perjantai 30. toukokuuta 2014

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

Teos 2014.

Takakansitekstissä se sanotaan: Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Hailuotoon, 700 kilometriä. Ja että tämä on romaani ”rohkeiden sankarien henkeäsalpaavasta retkestä, jossa ei tapahdu mitään”.

Soutamalla 700 kilometriä merellä? Se on kuulemma mahdollista: Ylen Aamun kirjaa osuin katsomaan sen verran, että Hurme kertoi tehneensä tämän matkan, seuranaan muudan Matti.

Mieshän on hullu.

Ensimmäinen sivu, ollaan Kustavin Lypertössä. Näillä seuduin, kertoo Köpi, on kirjoitettu ”maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä.” Viitataan Volter Kilven Saaristolaissarjaan.

Mieshän on hullu.

Ja sitten mennään. Merimatkat suven sydämessä soutaen tai purjehtien kuluvat sutjakkaasti miesten keskustellessa - tai oikeammin kumpaisenkin vuoronperään esitelmöidessä - eri taiteenalojen mestariteoksista ja neroista, maailmankuuluista siinä missä unohdetuistakin, ja samoilla puhein selvitellään kansallisuusaate, evoluutio, uskonto ja ympäristönsuojelu. 

Ajatukset taiteesta tiristetään, kondensoidaan - nyljetään? Sillä aika on rajallinen, tälläkin reissulla: 
- Haluan puhua Immanuel Kantin estetiikasta, Syd Barretista, Steve Winwoodista, Lewis Carrollista ja Paul Butterfield Blues Bandista. Käykö laatuun?
- Mikä ettei,  vastasi Aimo. - Jos puristat sen 25 minuuttiin, jolloin perunat ovat kypsät. Haluan ruokarauhan.
Ei siinä mitään, mikäs siinä. Tällaistakin viestintää voi viritä, kun sekä puhuja että kuulija ymmärtävät peruslähtökohdan: 
Taide ei suoranaisesti liity koviin faktoihin: ravintoon, suojaan ja lisääntymiseen. Se liittyy elämän neljänteen kovaan faktaan, kommunikaatioon. Enempää näitä faktoja ei ole; ihmiskunnan kaikkinainen rimpuilu ja sekoilu on näihin neljään palautettavissa.
Matkallaan merisoutajat kaivavat plakkarista, nahkatakin taskusta, lätsän hikinauhan alta ja saappaanvarresta kulloinkin käsiteltäviä tekstejä, latelevat ulkomuistista pitkiä pätkiä, ja ennen kutakin rantautumista yöpymistä varten kuullaan Aimon päätön ”perinnetarina” kyseiseltä seudulta. 

Näissä pysähdyksissä usein kuljetaan paikallisten kirjailijoiden jalanjäljissä, kuten Köpi kävelyllään Porin kaupungissa Maiju Lassilan Iivanaa pohdiskelemassa: 
Se on viinanjuomisen, örvellyksen, erehdyksen, seksuaalisen häirinnän, tappelun, typeryyden, örähdysten, typerien puheiden ja katkenneiden ajatusten likaisista elementeistä koottua puhtainta kirjallisuutta. Runoa! Huumoria! Elämäniloa! Taidetta! Ihme!
Välillä lukija joutuu soutamaan vastatuuleen, ”ylämäkeen”, kuten aidot merisoutajat asian ilmaisisivat, kun pitkiksi toveiksi puheeksi tulee hämäriä muusikoita oudoilta alueilta, kuten John Fahey ja Henrik Otto Donner; sitten taas Köpi ja Aimo palkitsevat yleisöystävällisemmillä tekijöillä kuten J. J. Cale ja Bob Dylan: ”Tässä maailmassa ei kukaan muu tee tällaisia lauluja. Kellään ei ole pokkaa tehdä tällaisia lauluja! Minä rakastan Bob Dylania!” 

Lisäpuhtia omiin aironvetoihinsa draamalle ja näyttämötaiteelle kouluttamaton lukija saa jämäköistä katsauksista teatterin tarkoitukseen ja sen peruselementteihin. Kukapa Shakespeare-filmatisointeja janonnut olisi tullut ajatelleeksi tätä Aimon pontta:
Shakespeare kirjoitti kaiken draamansa teatterin, ”puusoikon”, ehdolliseen todellisuuteen. Sen yhtenä omistajana, näyttelijänä ja lavastajana. Ellei tätä muista, niin on menettänyt pelin eikä kykene oikeaan tulkintaan. Joka ainut Romeon ja Julian välisen dialogin huohottava, rakastava, kiimaisen-lyyrinen repliikki on kirjoitettu kahdelle nuorelle miesnäyttelijälle, joista toinen on pukeutunut ihanaksi neidoksi. Siinä on se huumori. Siinä on se todellisuus.
Köpi kuitenkin pelastaa tampiommakin lukijan muistuttamalla, että taide tehdään katsojalle, kuulijalle, yleisölle. 
Hyvän kirjan lukeminen on taideteko. Hyvä kirja tekee lukijasta taiteilijan. Ellei osaa lukea hyvin, innostuneesti ja pelottomasti silloinkin, kun teksti sattuu olemaan outoa, ei ikinä opi kirjoittamaan eli elämään. Ilman lukijaa kirjallisia tekstejä ei olisi laisinkaan. Itse teksti on lukijalle tarkoitettu johtolankojen nippu, joka houkuttelee lukijan muokkaamaan mustien merkkien ketjun merkityksiksi. 
Ja lukija innostuu! Riehaantuu! Lukijaa viedään veneessä hillittömällä vauhdilla ja täysin varoittamatta Carl Barksista Bertolt Brechtiin, Shakespearesta Saukkiin. Tämä kirja on road movie, äijäromaani, silmitöntä fanitusta, kulttuuripoliittinen pamfletti (”On se muuten yhtä saatanaa, että olennaisten suomalaisten kirjailijoiden Wecksellin ja Diktoniuksen runoista ei ole olemassa tuoreita ja päteviä suomenkielisiä käännöksiä!”), sivistyksen käsikirja (sori Schwanitz), lukemisen ylistys (sori Bloom), zen ja neli-ja-puolimetrisen merisoutupurjeveneen ohjastus ja hoiva.

