lauantai 15. syyskuuta 2012

Mikaela Sundström: Alati taivaat

Dessa himlar kring oss städs 1999, suomentanut Katriina Savolainen. Tammi 2000.

Pieni romaani, Finlandia-ehdokas vuodelta 1999.

Mykkyyden ja jäykkyyden saastuttamalle pientilalle syntyy kaksi tytärtä. On Helena, eläväinen, urheilullinen ja hyvä koulussa. Yksitoista vuotta myöhemmin tulee Katarina, epäluulon ja toivottomuuden jäykistämä.

Kuudentoista vuoden iässä, juuri ennen uuttavuotta, Katarina karkaa kotoa. Hän on synkeä, umpimielinen ja lihava ja lähtee itseään pakoon Lontooseen. Helena etsii ja löytää, tulee taivuttelemaan Katarinaa palaamaan kotiin ja siinä epäonnistuttuaan järjestelemään Katarinan asiat niin, että tämä tulisi jotenkin toimeen vieraassa maassa. Helena on luonut uraa kaupungissa, mutta Katarinan kadottua joutunut palaamaan kotikylään.

Katarina löytää sattumalta liikeapulaisen paikan valokuvaamosta. Vastoin kaikkia omia odotuksiaan hänestä kehittyy taitava ja juhlittu valokuvaaja, mutta itsessään hän on edelleen loukussa.

Sitten, yhteisten suomenruotsalaisten tuttujen kautta, Katarina kohtaa Hanneksen ja antautuu naurulle, yhteydelle. Hanneksen tähden hän uskaltautuu rakastamaan, palaa Suomeen ja saavuttaa kaiken mitä saavutettavissa on valokuvaajan uralla, vaikka tietää elävänsä työssään valhetta eikä se siten merkitse hänelle mitään.

Romahdus tulee kuolleen sikiön muodossa. Katarinan sisällä on musta, kova möykky joka saastuttaa sikiön - Katarina tuntuu odottaneenkin sitä, odottaneen, että kaikki luhistuisi. Hanneksen sinnikäs rakkauskaan ei enää ulotu Katarinaan, ja hän pakenee uudelleen.
Sen jälkeen tuli aika, jolloin istuin sairaalan ulkopuolella, ja myöhemmin muutin tänne metsään ja Kurkijärven kesantopelloille. Erkanin maailmasta, siitä jota asuttavat ihmiset, joilla on selkeät aistit ja suuri nauru, mutta myös siitä maailmasta, jossa sininen popliiniväki täyttää bussit ja raitiovaunut, ja siitä maailmasta, jossa mustiin pukeutunut yömassa puhaltaa savurenkaita toistensa valkoisille kasvoille siinä Eerikinkadun räkälässä, jossa Viktor ja minä kävimme, ennen kuin lähdin hänenkin luotaan. Ja tietysti myös muista maailmoista, mutta se oli tapahtunut paljon aikaisemmin.
Erämaapakopaikka on toisella puolen Suomea kuin kotitila. Siellä Katarina elää askeesissa ja kuvaa karhuja intohimoisesti, maailmalta piilossa.

Piilopirttiin tulevat kuitenkin sekä Helena että Hannes, rakkaus löytää Katarinan kuitenkin, eikä hän jaksa sitä enää vastustaa. Helena kertoo tarinan perheen menneisyydestä, selityksen ilottomuudelle ja puhumattomuudelle - helpotusta se ei tuo, muttei lisää katkeruuttakaan. Isien synnit neljänteen polveen, salakavalalla ja tiedostamattomalla tasolla.
Helena nauraa paljon, hän on aina tehnyt niin. Myös nyt kun hän on yöitkuinen, hän nauraa päivällä. Helenan nauru on tarttuvaa, on aina ollut. Mutta on niitä, jotka ummistavat silmänsä ja korvansa ja tuskin haluavat hengittää samaa ilmaa. Siitä lähtien kun Marita tuli. Sitten on myös niitä, joiden mielestä hyvä ystävyys ei ole halveksunnan arvoista, ja niin pitkälle se on hyvin, mutta ei sen enempää. Ja Helena antaa sen olla. Sillä valheet kilpistyvät hänestä niin kuin aina ennenkin. Minun ihooni valehtelu tarttuu, imeytyy kiinni eikä tunnu koskaan kuolevan, ei verenmyrkytykseen tai vanhuuteen.
Vanhat valheet periytyvät sattumanvaraisesti ja tuntemattomina vaurioittavat kantajansa elinkelvottomaksi. Katarina on vielä osittain rakkauden tavoitettavissa, mutta osat hänestä ovat ikuista pimeyttä.






Marko Kilpi: Kadotetut

Gummerus 2009.

Väliin tuoreehko kotimainen rikosromaani.

Marko Kilpi on kuopiolainen poliisi ja hänen romaaninsa päähenkilö, vanhempi konstaapeli Olli Repo, on aiemmalta ammatiltaan mainosmies - mielenkiintoinen urakehitys. Poliisin arjen ja menettelyiden kuvaus onkin romaanissa seikkaperäistä ja valaisevaa; lisäksi Kilpi kuvaa työyhteisön ihmissuhteita ja poliisin identiteetin muodostumista ja horjuntaakin ajoittain kiinnostavasti. Nainen poliisina on edelleen anomalia, jonka luokittelu tuntuu olevan suoraselkäisyyttä tavoittelevalle Revollekin (vaiko Kilvelle?) perin kompleksista, kuten näkyy väkivaltaosaston rikoskonstaapelin Minna Bomanin kuvauksesta:
Bomaniin suhtaudutaan laitoksella kaksijakoisesti. Toisille hän on liian ronskiotteinen ja rempseä, miehiseen makuun liian oma-alotteinen ja määräävä. Hän on vahva, umpisuomalainen, emäntätyyppinen nainen, josta kovempikin karju saa helposti arvoisensa haastajan.
   Toiset osaavat nähdä syvemmälle. Pinnan alta esiin kuoriutuu vastuuntuntoinen, huomioon ottava ja karun kaunis, rehevä Suomi-neito, joka on läpi vuosisatojen tottunut pärjäämään kivisessä pellossa, napakassa pakkasessa, heikkopäisten ja viinaan sortuvien, haisevien äijien keskellä ja joka on ottanut nurisematta vetovastuun työstä, perheestä ja elämästä ylipäätään, kun kerta kerran jälkeen vaaditaan.
Romaani alkaa pedofiilipaljastelijan nappaamisella, uhrina kolme poikaa, joista yksi ei "tunnu kuuluvan joukkoon". Kyseessä onkin huippumenestyneiden vanhempien laiminlyöty poika, josta tiristetään tunnustus toiveista ja unelmista:
- Jotain, Olli toistaa, varovasti, ettei Tomi säikähtäisi ja hetki katoaisi. - Mitä sinä sillä tarkoitat? Kuuluisako sinusta tulee?
- Ehkä... tai jotain vielä enemmän.
- Miksi? Miksi sinä sellaiseksi haluat?
Tomi ei heti vastaa. Hänen ei tarvitse. Kehonkieli paljastaa, kuinka tärkeä aihe hänelle on. Hetkeä aiemmin hän on ollut penkillä valuva löysä ja innoton hyytymä varhaismurrosikäistä materiaa, mutta nyt hän on herännyt eloon kuin taikurin napsautuksesta. Silmät vaeltavat, kieli kostuttaa huuli. Sanat hakevat järjestystä, jotta tunne hänen sisällään muotoutuisi ymmärrettäväksi.
- Koska silloin ei ole enää mitään hätää, hän saa viimein sanottua.
- Miksi sinä niin luulet?
- Silloin voi tehdä mitä vaan. On paljon kavereita. Kaikki on kiinnostuneita, hän jatkaa, koko ajan innostuen.
Pyrkimys kuuluisuuteen, niin pienten kuin isojenkin ainoana haaveena, on toistuva teema. BB-pudokas katoaa, toinen samanmoinen saa ankarasti turpaansa yökerhossa. Autolla itsemurhan tehneen puhtoisen nuoren naisen ja toisen vastaavan, selittämättömästi kadonneen, kohtalot kytkeytyvät näihin tapahtumiin tavalla, joka on luettava kritiikiksi nykymaailman arvotyhjiötä ja median verenhimoa kohtaan:
Kyse on vain siitä, kuinka hyvin virhe osataan realisoida. Kuinka hyvin tekstiviestit saadaan hyödynnettyä? Kuinka myyvä eli mielenkiintoinen tuote epäonnistujasta pystytään luomaan? Kuinka paljon hän on valmis mokaamaan? Mikä on riittävästi, kun mikään ei riitä? Aikaa ei ole paljon. Ensivaste kestää vain hetken ja koneisto tarvitsee viipymättä tuoretta verta käymiseensä. Rotaatio on läkähdyttävän nopea. Vain harvoista on kestomokaajiksi. Kuka tahansa ei pysty vuodesta toiseen lööppitasoiseen kompasteluun. Se vaatii todellista lahjakkuutta, ilmiömäisyyttä.
Neitosten ja BB-pudokkaiden kohtaloiden takana on melko tavallinen vartiointiliikkeen työntekijä, joka on lainarahalla elänyt omaa Las Vegas -unelmaansa umpikujaan saakka. Tämä Routala on kaapannut  kolme ihmistä ilmeisesti ainoana motiivinaan tulla kuuluisaksi, mitä on hieman hankala hahmottaa. BB-pudokkaan kohtelu vankeudessa tuo hakematta mieleen Eli Rothin elokuvan Hostel vuodelta 2005; Kadotetuissa Routala näyttäytyy konstaapeli Revolle absoluuttisen pahuuden inkarnaationa:
Routalan ongelma ei ole se, että hän on paha, vaan se, että hän ei tunnista pahuutta. Hän ei ymmärrä tekevänsä pahaa. Hän ei pysty kokemaan empatiaa. Hän ei ymmärrä miltä toisesta tuntuu. Sen vuoksi hän käyttää häikäilemättä toisia hyväkseen omien tavoitteidensa saavuttamiseksi, jopa heidän henkensä kustannuksella.
   Hän on päässyt kuuluisuuteen, hän on kaikkien tietoisuudessa, eikä ole enää Routalasta itsestään kiinni, kuinka kauan hän pysyy puheenaiheena. Hänestä on hyvää vauhtia tulossa kiintotähti.
Tässä ajatus onnahtaa: empatiakyvyn puute ei tarkoita sitä, etteikö ihminen tunnistaisi pahuutta. Tieto ja tunteet ovat eri tasoja, ja tunteettomat ihmiset osallistuvat samaan sosialisaatioprosessiin kuin  tuntevatkin. Siis: pahantekijä tietää tekevänsä pahaa, muttei välitä siitä - hän on yhteisten sääntöjen ja lakien yläpuolella. Pahuuden olemusta Kilpi pui muistettavien todellisten lehtiuutisten pohjalta:
Kuinka paljon keskuudessamme, kaduilla ja kauppajonoissa, kulkee väkivaltaa kihiseviä näkymättömiä petoja, jotka elävät silkasta tuhosta ja hävityksestä? Kotikutoinen, sinivalkoinen väkivaltarikollisuus kertoo siitä jotain, sillä juuri se on koko kansan rikollisuutta, ei pelkästään syrjäytyneitä koskevaa lieveilmiötä.
   Näennäistä mallielämää elävässä perheessä insinööri-isä tappaa poliitikkoäidin lukemattomilla veitseniskuilla pienen tyttölapsensa silmien edessä. Toisaalla nuhteetonta elämää elänyt perheenpää teurastaa koko perheensä, äidin ja neljä lasta, juhannusjuhlan päätteeksi. Veitseniskut ovat niin voimakkaita, että ne aiheuttavat uhreissa luunmurtumia. Sivistyksen kärkiauraan kuuluva emeritusprofessori hakkaa mustasukkaisuuden puuskassaan vaimonsa vasaralla. 16-vuotias tyttö tilaa palkkamurhan äidilleen. Kumpi on lopulta oudompaa, tytön suunnitelma vai se, että joku suostuu sen toteuttamaan?
Routala saadaan kiikkiin ja BB-pudokas pelastetaan viime hetkellä purettavasta talosta. Ja sitten menee vankilakuljetus pieleen ja Routala onnistuu vielä tekemään pankkiryöstön ja tappamaan poliisin. Mukaan mahdutetaan vielä nettivihjeistä tulkittu mahdollinen pommiuhka, jota vastaan Repo sotii yhden miehen armeijana, ja joka osoittautuukin aiemmin tavatun, yksinäisen pikkupojan fantasiaksi. Poika palautetaan urakiiturivanhemmilleen ja koko episodi on sormenheristys kadonneelle vanhemmuudelle.

