarjoudu järjestämään. Kauhistuttavimmassa mahdollisessa suomalaisessa maisemassa, maaseudun marraskuussa, on laiminlyöty, ummehtunut talo, ja siellä Pauliina, hänen psykoottisen masentunut miehensä Kerkko sekä takkutukkaiset ja kalpeat kaksoset Elma ja Anni odottavat. Ei elämästä pitänyt tällaista tulla, oli luvattu jotakin aivan muuta. Sellaista kuin toisille ihmisille.
Pauliina käveli hiekkatietä pitkin. Kotoa bussipysäkille oli vajaan kilometrin matka. Ei se ollut paljon, mutta sää oli ilkeä. Matkakin oli yksi osoitus järjettömyydestä, jota Pauliina ja Kerkko olivat aikoinaan osoittaneet. Miksi muuttaa niin hankalaan paikkaan? Miksi tehdä asiat vaikeiksi, uhrata elämänvoimaa ja iloa täysin toissijaisiin asioihin, kuten hankalaan siirtymiseen paikasta toiseen? Miksi ihmiset eivät muuta paikkoihin, joissa elämä on helppoa?
Nuoret aikuiset haluavat lapsia, omakotitalon, kesämökin, kaksi autoa, koiran, puutarhan, leikkimökin, kasvimaan, ihmeellisiä asioita, joista on pelkkää vaivaa. He muuttavat alueille, joissa kaikki on kaukana, joissa päivään kuuluvat lumityöt, remontointi, ruohonleikkuu, ikkunoiden tiivistäminen, öljykattila tai varaava takka, sekä lopulta tukkiutuneet salaojat, kuivunut porakaivo, homeongelma, vuotava katto, hiiret ja rotat, auton tyhjentynyt akku, riitelevät naapurit, koira, joka hyökkäilee ohikulkijoiden kimppuun, liian kuivat kesät, hajonnut vesipumppu sekä jatkuvasti nousevat sähkömaksut.

Kaaos ja rappio etenevät vastaanpanemattomasti. Talossa vallitsee tahmea uupumus, joka konkretisoituu kertyvänä likana ja pahenevana epäjärjestyksenä, joiden edessä Pauliina on voimaton. Lapset eivät tuota iloa: 
Pauliina oli läpsäissyt lapsiaan. Hän oli huutanut heille, kirkunut kuin hullu, sulkeutunut vessaan pakoon heitä, sulkenut heidät makuuhuoneeseen ja teljennyt hetkeksi oven, uhkaillut heitä lelujen poisheittämisellä tai ruuan kieltämisellä tai omalla lähtemisellään, tehnyt kaikenlaisia järkyttäviä tekoja. 
Viimeisillä voimillaan Pauliina pakenee haaveeseen opiskelusta; elämänlankana hänellä on Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, jonka hän on joskus nähnyt kuuluvan joihinkin pääsykoevaatimuksiin. Sitä Pauliina lukee kerta toisensa jälkeen, kahden epärealistista unelmaa kohti ajelehtivan osattoman tarinaa. Toivo pilkahtelee vielä: Pauliina havahtuu huomaamaan, että ulospääsykin voisi olla olemassa, uusi alku. ”Niin paljon ihmisiä, kaikki erilaisia. Jokainen voisi olla tutustumisen arvoinen.”

Vastoinkäymiset seuraavat toisiaan Pauliinan äärettömässä tyhjyydessä: ”Pauliina toivoi niin, että hänellä olisi joku, jolle soittaa.” Ketään ei ole, on lakattava pyristelemästä ja palattava vihan ytimeen.

Kertoja esittää faktoja perhesurmista ja mustasukkaisuusmurhista pitkältä ajalta: hänen kiinnostuksensa aihepiiriin vaikuttaa alkaneen vuodesta 1985, jolloin Suomea tyrmistytti kolme lastaan kaivoon kantanut äiti. Tuolloin ”lukijoita hemmoteltiin draamantajuisilla raporteilla”:
Lauantaina lokakuun 5. päivän iltana hän keitti nuorimmaiselleen velliä ja muille teetä. Iltasaduksi luettiin Aku Ankkaa. Äiti tunsi itsensäkin väsyneeksi. Hän yritti katsoa televisiota, mutta nukahteli vähän väliä. Aamuyöllä hän heräsi omassa sängyssään. Milloinkaan hän ei osannut selittää, mikä hänet herätti. Hän nousi pomppaamalla ylös, kävi hakemassa keittiöstä työpuseron päälleen ja meni saman tien Sarin vuoteen luokse. Hän otti nukkuvan Sarin syliinsä, kietoi hänet pussilakanaan ja kantoi ulos.
Toisin kuin tällaisista tapauksista raportoivat toimittajat, tämä kertoja kuitenkin tietää kohteestaan jotakin: viisitoista vuotta aiemmin he kävivät yhdessä koulua, ja päivänä josta kaikki haluavat tietää kertoja sattui vielä tapaamaan Pauliinan. Kertoja haastaa lukijansa: ettekö tekin himoitse tätä tietoa? Eikö teissäkin vallitse haaskalinnun luonto, vaikka selitätte uteliaisuutenne pyrkimyksellä ymmärtää ja siten ennaltaehkäistä? 
Myöhemmin olen pohtinut, missä ovat esimerkit huonoista perheistä. Miksi lehdissä ei esitellä sellaisia? Miksei ole kuvia paskaisista vessoista, pesemättömistä astioista, tavarakasoista, tyhjistä maitopurkeista, jääkaapista, joka vuotaa, kenties jopa hajunäytteitä? Mikseivät äidit ja isät kerro lääkityksestään, riidoistaan, olemattomasta seksielämästään, erektio-ongelmistaan, aborteistaan, mustelmistaan, nukahtamislääkkeistään, luottotietojen menetyksistään, pikavipeistä? 
Näin kertoja yhtäältä asettaa Pauliinan olosuhteet objektiivisesti laajempaan kehykseen, mutta  kostonhimo ja vahingonilo välähtävät viimeistään kuvauksessa Pauliinan käynnistä autokorjaamossa, jonka merkitys ja tarpeellisuus jää epäselväksi. 

Laukaisu jättää samanlaisen tunteen kuin uni, jossa pitäisi paeta saavuttavaa uhkaa, mutta jalat ovat juuttuneet sulaan asfalttiin. Raevaara onnistuu mestarillisesti turruttavan, tuhoavan toivottomuuden kuvaamisessa.