Aimon sanoin: ”Jos ei tämä ole korkeinta kulttuuria, niin minä olen Nokian insinööri!
Jos ei tämä ole taidetta, parasta taidetta, niin minä olen puolustusvoimain komentaja ja vapaamuurari!”

Hurme taituroi hämärästi tutunomaisin suomalaisin kertojaäänin; yhtäältä on koivuklapiproosaa tyyliin
Oltiin perillä Ykspihlajassa, Kokkolassa, 18 tunnin yhtämittaisen soudun jälkeen. Soudettiin Airolan Outin rantaan. Tervehdittiin tutut. Kuivateltiin kamoja, pystytettiin laavu ja teltta. Väsytti niin paljon, ettei väsyttänyt yhtään. Oltiin soudettu väsymyksen keskireiän läpi sen toiselle puolelle. Mikko keitti kahvit. Juotiin kahvit. Turistiin. Syötiin jotain. Outi pani saunan lämpiämään. Juotiin pari kaljaa. Saunottiin. Uitiin. Juotiin pari kaljaa lisää. Oltiin onnellisia. 
ja toisaalta
Viinapullo risteili Köpin kouraan, joka kallisti tottuneesti lasiesineen sellaiseen kulmaan, että neste painovoiman vaikutuksesta virtasi kiitolliseen kurkkuun, joka nielaisutoimien ja nautinnollisen ähkäisyn jälkeen oli valmis tuottamaan jaksollista aaltoliikettä hänen suuvärkkinsä ja Aimon karvaisten korvien väliseen ilmatilaan. Puhetta, sanalla sanoen.
En ole aikoihin ollut niin innoissani, ilahtunut ja pakahduksissani kuin tätä romaania lukiessani. Moitteita? On. HelMet-kirjaston kappaleessa on kansipaperi teipattu niin, että sisäkannen reittikarttaa ei väkivallattomasti näe lukea. Mutta ei se mitään, mitäpä tuosta - kaikista kulutuksenvastaisista ja muuttojenmäärittämistä periaatteistani huolimatta joudun ostamaan tämän kirjan, jotta voin sitä koirankorvailla ja alleviivailla. Ja jotta voin henkilökohtaiseksi sivistyshaasteekseni ottaa kirjan päättävän seitsemäntoista (17) sivun henkilö-, paikka- ja teoshakemiston.

Sillä tässä romaanissa Aimo, teinisporttitempausta katsellessaan, tuumaa näin: 
Jos minulla olisi tuommoinen ämyri, niin huutaisin ihmisille, että ihmiset, lukekaa kirjoja! Lukekaa ulkona, lukekaa sisällä, lukekaa ulkoa, lukekaa sisältä, surussa lukekaa ja ilossa, surussa lohduksi ja ilossa tasoitukseksi. Lukekaa kotona, matkalla, pitkittäin ja poikittain. Mitä enemmän te luette, sitä vähemmän te luulette. Mitä vähemmän luulette, sitä enemmän tiedätte. Mitä enemmän tiedätte, sitä vähemmän kärsitte. Mitä vähemmän kärsitte, sitä enemmän ehditte lukea. Tietämättömyys, lukemattomuus, lisää tuskaa. Lukemattomasti!


4 kommenttia:

  1. Riehaannuttavan inspiroiva bloggaus! Johan mun on hankittava Hurmeen teos itsellenikin luettavaksi. Kiitos!

    VastaaPoista
  2. Houkutus Nyljettyjä ajatuksia kohtaan käy tämän lukemisen jälkeen pitelemättömäksi! Oi oi!

    VastaaPoista
  3. Nyljetyt ajatukset oli maistuva venereissu. Viihdyin todella kirjan seurassa ja nyt myös sinun tekstisi seurassa.

    VastaaPoista
  4. Upea kirja ja hieno arvio! Olin yhtä innoissani kuin sinäkin!

    VastaaPoista