Kadotetut on pakattu täyteen toimintaa ja trendikkäitä rikoksia. Sen keskiössä on vanhempi konstaapeli Repo, joka kipuilee aviokriisissä, yrittää pelastaa poliisivoimat testit ja koulut läpäisseeltä mutta väärin motiivein uralle hakeutuvalta kokelaalta sekä tukea vanhempaa kollegaa tämän olemassaolokriisin yli. Kaikkivoipa julkisuushakuisuus tuntuu olevan suurin syypää nykymaailman pahuuteen ja kuuluisuudennälän taustalta kaivellaan perimmäiseksi syyksi lapsena koettua laiminlyöntiä. Kritiikki on varmastikin aiheellista ja epäilemättä juuri poliisi työssään törmää aivan liian usein turvattomuuden ja itsetunto-ongelmien aiheuttamiin murhenäytelmiin. Mutta.

Kirja on aivan sujuvasti etenevää kerrontaa ja jaksaa pitää mielenkiintoa yllä, mutta hieman liikaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita on mahdutettu muutamalle päivälle. Hämmennystä herättää myös se, että Kadotetut on ollut Finlandia-ehdokkaana 2009 - onhan tässä yhteiskunnallinen ulottuvuus ja tarina kulkee sutjakkaasti, mutta mutta...





keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Laura Honkasalo: Kotikutoista - itsetekemisen ihanuudesta

Kirjapaja 2011.

Kotikutoista on kädentaitojen, esiäitien kunnioittamisen, kierrätyksen ja kärsivällisyyden 2010-lukulainen ylistys. Honkasalo käsittelee kirjassaan niin vaatetuksen kulttuurihistoriaa kuin cosplayta, kokkausta ja valokuvaustakin. Lähteinä on käytetty 20-60-lukujen rouville suunnattuja opaskirjoja rinnan käsityö-, askartelu- ja ruoanlaittoblogien kanssa.

Itsetekeminen, kierrätys ja "hidas elämä" ovat valtavan suosittuja sangen monenlaisten ihmisten parissa; tämä näkyy jo käsittämättömästä määrästä erilaisia kädentaitoblogeja. Honkasalo kertoo omista opinnoistaan muun muassa kaavapiirtämisen ja kantapäiden parissa sekä siitä, kuinka ruokahalu kasvaa syödessä: kirjailja on luonut laajat verkostot monenmoisia taitoja harjoittaviin blogisteihin, joiden kanssa vertaillaan kokemuksia ja innostetaan ja innostutaan yhä enemmän.

Honkasalo kertoo kauniisti vaatteiden ja tekstiilien historiasta, kapioista, merkkausliinoista ja räätälöidyistä vaatteista. Lähihistoriankin valossa tämänhetkinen kertakäyttökulttuuri näyttäytyy pöyristyttävänä ja murheellisena: miten orjatyövoimalla tuotettuja huonolaatuisia vaatteita voisikaan arvostaa, kun niiden elinkaari on suunniteltu parin kuukauden mittaiseksi?

Koska suuri osa kirjan aineistoa on kerätty netistä, Honkasalo pohtii myös verkkotuttavuuksien olemusta:
Aloin seurata Merjan blogia, kun hän asui pohjoisessa, ja jatkoin, kun perhe muutti Kaliforniaan. Nyt he ovat muuttaneet takaisin Suomeen, kesäkotimme lähettyville. Olemme myös Facebook-kavereita ja olemme kirjoitelleet sähköpostia, mutta emme ole koskaan tavanneet. Kun kerroin äidilleni, että Merja perheineen on muuttanut kesäsudullemme, en tiennyt, miten häneen viittaisin. Kaveri? Tuttava? Blogikaveri? Moni kritisoi sosiaalisten medioiden kautta syntyneitä ystävyyssuhteita ja sanoo, että netissä voi esitellä itsestään vain tietyt puolet. Esitteleekö joku sitten reaalimaailman kanssakäymisessä tuttavilleen ja kavereilleen kaikki puolensa? Eikö tosielämän ystävyyssuhteissakin pyritä näyttämään parhaat puolet, paitsi jos ystävyksistä tulee superläheisiä? Olen saanut blogien kautta paljon kavereita, joihin en olisi muutoin koskaan törmännyt. Osaa en ole koskaan tavannut, osasta on tullut oikeassakin elämässä hyviä kavereita. 
Omin käsin tekeminen on Honkasalolla verenperintöä. Kuten romaaneissaan, myös tämän kirjan omakohtaisissa muisteluksissa hän maalaa lyyrisiä ja lähelle tulevia kuvia isoäitiensä ja äitinsä sukupolvien miljöistä. Honkasalo kantaa perintöään ylpeydellä: kirja on epäilemättä pohjimmiltaan kunnianosoitus rakastetulle mummille:
Mummi oli kuitenkin aina tyylikäs tyköistuvissa villakangasleningeissään, Marimekossa ja vekkihameissa. Katselen kellastuneita valokuvia, joissa mummini on juhlissa kullanvärisessä, raakasilkkisessä kotelomekossa, musta tukka korvallisille kiharrettuna. Teininä käytin mummini vanhoja vaatteita, ja hänen iltapukujaan minulla on yhä kaapissa. Jokin aika sitten menin kustantajan juhliin mummin vanhassa kultabrokadiminimekossa. Lukemattomat ihmiset tulivat ihastelemaan mekkoa ja kysymään, mistä se oli peräisin. Kun kerroin, että se oli mummin vanha, minulle tuli hyvä, lämmin olo. Aivan kuin mummi olisi vielä pitänyt minusta huolta.
Luin Kotikutoista oivalliseen aikaan: vain muutama viikko sitten olin mattopyykkipaikalla ylpeydellä katsellut kauniita räsymattojani, äidin kutomia. Sen jälkeen olin urakoinut liinavaatekaappini järjestykseen, pessyt ja silittänyt ja lajitellut kaikki pyyhe- ja tyynyliinat, lakanat ja pöytäliinat. Minun pellavani ovat kotikutoisia ja nimikoituja: mummun, äidin ja kummitädin perintöä. Kotikutoista luettuani huokaisin tyytyväisyydestä tarttuessani illalla kutimeeni, johon yhdistelen laatikon perille jääneitä keränloppuja.

Tämä kulttuurihistoriallinen, ympäristöpoliittinen ja omaelämäkerrallinen itsehoito-opas on kirjastoluokitukseltaan 84.2.







Jukka-Pekka Palviainen: John Lennonin valkoinen flyygeli

Johnny Kniga 2012.

Kirjaston uutuushyllystä nappasin tämän hilpeänimisen kirjan tietämättä siitä muuta. J-P Palviainen on siinä määrin tuttu, että tiedän hänen kirjoittavan Raumasta.

Kirjassa on kaksi vuorottelevaa kertojaa, Johanna ja Erkki; loppupuolella heidän kuoroonsa liittyy hieman yllättäin kolmas kertoja Miro.

Romaanin alussa Erkki, eläkeikäinen kuoronjohtaja ja musiikinopettaja, pastori Arjan aviomies, on yksin kesämökillään kirjaimellisesti rasvaamassa köyttä: hän aikoo tappaa itsensä tekemiensä vääryyksien tähden ja on lähettänyt tunnustus- ja anteeksipyyntökirjeen uhrilleen. Kuolemalla on siis deadline.

Johanna on nuori psykologian opiskelija, joka kärsii vaikea-asteisista neurooseista ja on seitsemäntoista vuoden ajan salaa rakastanut äitinsä uuden miehen poikaa Markusta. Johanna on syntynyt John Lennonin kuolinpäivänä, ja hänen asunnossaan on Lennonin valkean flyygelin korvikkeena valkoinen piano, jota hän ei ole vuosikausiin kyennyt soittamaan.

Miro osoittautuu Erkin ja Arjan adoptiopojaksi, joka tarinaan ilmestyessään on päässyt vankilasta - kasvatustehtävä on siis Arjalta ja Erkiltä jossakin määrin epäonnistunut.

Ja Erkin epäonnistumisia kuvaillaankin monitahoisesti. Hänestä välittyy kuva säälittävänä reppanana, jonka elämässä on moni tavoite jäänyt saavuttamatta. Vaimo Arja näyttäytyy epäinhimillisen puhtaana, pyhimysmäisenä ymmärtäjänä ja hymyilijänä - vaikka onkin hääyönä tunnustanut että olisi lähtenyt välittömästi kollegansa Uolevin matkaan jos tämä vain olisi kysynyt. Erkki on jollain tapaa kakkossijalla elämänsä kaikilla osa-alueilla. Miehen lihallisuus, jonka edessä hän on voimaton (pitäisikö tämä ymmärtää miehen perusluonnoksi?) on hänet johtanut vain kiusallisiin tilanteisiin.

Johanna on kompleksikimppu ja vaikuttaa siltä, että opinnot ja Markuksen satunnaiset vierailut ovat hänen ainoa elämänlankansa. Ihmiskontaktit korvautuvat epäonnisten haastateltavien videoinnilla opintoja varten. Johannan lukkiutuneisuus on tahmeaa ja kerrontaa jarruttelevaa - ilmeisen tarkoituksellisesti, sillä Johanna ei tiedä mikä häntä vaivaa, hän ei pysty muistamaan.

Sillä valkenee, että Erkki on ollut Johannan soitonopettaja ja raiskannut Johannan. Koska raiskaus on hyssytelty Johannan kotona olemattomiin, trauma on jäädytetty muistamattomuuteen. Erkin itsemurhaviesti on osoitettu Johannalle ja avaa unohduksen lukot.

Vaan Erkkipä ei pääsekään tappamaan itseään, sillä Arja joutuu onnettomuuteen: rattijuoppo ajaa hänen ylitseen ja rampauttaa Arjan pyörätuoliin. Erkille on tarvetta, halvaantunutta Arjaa hän ei voi jättää. Erkki ja Arja molemmat vammautuvat yhtä satunnaisen ja vastuuttoman rikollisen vuoksi kuin Johanna aikanaan vammautui.

Miron täytynee tulla tässä kohtaa tarinaan, koska Erkki haluaa kostaa. Erkki tahtoo palkkamurhaajan päästämään Arjan teloneen rattijuopon päiviltä, mihin tietenkin tarinan uskottavuuden kannalta vaaditaan kontakteja alamaailmaan. Palkkamurha epäonnistuu, Erkki ei saa vaatimaansa "oikeutta". Kuten ei saanut eikä ole saava Johannakaan: vaikka totuus palauttaa toimintakyvyn, silvottua minää ja menetettyjä vuosia se ei korvaa.

Palviainen on tarinankertojana pätevä ja asettuu nuoren haavoittuneen naisenkin nahkoihin uskottavasti.  Mielikuvani Palviaisesta oli, että hän viljelee tekstissään ehhehe-vitsejä, joiden sisällyttäminen tekstiin ei tunnu perustellulta - olen siis ilmeisesti jonkin hänen aiemmista teoksistaan lukenut - ja näitä kohtia oli myös tässä romaanissa. Raumalainen paikallisväri oli yllättävänkin onnistunutta, ja bongasinpa tarinasta puolitutun toimittajankin. Palviainen käyttää musiikkiviittauksia paljon ja taitavasti.

John Lennonin valkoisen flyygelin aihepiiri on minulle vastenmielinen ja varsinkin romaanin alkuvaiheessa Erkistä tehtiin raivostuttavasti vanhaa miespoloa, jonka synnit tulisi antaa anteeksi jo silläkin perusteella, että hänen oma elämänsä on ollut niin kurjaa. Onneksi Palviainen ei tähtääkään siihen, vaan antaa Erkin todellisen karvan näkyä itsemurhahankkeen kaaduttua:
Mitä minä tunsin Johannaa kohtaan? Ainakin soitto-oppilaana minä inhosin häntä. Hän ylitti jatkuvasti ne rajat, jotka hänen lahjattomuutensa hänelle asetti. En tarkoita, että hän olisi ollut lahjaton, mutta hän soitti paremmin kuin hänen olisi pitänyt. Paremmin kuin olisi saanut. Hän pilkkasi ahkeruudellaan meitä, jotka olimme perineet musikaalisuutemme ja jämähtäneet sitten soitonopettajiksi. Ei soitonopettajissa mitään vikaa ole, mutta se on rangaistus sille, josta piti tulla suuri säveltäjä ja konserttipianisti.
   Johanna teki mahdottomasta mahdolllista, mutta ei tuulettanut ikinä onnistumisiaan. Hän vaati koko ajan itseltään enemmän, vaikkei hänellä ollut siihen mitään oikeutta, koska hän oli saanut jo aivan liikaa.
   Ainoa keino saada hänen soittonsa sekaisin oli flirttailla hänelle. Tiedän, että minun olisi pitänyt iloita hänen taidoistaan, mutta en pystynyt, koska ne eivät merkinneet hänelle itselleenkään mitään. Koska hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei pystyisi parempaan.
   Minua loukkasi myös se, että hän otti flirttailuni tosissaan ja kylmeni niistä. Että hän kuvitteli minun tosissani haluavan häntä, vaikka minulla kävi sellaisia oppilaita kuin Oili. Oiliin minä taisin vähän jopa ihastua, koska hän oli narttu eikä minulla ollut ikinä ollut narttua. Tai ehkä minä sekoitan rakkauden ja himon. Johannaa kohtaan en tuntenut kumpaakaan. Halusin vain liata tuon pyhimyksen, joka oli omistanut elämänsä soittamiselle ja minun nöyryyttämiselleni.
   Olen aivan varma, että hän teki sen tietoisesti ja tahallaan. En minä ole mikään puskissa vaaniva pervo, joka hyökkää kenen naisen kimppuun tahansa. Johanna aiheutti itse sen, mitä tapahtui. Johanna sai, mitä tilasi.
Ehkä matka kohti vanhuutta sidottuna pyörätuoliin sidottuun pyhimysvaimoon on Erkin rangaistus.

Tarinan aikuiset ovat Johannalle tehdyn väkivallan aikaan olleet tahdottomia, vastuuttomia, holtittomia pelkureita: Erkki rikoksentekijänä, Johannan äiti hyssyttelijänä. Ei siis ihme, että aikuisuus ja läheiset suhteet aikuisiin - siis muihin kuin veljenä kasvaneeseen Markukseen - eivät Johannasta vieläkään vaikuta houkuttelevalta vaihtoehdolta.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi

Gummerus 2012.

Uusi romaani, tekijänä vuonna 1963 syntynyt näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja, kirjoittamisen opettaja Kriittisessä korkeakoulussa. Miksi siis ei?

Siksi ei, että romaani on toisinto Juoppohullun päiväkirjasta sillä erotuksella, että siitä on poistettu itseironia.

Romaani alkaa varsin todenhajuisella kuvauksella toukokuisesta Kalliosta ja aloitan hyväntahtoisena lukijana. Päähenkilö Aaron Walden (...) seikkailee taiteilijakollegoidensa ja erinäisten pantavien, enimmäkseen jo pantujenkin naisten seurassa Kallion baareissa ja yrittää myydä näytelmäänsä pääkaupunkiseudun teattereille. "Suuren Kaupunginteatterin" johtajan pakeille päästään - kyseessä on Esko Sirkamo I Suuri - ja sivulla 44 tulee oivaltava kommentti teollisuusteatterin olemuksesta.
"(...)Nykyään meillä on ulkopuolinen konsulttitoimisto, joka tutkii vuosittain sekä asiakkaiden tarpeet että asiakasvolyymin rakenteen. (...) Tänä päivänä valitsemme näytelmät sen mukaan, mille segmentille ne sopivat. Segmenttejä on viisi. On musikaali suurelle, viihdettä janoavalle massalle, ikään kuin television korvikkeeksi. Sitten on lasten- tai nuortennäytelmä, yksi selkeä kaupunkilaismiljööseen sijoittuva juttu nuorille urbaaneille aikuisille ja kiihkeätempoinen farssi (...) ja sitten on vielä nämä Niskavuoret sun muut. Niitä tullaan kyllä lähiaikoina vähentämään ja on jo vähennettykin, kun vanhemmat ikäluokat kuolevat pois (...)"
Muitakin tuttuja hahmoja kirjassa esiintyy: merkityksettömät sivuroolit mutta nimensä kirjaan ovat saaneet koomikko Jarkko Suuriuoma epäonnistuvana benjihyppääjänä ja känniääliö kirjailija Arvo Kivipaasi, jonka toilailuja päähenkilön on mentävä seuraamaan tiettyyn baariin varta vasten. Parhaat kaverit Jonne ja Mällinen ovat varmasti tv:stä tuttuja hekin.

Romaanissa myydään näytelmää, muu elämä on juomista lapsenomaisten äijäkavereiden seurassa ja toinen toistaan upeampien naisten panemista (isolla ja kovalla, tietenkin); naisten, jotka luistavat uskollisuusvaloistaan ja muista periaatteistaan empimättä. Toden totta: kirjan nimen "kosteat mestat" eivät olekaan pelkästään baareja.

Kieli on kulkevaa ja hyvin toimitettua ja oikoluettua, jos ei lasketa Stephen Hawkinsia ja BMV-merkkistä autoa. Siksi tasan 300 sivua lukee nopeasti niiden merkityksen valkenemisen odotuksessa. Sivulla 292 näytelmä menee kaupaksi, sivulla 298 löytyvät uudet "painovoimaa uhmaavat tissit". Merkitys löytyy.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Otava 2011.


Saatuani Metsäjätin luettua ensimmäinen TV:stä näkemäni uutinen oli tämä (yle.fi 9.9.):
Metsäteollisuus uhkaa pysäyttää lisää paperikoneita Suomessa, jos rikkidirektiivi toteutuu nykyisenkaltaisena. Rikkidirektiivi laskee laivojen rikkipäästöjä.  Laivakuljetus kallistuu, kun halpaa rikkipitoista polttoainetta ei saa enää käyttää.
UPM:n toimitusjohtaja Jussi Pesonen uhkasi jo Maaseudun tulevaisuudessa siirtävänsä keskisuuren paperikoneen vuosituotannon verran tuotantoa Keski-Eurooppaan, jos rikkidirektiivi toteutuu.
Samoilla linjoilla on metsäteollisuusyritysten edunvalvontajärjestön Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja Timo Jaatinen. Hänen mukaansa myös investoinnit vaikeutuvat.
- Nyt kun ei tiedetä, mitä tapahtuu, niin investoinnit pysähtyvät eli suomalaisia tehtaita ei kehitetä. Se on tietysti ongelma. Jotta teollisuus pysyisi kilpailukykyisenä, niin sen pitäisi myös investoida ja panostaa tulevaisuuteen, toteaa Jaatinen.

Pidin kovasti Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen alkupuoliskosta; loppuosan rötöstelyt Ruotsissa veivät tarinalta terää. Nousiainen on tietenkin myös TV:stä tuttu, jotensakin lapsekkaalla tavalla hauska viihdepanelisti: uusi kausi Hyviä ja huonoja uutisia alkaa ensi viikolla.

Heti avattuani tämän kirjan lävitseni hulahti yhtaikaa ilahtunut liikutus ja säikähdys: Nousiainen on kuvannut hyvinkin tarkkaan asuinkuntani kaltaisen Törmälän (yllättäin tehdas sijaitsee Kariniemi-nimisessä pitäjän osassa), tehtaasta täysin riippuvaisen kylän mentaliteetin.
Törmälä on maantieteellisesti, mutta etenkin henkisesti Järvi-Suomen, Hämeen, Pohjanmaan ja Savon risteyskohtaa. Ihmeellistä sinänsä, mutta törmäläläiseen luonteeseen on jäänyt kaikista heimoista vain huonot luonteenpiirteet. Törmäläläisen ihmistyypin voi hahmottaa kuvittelemalla itsepäisen pohjalaisisännän, joka on savolaisittain kiero ja hämäläisittäin empivä. Lisäksi hän puhuu kuin karjalainen, mutta enimmäkseen huonoja juttuja. Törmälässä oli iso karjalaissiirtokunta, mutta huumori katosi evakkoretkellä. 
Törmälässä kunnallisia päätöksiä tekevät asemiinsa kaivautuneet demarit ja vasemmistoliittolaiset, jotka edustavat SKDL:n ammattiyhdistyssiiven kaulattominta ainesta. Hämmästelin hieman kepulaisten poissaoloa.

Tehtaan on perustanut helsinkiläinen patruuna Sven Ljungkvist, joka toimi vanhain patruunain tapaan: kylälle perustettiin kesäteatteri ja urheiluseura, sillä "työväki jaksaa paremmin sielu ravittuna ja valittaa vähemmän ruumis rasitettuna". Pasi toteaa: "En ole koskaan kuullut pahaa sanaa patruunasta. Se on merkittävä saavutus Törmälässä, jossa en ole kuullut juuri kenestäkään hyvää sanaa." Miespolvi toisensa jälkeen on mennyt tehtaalle, koska tehdas on ikuinen ja kunnollinen työ - vaikka puumiehet saavatkin paljon vähemmän palkkaa kuin paperimiehet.

Pasi Kauppi on kansainvälisen Metsäjätin ekonomi (Vice President, new business development) ja saa tehtäväkseen palata kotikyläänsä Törmälään laatimaan laskelmia paikkakunnan elinehdon, vaneritehtaan kannattavuudesta. Tapahtumia kuvataan vuoroin Pasin, vuoroin hänen parhaan lapsuudenystävänsä, Törmälään tehtaalle jääneen Janne Lahtisen näkökulmasta.

Molempien poikien lapsuus on ollut ankara, valkenee tarinan myötä. Mykkyyttä, viinaa, väkivaltaa, luokkajakoa, äidinmaidossa imettyä pessimismiä. Pasin perhe on tullut Törmälään muualta ja Pasin on täytynyt sopeutua parhaansa mukaan - ehkä lähtö Helsinkiin lukion jälkeen, kauppakorkea ja uusi elämä onkin siksi ollut hänelle mahdollinen - varsinkin kun Törmälään ei jäänyt vanhempiakaan kaivattaviksi. Janne on kasvatettu tyytymään siihen mitä on ja olemaan kuvittelematta itsestään liikoja:
Äiti sanoi aina, että kannattaa ajatella tulevasta pahin vaihtoehto, ettei pety pahasti. Joka tapauksessa ihminen pettyy, mutta siinä mielessä olemme oman onnemme seppiä, että pettymyksen määrään voi vaikuttaa elämällä ilman haaveita. 
Palatessaan Törmälään vuosien jälkeen Pasi kiertelee kylässä, muistelee ja katselee muutoksia ja autioitumista; takavuosina Törmälässä on ollut jopa 4000 asukasta, mutta sahan ja kuitulevytehtaan suljettua väkiluku on alle 3000.
Nykyisistä asukkaista jollakin tavalla lahjakkaita on kenties seitsemän. Hyvä itsetunto on kuudella, mutta valitettavasti niiden joukkoon ei kuulu kukaan seitsemästä lahjakkaasta. (...) Ennakkoluulon ja pelon yhdistelmällä Törmälästä on kasvanut aistikkaan rasistinen kylä, joka on valmis katsomaan kieroon kaikkea uutta ja erilaista.
Pasi ja Janne ovat viimeksi tavanneet ylioppilaskevään jälkeen, kun Janne oli lähtenyt Helsinkiin katsomaan Metallicaa. Kauppakorkean ruokalassa Pasin kanssa nautitusta ateriasta Janne muistaa tämän:
Pasi puhui ja minä kuuntelin. Ihmettelin, että miten se oli ehtinyt. Miten voi törmäläläisestä tulla vuodessa ihminen, joka näkee uhkien sijasta mahdollisuuksia? Lähti vuosi sitten ja nyt jo puhuu Strasbourgista. Suuri osa törmäläläisistä ei pääse tuossa ajassa ajatusten tasolla edes Lahteen. 
Janne palaa Törmälään tehtaalle, kaljoittelee välillä paikallisessa ja pohtii puolihuolimattomasti isoisäksi tuloa: Janne on saanut pojan jo ysiluokalla ja nyt tämä poika tekee Jannesta alle nelikymppisen vaarin. Pasi luo elämäänsä Helsingissä, avioituu ihanan suomenruotsalaisen opiskelutoverinsa Emilian kanssa ja Törmälään työkomennukselle palatessaan odottelee esikoistaan.

Arvioinnit tehtaalla kestävät useita viikkoja, joten Pasi majoitetaan rivitaloasuntoon. Hän on jo tullut kylälle väärällä autolla ja lisähankaluuksia tulee ruokakaupassa:
Menen S-markettiin ostamaan syötävää illaksi. Kauppaan astuessani tajuan, että tuloni on pantu merkille. Tietenkin siitä on sana tehtaalla kiirinyt, mutta en arvannut, että kerään ostoksia koriin katseiden seuratessa hyllyjen väleistä. Kuin mikäkin julkkis. Ihmiset haluavat nähdä, minkä näköiseksi mieheksi on kasvanut poika, joka nyt uhkaa heitä. Samalla tuijottajat etsivät keräämistäni elintarvikkeista merkkejä ylpistymisestä. Parempi pitäytyä klassisissa mauissa ja keskihintaisissa tuotteissa. Se on tasapainoilua, sillä halpatuotteet tulkittaisiin vittuiluksi köyhille.
Vanhat tututkaan eivät osaa suhtautua: "Helsinkiin muutto ja siellä pärjääminen tekee takaisin palaavasta yli-ihmisen, ja normaali puhuminen tuntuu ylitsepääsemättömältä." Olisiko tilanne toinen, jos Pasilta olisi Törmälään jäänyt vanhemmat ja vaikkapa sisaruksia, jotka olisivat ottaneet opikseen ja ymmärtäneet "olla tavoittelematta kuuta taivaalta"?

Pasin työtehtäviin kuuluu myös "yhdyskuntasuhteiden hoitaminen", siis kunnanjohtajan ja paikallispoliitikkojen lobbaaminen investointeihin tehtaan säilyttämiseksi. Kunnanjohtaja on muualta muuttanut ja siksi keskustelukykyinen, kansan keskuudestaan valitsemat päättäjät eivät.
Kunnallispolitiikan ja arkielämän ääneen lausumaton perusperiaate on, että Törmälässä asiat eivät riitele, vaan ihmiset. Perusasioista kaikki ovat aina olleet samaa mieltä: saavutetuista eduista ei luovuta, vika on johtajissa ja muutos on uhka.
Yleensä valtuuston kokoukset päättyvät mykkäkouluun. Se purkautuu kesäkuussa, jolloin järjestetään Törmälän Törmäyspäivät.
Se on ainoa viikonloppu, kun Törmälän väki on liikkeellä. Silloin hoidetaan patoutunut kauna kuljeksimasta. Eivät tappelut Törmäyspäivänä suositeltavia ole, mutta on ne hyvä hoitaa alta pois, kun poliisi saa ylityölisiä. 
Nurjamielisyys siirtyy sukupolvelta toiselle:
Jannen vanhemmat olivat oma lukunsa. Tiedän, että hekin lannistamisella ja pessimismillä vain pyrkivät suojelemaan Jannea pettymyksiltä. Mutta Jannen perheessä pessimismi oli suoranainen elämäntapa.
Janne ei juossut pallon perään liikuntatunnilla, kun ei kuitenkaan saisi tehtyä maalia. Lopulta Janne jäi kotiin makaamaan. Odotti ilmeisesti kuolemaa, mutta ei tehnyt Mikan tavoin itsemurhaa, pelkäsi epäonnistuvansa siinäkin.
Lapsuudenkaveri Mika on ollut poikkeuksellinen lahjakkuus ja ajattelija, ja juuri siksi hän ei jaksanut elää. "Mikään ei kannata", Mika oli toistellut, ja Janne on ymmärtänyt häntä.

Pasi pitää Jannea yhtenä fiksuimmista koskaan tapaamistaan kavereista ja suree tämän juuttumista tehtaan, asunnon ja baarin bermudankolmioon. Hän maksaa Jannelle luovan kirjoittamisen kurssin kansalaisopistossa nähtyään Jannen kirjoituksen - nimimerkillä toki - paikallislehdessä, eikä Janne kehtaa olla ottamatta tarjousta vastaan, kun Pasi on kerran rahaakin siihen pannut kiinni.

Pasin tuottavuuslaskelmat osoittautuvat Metsäjätin tempuksi perustella irtisanomiset juuri joulun alla. Samaan aikaan Pasin lapsi syntyy, ennenaikaisena, happivajeisena ja kriittisessä tilassa. Lapsen uskotaan jäävän kehitysvammaiseksi. Kun Pasi päivystää sairaalassa, uutisissa kerrotaan, että Metsäjätti on myyty brittiläiselle metsäkonsernille. Kuukauden isyysvapaan jälkeen Pasi palaa töihin kuulemaan, että Törmälän tehdas lopetetaan.
Törmälässä on viime leikkausten jälkeen 260 ihmistä töissä. Asukkaita on 2400, joista työikäisiä sellaiset 1400. Kun tehdas lopetetaan, lopetetaan myös kauppa, apteekki ja kukkakauppa. Lääkäri saa lähteä. Ja pari opettajaa ja sitä myötä toinen koulu. Törmälä on kuollut. Me tapoimme sen. 
Tehtaan lakkautusuutista jää firman puolelta televisiolle kommentoimaan ainoastaan Pasi, joka puhuu suunsa puhtaaksi muiden pomojen luikittua brunssille. Työnantaja määrää hermoloman, jonka keskelle osuu Metallican konsertti - aitiossa puvut päällä VIP-vieraiden seurana. Siellä Pasi vielä kohtaa Jannen, joka kertoo juttujaan julkaistun maakuntatason lehdessä. Kun Pasin on mentävä kalvosulkeisiin aitioon, Janne ryntää katsomoon keikkapaita yllään. Tilanteen absurdius - "siellä illan orkesteri taitaa esiintyä, katsotaan silti nämä pari kalvoa vielä. Aika kovalla soittavat, saatko Pasi sitä ovea kiinni" - näyttäytyy Pasille kokonaisuudessaan ja hän seuraa Jannea katsomoon haistateltuaan koko johtoryhmälle.

Pasi keskittyy tyttäreensä, antaa Emilian palata töihin ja elelee irtisanomisajan palkallaan. Tässä vaiheessa vasta selviää, että viittaukset Pasin ja hänen isänsä huonoihin väleihin ovat tarkoittaneet vakavampaa eroa: isä on Pasin teini-iässä ampunut itsensä, kun leskeksi jääminen ajoi juomaan ja juominen lopputiliin tehtaalta. Pasi ei mennyt hautajaisiin, mutta tyttärensä Sofian kanssa hän vihdoin tuo isän haudalle kukkia. Anteeksianto on vaatinut aikaa ja kasvua, uskon omaan elämään. Kun Pasi hautausmaaretken jälkeen tarttuu Törmälän juottolassa vauvaa syöttäessään Hesariin, siinä on kirjoitus freelance-toimittajalta nimeltä Janne Lahtinen.

Metsäjätin loppu sai minut kyyneliin. Eniten minua liikutti tarina Jannesta, joka melkein nelikymppisenä isoisänä löytää oman paikkansa maailmassa, murtautuu ulos törmäläläisen pessimismin puristuksesta - hänelle toden totta riittää, että on yksi ihminen joka häneen uskoo, ja Pasi osaa olla juuri se tarvittu puuttuva palanen. Niin paljon kuin Pasi on Törmälää hävennyt ja vihannut, hän asettuu kuitenkin pienen ihmisen puolelle kasvotonta konglomeraattia vastaan. Olkoonkin, että isyyden silmiä aukaiseva vaikutus ja solidaarisuus ammoin pakosta - eikä kaikkein parhaalla tavalla - tutuksi tulleita ihmisiä kohtaan on hieman siirappista, Pasin puolesta on oltava onnellinen.

Nousiainen on surumielinen humoristi, vaikka välillä anarkistinenkin, ja muistuttaa monella tavalla niin Hotakaista, Kyröä kuin Tammistakin. Tässä kirjassa on opetuksia niin bisnesmaailmaan, änkyräpolitiikkaan kuin metsäkylien rivikansalaisillekin - tosin viimemainituille en ehkä uskaltaisi sitä suositella, koska tarina kuitenkin tulkittaisiin niin, että puskaväen piintyneessä perinteessä se lopullinen totuus piilee.





Jarkko Tontti: Sali

Helsinki-kirjat 2011.

Jarkko Tontti (s. 1971) on mielenkiintoinen: juristi, runoilija, tietokirjailija ja Suomen Penin puheenjohtaja. Olin utelias tietämään, kuinka käy juristilta fiktio.

Sali kertoo kolmesta ihmisestä, joita yhdistää kuntosali. Sami on virkamiesjuristi, joka kipuilee eroa Karoliinasta ja uralla etenemistä. Karoliina puolestaan on eduskunta-avustaja, jonka omakin poliittinen ura on nupullaan. Pirkko on vastikään eläkkeelle jäänyt hammaslääkäri, Samin naapuri vaikkakin tälle tuntematon.

Sami on täyttämässä neljäkymmentä ja maan vetovoima alkaa vaikuttaa. Sitä vastaan hän käy sotaa kuntosalilla seuranaan toinen virkamies Muhku ja duunariyrittäjä Obelix. Tosimiehet vääntävät rautaa, sehän on selvä, mutta tarinan edetessä Sami tovereineen uskaltautuu naisten lajeiksi miellettyihin ohjattuihin jumppiin, jotka osoittautuvat paljon tangonkalistelua vaativammiksi. Samista kertovat luvut pilkuttuvat sotavertauksin, mikä on melko kulunutta ja tympeää.

Karoliina vanhenee myös, ja paksuuntuu. Elämä on rientämistä työtehtävästä, lautakunnasta, luottamustoimesta toiseen ja viinerit vaanivat kaikkialla. Parisuhderintamalla on huojuntaa miesten ja naisten välillä, uravalinta puolueveteraanin tyttärenä tuntuu vieraalta, taustalla painaa vielä sukuylpeys aatteensa tähden kapinassa teloitetusta esivanhemmasta.

Pirkko on päässyt työstään ja miehestään, jota hän ei ole kaivannut hetkeäkään. Pirkon tapa puhua on epäuskottava: jos hän onkin vaatimattomista oloista, elämä hammaslääkärinä kaupungissa ja sitä seuraava luokkanousu olisi kyllä jättänyt jälkensä puheenparteen. Ehkä tämä on tarkoituksellista: ehkä luokka pysyy ihmisessä ja pyrkimykset muuhun ovat turhia. Pirkko tempoilee rasittavien sisartensa vaatimuksissa, tekee sukututkimusta ja kirjoittaa Akkuna-Alman (!) blogia kuin kunnon kerrostalokyttääjä. Hän on kiinnostunut Samin ja tämän entisen avokin Karoliinan elämästä ja pyrkii korjaamaan näiden välirikkoa, vaikkei kumpikaan edes tunnista häntä.

Kaipuu jonnekin tai jostakin pois on näiden henkilöiden yhteinen nimittäjä. Sami katsoo salikaveriaan, remonttiurakoitsija Obelixia salin saunassa:
Onnellinen mies, Sami katsoi Obelixin irvistystä, kun kuumat aallot iski kiukaalta läpi saunan. Pitää työstään. Näyttöpääteduuneista sellaisia ei juuri löydy. Keskiluokka rimpuili aina jonnekin, parempaan työpaikkaan, vuorotteluvapaalle tai elämänmuutokseen. Siellä sitten olisi paremmin.
Toinen salikaveri, Muhku, on tehnyt päätöksen lähteä julkishallinnosta yksityiselle sektorille, kun hän kuolee salionnettomuudessa - koittaa lopullinen vapaus.

Karoliina laihduttaa, rankaisee itseään.
Nainen polkee ja polkee, mutta ei pääse eteenpäin. Hän ei kysy miksi. Välillä hän katsoo eteenpäin ja on näkevinään muodottoman haavekuvan, jota kohti hän polkee. Hän ei tiedä mikä se on. Hän polkee. 
Päätös tulee äkkiä, salilla, avustettavan edustajan kanssa keskustellessa: Karoliina irtisanoutuu niin työstään kuin puolueestakin. Tulevaisuus on täysin auki - elämä alkaa määrittyä sillä perusteella, että Karoliina on varma siitä mitä ei halua tehdä.

Pirkko löytää sukuselvitystä tehdessään menneisyydestä tahran: esivanhempi on ollut teloituskomppanian komentaja ja vastuussa Karoliinan esi-isän tappamisesta. Pirkko toimittaa tiedon ja valokuvat Karoliinalle. Sukujuhlat lähestyvät, niissä Pirkon tekemän sukututkimuksen julkaisu on keskeisessä roolissa, ja Pirkko nauttii kuvitellessaan ihmisten kauhistusta hänen tekemänsä paljastuksen kuullessaan - itse hän ei juhliin osallistu. "Ystävät saa valita, ja sukulaiset myös", hän toteaa.

Samille sen sijaan aukenee etenemismahdollisuus ministeriössä ja haikailu Karoliinan perään tulee päätökseen viimeisessä kohtaamisessa. Parempi tuttu helvetti kuin tuntematon taivas.

Romaanin luvut on nimetty näiden kolmen henkilön mukaan. Pirkko on ainoa, joka on minäkertoja. Tämä ei ilmeisesti ole ollut alun perin tarkoitus, sillä Samin ja Karoliinankin luvuissa verbit vilkkuvat usein yksikön ensimmäisessä persoonassa.

Tontti käyttää vieraita sanoja, jotka katkaisevat lukukokemuksen: ihminen "varistuu" merkityksessä rapistuu, joku on "kiilaskatseinen", "epäluuloilla" on verbi, naiset "imartuvat", "jotenkutoisesti". Lisäksi jossakin kohtaa virkkuukoukut kilisevät ja Samin sisaren repliikissä viitataan toiseen kotimaiseen muodossa "ruåtsi". Videopeli on Mario Bross ja vanhan maitolasin pohjassa lukee Durelex, lainatut biisinsanat ovat vähän sinne päin.

Salitreenien ja virkamieselämän kuvaus on asiantuntevaa, henkilöhahmojen persoonan ja motiivien löytäminen hankalampaa.




torstai 6. syyskuuta 2012

Italo Calvino: Herra Palomar

Palomar 1983, suomentanut Liisa Ryömä. Tammi 1988. Keltainen kirjasto 215.

Opiskeluaikoina ahmin Calvinoa ja totean taas, että näihin pitäisi palata yhä uudelleen, säännöllisesti. Liisa Ryömä on ilmiömäinen.

Ennen sisällysluetteloa, aivan kirjan lopussa, on selitys:

Numerot 1, 2 ja 3, joilla sisällysluettelon otsikot on merkitty, eivät ilmaise ainoastaan järejstystä, olivatpa ne ensimmäisenä, toisena tai kolmantena, vaan viittaavat myös kolmeen eri alueeseen, kolmeen kokemuksen ja kysymyksenasettelun tyyppiin, jotka esiintyvät kirjan joka osassa eri mittaisina. 
Ykköset ilmaisevat yleensä näkökokemusta, jonka kohteena ovat miltei aina luonnon muodot; tekstin pyrkimys on olla kuvailevaa. 
Kakkosissa esiintyy antropologisia elementtejä, kulttuuria sanan laajassa merkityksessä, ja kokemukseen sisältyy paitsi visuaalisia myös kielellisiä tekijöitä, merkityksiä, symboleita. Teksti hahmottuu kertomukseksi. 
Kolmoset sisältävät spekulatiivisempia kokemuksia, koskettelevat maailmankaikkeutta, aikaa, äärettömyyttä, minän ja maailman välisiä suhteita, mielen ulottuvuuksia. Kuvauksen ja kertomuksen piiristä siirrytään mietiskelyn alueelle. 
Kirjan rakenne on siis kadehdittavan matemaattinen, mikä sekin ilmentää päähenkilön tarvetta jäsentää maailmaa, saada elämän kaikki osa-alueet tottelemaan jotakin kaavaa ja järjestystä. Herra Palomar on melkoisen tyytymätön kaikkialla vallitsevaan sekasortoon ja mielivaltaisuuteen - ei vähiten ihmisissä näkemäänsä. Kirjan ensimmäisessä osassa ollaan lomalla, toisessa kaupungilla, ja kolmas on nimeltään Herra Palomarin vaikeneminen.

Muistan kirjan ensimmäisen luvun ensimmäisellä lukukerralla aiheuttaman huimauksen ja olen iloinen, että huimaus tuntuu edelleen. Herra Palomar laskee rannalla aaltoja monimutkaisten metodien ja kaavioiden avulla. Kaikkien tekijöiden ja muuttujien huomiointi on välttämätöntä, sillä vain siten hän voi edetä seuraavaan vaiheeseen: "tämän tajuamisen laajentamisen koskemaan koko universumia." Aallot eivät tottele eivätkä noudata herra Palomarin sääntöjä, joten hän "lähtee loikkimaan pitkin rantaa hermot pinnalla kuten tullessaankin ja entistä epävarmempana kaiken suhteen."

Herra Palomar on itsekin tehnyt elämässään vääriä valintoja, joita hän pyrkii korjaamaan. Niinpä rastaan vihellyksen kuuleminen saa hänet katumuksen valtaan:
Täsmällisen tieteellisen sanaston ja luokittelun asemesta Palomar oli aina pitänyt parempana etsiä epävarmaan määritelmää vaihtelevasta, sekavasta, muuttuvaisesta: toisin sanoen määrittelemättömästä. Nyt hän valitsisi päinvastoin, ja lintujen laulun herättämät ajatukset johdattavat hänet tuntemaan että elämä on ollut sarja laiminlyötyjä mahdollisuuksia. 
Ihmisten yleinen inhottavuus näyttäytyy vaikkapa ruokaostoksilla:
Herra Palomar yrittää nähdä heidän katseestaan häivähdyksen näiden aarteiden lumosta, mutta kasvot ja eleet ovat pelkästään kärsimättömiä ja väisteleviä, ihmiset ovat keskittyneet itseensä, hermot kireällä, kiinnostuneet siitä mitä on ja mitä pitää saada. Kukaan ei näytä hänestä ansaitsevan tuota pantagruelista loistoa joka on esillä ikkunoissa ja tiskeillä. Heitä ajaa iloton ja lattea ahneus; ja silti heidän ja noiden ruokien välillä vallitsee syvä ikiaikainen suhde, noiden koostumukseltaan samojen, lihan heidän lihastaan.
Ostaessaan aivan arkipäiväisesti kolmea pihviä Palomar käy lihakauppaan kuin temppeliin:
Mietteet joita lihakauppa herättää sisään astuvassa asiakkaassa sisältävät tieteen eri haarojen vuosisatoja vaalimia tietoja: lihan ja sen leikkaamisen pätevyys, paras tapa kunkin palan valmistamiseksi, riitit jotka lieventävät omantunnonpistoksia toisen elämän riistämisestä oman ylläpitämiseksi.
Matkoilla Palomar pohtii zeniläisyyden olemusta ja sen "henkisiä teknikoita" Kiotossa ja käy Meksikossa intiaanitemppelien raunioilla. Oppaan selitykset tuntuvat hänestä tunkeilevilta ja alentuvilta:
Kivi, hahmo, merkki, sana joka saavuttaa meidät ympäristöstään irrallisena on ainoastaan tuo kivi, hahmo, merkki tai sana: voimme yrittää määritellä tai kuvata niitä vain sellaisenaan, ei muuta; meidän ei ole suotu tietää kätkeytyvätkö niiden näkyvien kasvojen taakse jotkin salatutkin kasvot. Se että kieltäytyy ymmärtämästä enempää kuin mitä nuo kivet meille näyttävät, on kenties ainoa mahdollinen tapa osoittaa kunnioitustaan niiden salaisuutta kohtaan; sen arvaileminen on itserakkautta, petos niiden kadonnutta oikeaa merkitystä kohtaan. 
Ärtymystään nuorisoa kohtaan herra Palomar tyynnyttelee sitäkin ankaralla analysoinnilla:
Todelliset erottavat tekijät meidän ja heidän välillä ovat tulosta niistä palautumattomista muutoksista, joita jokainen aikakausi tuo muassaan, ne siis riippuvat historiallisesta perinnöstä jonka olemme välittäneet heille, todellisesta perinnöstä josta olemme vastuussa, vaikkakin usein tiedostamattamme. Niinpä meillä ei ole mitään opetettavaa. Siihen mikä eniten muistuttaa omaa kokemustamme emme voi vaikuttaa; siitä mihin todella olemme lyöneet leimamme emme tunnista itseämme.
Viimeinen luku on nimeltään "Miten oppia olemaan kuollut" ja se kuvaa luopumista ja tilintekoa.
Jo jonkin aikaa hän on huomannut että hänen ja maailman välillä asiat eivät ole kuten ennen; jos hänestä alussa olikin tuntunut että hän ja maailma odottivat jotakin toisiltaan, hän ei enää muista mitä odotettavaa oli, hyvää vai pahaa, eikä myöskään miksi tämä odotus piti häntä jatkuvassa ahdistuneen kiihtymyksen tilassa. 
Mutta kuolleena olemisessa on se hankaluus, että oma elämä on silloin "suljettu kokonaisuus", jota ei itse enää voi muuttaa; muutoksia vainajan päättyneeseen elämään voivat kyllä tehdä elävät, vaikkapa "tunnustamalla oikeutetuksi kapinalliseksi sellaisen jota on halveksittu hänen lainvastaisten tekojensa vuoksi, tai juhlimalla suurena runoilijana tai profeettana sellaista joka oli tuomittu neurootikoksi tai hulluksi". Menetettyään näin mielenkiintonsa kuolleena olemisen harjoitteluun Palomar alkaakin pohtia aikaa: jos sitä voi kuvata, se venyy päättymättömiin. Näin hän alkaa kuvata elämänsä jokaista hetkeä ja kuolee siihen paikkaan.

Herra Palomar pyrkii järjestämään maailmaa ja universumia, mutta kompastuu kerta toisensa jälkeen omaan, ja koko ihmislajille ominaiseen, pienuuteensa ja vaillinaisuuteensa. Jokaisessa pohdinnassa laskuihin on otettava säälimättömät fysiikan lait ja lannistavan laaja historia. Herra Palomar etsii steriiliä selkeyttä, mutta melkein sen tavoittaessaan joutuu vedetyksi takaisin ihmisen osaan, jota hän ei yksin jaloilla pyrkimyksillään pysty muuttamaan.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Ernesto Sábato: Tunneli

El túnel 1948, suomentanut Kari Veikko Salonen. Otavan kirjasto. Otava 1986.

Huh, ja huh.

Nyt en muista mitä kautta törmäsin Sábatoon, mutta jostakin keskustelupalstalta löysin tämän otteen, joka tuolloin sopi mielentilaani täydellisesti:
Jotkin yksittäiset miehet ja naiset ovat olleet minulle hyvin rakkaita, toisia kohtaan olen tuntenut ihailua (en ole kateellinen), toisia kohtaan todellista myötätuntoa; lapsia kohtaan olen aina tuntenut hellyyttä ja sääliä (etenkin pakotettuani itseni unohtamaan, että heistäkin kaikkien muiden lailla tulee ennen pitkää aikuisia); mutta yleisesti ottaen ihmiskunta on aina tuntunut minusta inhottavalta. En epäröi paljastaa, että toisinaan yhden ainoan piirteen havaitseminen on estänyt minua syömästä kokonaiseen päivään tai maalaamasta kokonaiseen viikkoon; on uskomatonta miten ahneus, kateus, röyhkeys, karkeus, voitonhimo ja yleensä koko tämä ominaisuuksien kokonaisuus, joka muodostaa ihmisluonnon, näkyy ihmisen kasvoista, kävelystä, katseesta. Minusta vaikuttaa luonnolliselta, että kun on kohdannut jotakin tällaista, ei haluta syödä, maalata, ei edes elää. 
Tunneli on taiteilija Juan Pablo Castelin tilinteko siitä, miten hän tuli tappaneeksi María Iribarnen. Castel näkee tuntemattoman Marían näyttelyssä keskittyneenä erään Castelin taulun yksityiskohtaan, jota kukaan muu, Castelin halveksimat kriitikot vähiten, ei tunnu huomaavan ja joka Castelille itselleen on elintärkeä. Castel kokee humahduksena, että tässä on ainut ihminen joka häntä ymmärtää, ja pakkomielle on valmis.

Koska Castel vihaa ihmiskuntaa - ja itseään sen osana - Marían löytyminen näyttäytyy pelastusrenkaana, elämänlankana johon ripustautua. Castel ei halua kuulua mihinkään joukkoon, hän inhoaa "kaikkia noita hyönteisyhteisöjä, jotka kokoontuvat ammatin, maun tai muun senkaltaisen kiihkoilun takia" - mutta yhteyttä toiseen ihmiseen hän vielä kaipaa ja sälyttää Marían harteille vastuun pelastamisestaan. Taakka on kohtuuton, sillä Castelin vainoharhaisuus ja omistushalu syövyttävät välittömästi olemattomiin sen hetkellisen kauneuden, jota heidän ensikohtaamisissaan on.
Kun minulla vielä oli ystäviä, he usein nauroivat kiihkeää mieltymystäni mutkikkaimpiin ratkaisuihin, mutta minä kysyn itseltäni, miksi todellisuuden täytyisi olla yksinkertainen. Kokemus on päinvastoin opettanut minulle, ettei todellisuus juuri milloinkaan ole yksinkertaista ja että kun jokin ilmiö vaikuttaa harvinaisen selkeältä, kun jokin teko näennäisesti johtuu aivan yksinkertaisesta syystä, taustalla on lähes aina monimutkaisempia motiiveja. Arkipäivän esimerkki: ihmiset jotka antavat almuja; heitä pidetään yleensä anteliaampina ja parempina kuin niitä jotka eivät anna. Näin naiviin käsitykseen sallin itseni suhtautua mitä syvimmällä halveksunnalla. Kuka tahansa tietää, että kerjäläisen (aidon kerjäläisen) ongelma ei ratkea peson kolikolla tai leipäpalalla: näin ratkeaa vain sen ihmisen psykologinen ongelma joka tällä tavalla lähes ilmaiseksi ostaa itselleen mielenrauhan ja anteliaan maineen. Voitte itse arvioida kuinka kitsaita ovat ihmiset jotka päättävät olla käyttämättä enempää kuin peson päivässä varmistaakseen mielenrauhansa ja saadakseen vahvistuksen lohdulliselle ja turhamaiselle käsitykselle omasta hyvyydestään. 
Pyrkiessään lähemmäs Maríaa, lähemmäs ihmiskuntaa ja elämää, Castel suistuu kerta toisensa jälkeen tolkuttomuuksiin: hän vaatii, pakottaa, solvaa, loukkaa, kiristää Maríaa. Maríalla on salaisuuksia, elämä toisten parissa, ongelmia ja rasitteita jotka rajoittavat hänen toimiaan, ja tätä Castelin on mahdoton kestää, sillä hän haluaa Marían kokonaan - taikka sen miksi hän Marían kuvittelee. Ajoittain Castel ymmärtää toimivansa järjettömästi, muttei katso voivansa sille mitään:
Kuinka usein tietoisuuteni kirottu jakautuneisuus onkaan syyllistynyt kammottaviin tekoihin! Missä yksi osa opastaa minua armeliaisuuteen, toinen syyttää petoksesta, tekopyhyydestä ja väärästä jalomielisyydestä; missä yksi saa minut loukkaamaan ihmisolentoa, toinen lohduttaa häntä ja syyttää minua siitä mistä moitin toisia; missä yksi saa minut näkemään maailman kauneuden, toinen näyttää sen rumuuden ja kaiken onnentunteen naurettavuuden. 
Kyllä Castel itsensä tuntee, hän on pohtinut ihmisenä olemista pitkään ja monelta kantilta:
Tunteeseen että olen yksin maailmassa sekoittuu tavallisesti ylväs ylemmyyden tunto: halveksin ihmisiä, näen heidät likaisina, rumina, kyvyttöminä, ahneina, karkeina, mitättöminä; yksinäisyyteni ei pelota minua, se on lähes olympolaista.  
Mutta tuolla hetkellä, kuten muina samankaltaisina hetkinä, yksinäisyyteni oli seuraus huonoimmista ominaisuuksistani, alhaisista teoistani. Tällaisissa tapauksissa tunnen että maailma on halveksittava, mutta ymmärrän myös itse olevani osa tätä halveksittavaa maailmaa; näinä hetkinä minut valtaa tuhoutumisen raivo, antaudun itsemurhan houkutuksen hyväiltäväksi, juon itseni umpihumalaan, etsin huoria. Ja minulle tuottaa tyydytystä todistaa oma alhaisuuteni, saada vahvistus siitä etten ole parempi kuin ne riettaat hirviöt jotka minua ympäröivät.
Castel pyrkii totuuteen, hän on tarkkanäköinen ja analyyttinen, mutta omistushalua hän ei osaa torjua, vaikka ymmärtää sen olevan osoitus vihaamistaan ominaisuuksista, turhamaisuudesta ja omahyväisyydestä.
...huomasin että hän oli aluksi ollut minulle korvaamaton olento (niin kuin joku jonka on tavannut autiolla saarella) muuttuakseen myöhemmin, ehdottoman yksinäisyyden pelon hälvettyä, eräänlaiseksi ylellisyydeksi josta tunsin ylpeyttä, ja tässä rakkauteni toisessa vaiheessa alkoi ilmaantua tuhansia vaikeuksia; aivan kuten silloin kun joku on kuolemaisillaan nälkään, hän hyväksyy ehtoja asettamatta mitä tahansa ryhtyäkseen sitten, kun pakottavimmat tarpeet on tyydytetty, esittämään yhä uusia valituksia siitä tai tästä puutteesta. Viime vuosina olen nähnyt keskitysleiristä pakoon päässeitä nöyriä maahanmuuttajia, jotka hyväksyivät minkä tahansa hengissä pysymisen tavan ja suostuivat iloisin mielin kaikkein nöyryyttävimpiin töihin; mutta merkillistä kyllä onnelliseen elämään ei ihmiselle riitä että hän on pelastunut kidutukselta ja kuolemalta; ylpeys, turhamaisuus ja omahyväisyys, joiden jo luuli lopullisesti tuhoutuneen, ilmestyvät uudelleen kuin säikkyinä paenneet eläimet niin pian kuin ihminen taas tuntee olevansa turvassa; ja jollain tavoin ne palaavat entistä julkeampina, ikään kuin tuntien häpeää siitä että olivat vajonneet niin alas. Eikä noissa oloissa ole mitenkään harvinaista nähdä tekoja jotka osoittavat täydellistä kiittämättömyyttä ja arvonannon puutetta.
Marían Castelissa herättämä ainutlaatuinen tunne on palauttanut Castelin tämän vihaaman ihmiskunnan tasolle, tehnyt tästä haavoittuvan, riippuvaisen, heikon. Castel voisi perääntyä - María antaa siihen yllin kyllin tilaisuuksia - mutta ajatus Maríasta, joka kerran näyttäytyi Ainoana Oikeana, jonkun toisen omana on kestämätön. Siksi María on paitsi vedettävä lokaan, myös tapettava.

Ajaessaan Buenos Airesista maatilalle, jonne María on ehkä paennut, Castel hahmottaa kaipaamansa yhteyden mahdottomuuden:

Hän oli ollut kuin läpitunkemattoman lasiseinän takana, niin että saatoin nähdä hänet mutta en kuulla enkä koskettaa; niin olimme eläneet, lasiseinän erottamina, surussa ja kaipauksessa. (...)
Ja oli kuin me kaksi olisimme eläneet yhdensuuntaisissa käytävissä tai tunneleissa tietämättä kulkevamme rinta rinnan kuin kaksi samanlaista sielua samassa tahdissa tavataksemme käytävän päässä, minun maalaamassani maisemassa; ja tuo maisema oli yksin Maríalle tarkoitettu avain, kuin salainen sanoma, joka ilmoitti että minä olin jo perillä ja että käytävät olivat vihdoin yhtyneet ja että tapaamisen hetki oli koittanut.
Tapaamisen hetki oli koittanut! Mutta olivatko käytävät todella yhtyneet ja sielumme löytäneet toisensa? Ei, käytävät jatkuivat edelleen yhdensuuntaisina, vaikka niitä erottava seinämä oli nyt kuin lasia ja saatoin nähdä Marían äänettömän ja luoksepääsemättömän hahmon... Ei, seinämäkään ei ollut aina läpinäkyvä: välillä se muuttui jälleen mustaksi kiveksi enkä silloin tiennyt, mitä toisella puolella tapahtui, mitä Maríalla oli edessään noilla tutkimattomilla taipaleilla, mitä outoja ilmiöitä silloin esiintyi; ajattelin jopa että hänen kasvonsa muuttuivat noina hetkinä, että ne vääristyivät pilkalliseen irvistykseen, että hän nauroi yhdessä toisen miehen kanssa ja että koko ajatus käytävistä oli vain oma naurettava keksintöni tai uskomukseni ja että joka tapauksessa oli olemassa vain yksi tunneli, synkkä ja autio: minun tunnelini, tunneli jossa olin viettänyt lapsuuteni, nuoruuteni, koko elämäni. Ja jostakin tuon seinämän läpinäkyvästä kohdasta olin nähnyt tuon tytön ja kuvitellut herkkäuskoisesti hänen kulkevan toisessa, yhdensuuntaisessa tunnelissa, vaikka hän todellisuudessa kuului avaraan maailmaan, niiden rajattomaan maailmaan jotka eivät elä tunneleissa; ehkäpä pelkkä uteliaisuus oli saanut hänet lähestymään tunnelini outoa ikkunaa, josta hän oli nähnyt vilauksen korjaamatonta yksinäisyyttäni, tai häntä kiehtoi mykkä kieleni, avain tauluuni. Ja sillä välin kun minä jatkoin matkaani tunnelissa hän eli normaalia elämäänsä sen ulkopuolella, levotonta elämää jota ulkopuolella asuvat ihmiset elävät, omituista ja mieletöntä elämää jossa on tanssiaisia ja juhlia ja ilonpitoa ja joutavuutta. Ja toisinaan kävi niin, että ikkunan kohdalle tullessani hän odotti minua mykkänä ja ikävöivänä (miksi hän odotti minua ja miksi mykkänä ja ikävöivänä?); mutta toisinaan kävi myös niin, ettei hän saapunutkaan ajoissa tai että hän unohti tämän tunneliinsa teljetyn säälittävän olennon, ja silloin minä kasvot lasiseinämään painettuina näin kuinka hän jossain kaukana hymyili tai tanssi huolta tuntematta tai, mikä vielä pahempaa, en nähnyt häntä lainkaan ja kuvittelin hänen olevan jossain luoksepääsemättömässä tai häpeällisessä paikassa. Ja silloin tunsin, että kohtaloni oli äärettömän paljon yksinäisempi kuin olin kuvitellutkaan.
Huh, ja huh. Tämä on täsmällisin koskaan lukemani kuvaus Sen Ainoan Oikean etsimisen mielettömyydestä ja ihmisen perinpohjaisesta yksinäisyydestä. Ovatko tunnelit itse rakennettuja vai kohtalo? Jos alistuu elämään tunnelissa, mutta suostuu kurottamaan sieltä ulos vain yhden ainoan ihmisen tähden, voiko siitä seurata muuta kuin tragedia?

Castelin yksinäisyys - paljolti itse valittu ja mitä ilmeisimmin kokemuksen tuotosta - surettaa, mutta hänen valintansa voi ymmärtää. Hän kuitenkin pyrkii yhteyteen maalaustensa kautta. Marían näkeminen henkilökohtaisena Vapahtajana on hirvittävä virhe, jonka Castel itsekin tajuaa, muttei enää pääse perääntymään.






Bernardo Atxaga: Tuolla taivaalla

Zeru horiek 1996, espanjankielisestä käännöksestä Esos cielos suomentanut Tarja Roinila.  Keltainen kirjasto 317. Tammi 1999.

Kirjaston hyllystä A otetaan tuntematon kirjailija - Keltainen kirjasto on opittu tunnistamaan laadun takeeksi. Näin löytyi Atxaga, vuonna 1951 syntynyt baskin- eli euskerankielisen kirjallisuuden keulahahmo, joka toimi baskien kulttuuriliikehdinnän ytimessä Francon kuoleman jälkeen. Kivuliasta: huomaan tietojeni Baskimaasta rajoittuvan ohimennen luettuihin uutisiin terrorismista.

Tuolla taivaalla on kertomus bussimatkasta Barcelonasta Bilbaoon. Irene (nimeä käytetään hyvin säästeliäästi, yleensä hän on "nainen") on vapautunut vankilasta neljän vuoden tuomion kärsittyään ja palaa nyt kotiin Baskimaahan.

Paitsi että kotia ei enää ole. Irene on tuomittu vankeuteen terrorismista ja pääsee ilmeisesti vapauteen ennen aikojaan suostuttuaan yhteistyöhön viranomaisten kanssa. "Koti" on lakannut olemasta, sillä terroristi ei ole tervetullut perheensä eikä aiempien tovereidensa pariin. Lähtiessään Barcelonasta hän soittaa isälleen ja kertoo palaavansa, mutta kieltää ketään tulemasta vastaan.

Bussissa Irene päätyy puheisiin ikääntyvän, sairaalloisen rouvan, kahden nunnan ja kahden poliisin kanssa. Matka on tupakointia ja menneen inventaariota: Irenellä on vain matkalaukkunsa ja siellä muutama rakas kirja:
Sellaiset asiat kuin tupakka, alkoholi ja rauhoittavat lääkkeet auttoivat kestämään vankilaelämää. Kaikkein suurin apu hänelle oli kuitenkin ollut lukemisesta, tai oikeastaan pienestä kirjallisuuspiiristä jonka Margarita, Antonia ja hän olivat perustaneet sellin numero yksitoista ympärille. 
Irene ei tiedä, miten alkaa alusta. Bussiin nousseet poliisit painostavat häntä toimimaan vasikkana, toinen suostuttelee lempeästi, toinen pystyy tuskin pidättelemään väkivaltaista kostonhimoaan terroristia kohtaan. Näissä poliiseissa heijastuu Irenen tulevaisuus: miten tutustua uusiin ihmisiin, kun heidän kuorensa alla voi piillä silkka riisto ja kosto?

Miten alkaa alusta, kun koko omaisuus mahtuu matkalaukkuun?
Sillä todellinen ongelma, ongelma numero yksi, se jonka ympärille kaikki muut ongelmat kiertyivät, oli aina taloudellinen. Hullun pahin pulma ei ollut hänen hulluutensa vaan se, että hulluus esti häntä omistamasta rahaa. 
Toinen nunnista nousee suojaamaan Ireneä poliisien ahdisteluilta. Irene saa kutsun nunnien luo, paikkaan, jossa hoidetaan aidspotilaita. Pyyteetön ja mykkä palveleminen kaukana kaikesta entisestä olisi yksi uusi alku, mutta Irene ei tartu siihen. Ei, vaikka nunnat jo tietävät Irenen taustan ja toinen heistä ilmaisee myötätuntoaan kommentoimalla Zavattinin muistelmia:
...Mutta on tietysti totta että aikakausi määrää meitä jokaista, me kaikki olemme aikamme lapsia. Se päti van Goghin hullujenhuoneessa työskennelleisiin nunniin ja pätee varmaan meihinkin joidenkin asioiden suhteen. Monet virheistämme eivät oikeastaan johdu meistä vaan aikakaudesta.
Irene on ajautunut uskomaan "suurempaan asiaan", mutta pidätyksen jälkeen aatetoverit ovat kaikonneet. Omistautuessaan "suuremmalle asialle" Irene on katkonut siteensä menneeseen ja jäänyt näin täysin vaille tulevaisuutta. Bilbaoon saavuttuaan Irene kävelee vanhaankaupunkiin, lapsuutensa maisemiin, kaukaiseen menneisyyteen jota ei enää ole.

Taivaita Irene on katsonut koko pitkän bussimatkan ajan. Sillä vankilassa, niinhän elokuvissa kerrotaan, ihminen kaipaa eniten avointa taivasta.





torstai 30. elokuuta 2012

Anja Snellman: Ivana B.

Siltala 2012.

Minä olen tosikko. Uskon syvempään historian- ja kulttuurintuntemukseen, joidenkin arvojen pysyvyyteen. Kuvittelen kirjallisuudesta liikoja. Renessanssi-ihmiset ovat minulle heitä, jotka ryhtyvät monialakuvainraastajiksi vasta alkuperäisiin kuviin huolella perehdyttyään - jos sittenkään.

Ja sitten olen vanhakin ja helvetin tympääntynyt sisällöttömyyteen, falskiuteen, keskustelemattomuuteen, pahansuopuuteen ja rahvaanomaisuuteen.

Lisäksi tartuin Ivana B:hen ja luin sen hyvin nopeasti samana päivänä, kun iltapäivälehtien pääuutisissa julkistettiin uuden Tanssii tähtien kanssa -kauden osallistujat ja BB 2012 alkoi.

Pidin kirjasta todella, yllätyin itsekin. Anja Kauranen oli Sonja O:llaan ja Kultasuullaan merkittävä osa varhaisaikuisuuttani, sittemmin Pelon maantieteen nimivarkaus närkästytti enkä Lemmikkikaupan tyttöjä enää edes halunnut lukea sen aihepiirin tähden. Kiistämätön tosiasia on, että Snellmanilla on pitkä ja tuottelias ura kirjailijana ja kommentaattorina eri medioissa. Tämän kirjan nimi antaa viitteitä siitä, että kyseessä on retrospektio 30 vuoden taakse Sonja O:n aikoihin - että Ivana on tämän päivän Sonja.

Harhauduin tässä kohtaa Snellmanin teoslistaa tutkiessani tarkistamaan, millainen teos on kymmenen vuoden takainen Äiti ja koira. Antti Majander kirjoittaa Hesarissa:
Jos kirjallisuudelta vaaditaan ajankohtaisuutta, niin Anja Snellman on huudon kuullut ja täyttää tilauksen. Näin on ollut jo monena syksynä.
Varmastikin olen ohimennen kuullut kritiikkiä Snellmanin "tendenssimäisyydestä", mutta pitäisikö sen olla jotenkin rikos? Siitä on kirjoitettava, mistä on kirjoitettava, kunhan tietää missä kehyksessä kirjoittaa - ja Snellman tietää.

Snellmannin aiemmista ajan ilmiöitä hyödyntävistä romaaneista Ivana B eroaa siinä, että tarinan minäkertojaksi pystyy helposti kuvittelemaan Snellmanin itsensä. Romaanissa on itseironiaa, ikääntymistä, huokaamista nykymaailman meiningin tähden.
Kirjoitan teille, ratkaisukeskeiseen terapiaan perehtynyt asiantuntija Parantainen, koska uskoisin teillä olevan minulle vinkkejä, tai ainakin yksi ehdotus, kuinka kaltaiseni oikeudenmukaisen asialinjan epäitsekäs vaalija ja pitkän sivistystien kulkija säilyttää olemassaolon oikeutuksensa tässä itsekkyyttä, innovatiivisuutta ja interaktiivisuutta juhlivassa toimintaympäristössä jossa sormet yhä harvemmin hakeutuvat Raamatun, tai minkään muun kirjan päälle. Me kirjoitamme kirjoja lukemisesta ja kirjoittamisesta, ja samaan aikaan yhä harvempi lukee. Tai kuuntelee. 

Kirja on kirje, sarja kirjeitä, LT Parantaiselle. Minäkertoja, kirjailija, suunnittelee hakeutumista ratkaisukeskeiseen lyhytterapiaan Parantaisen vastaanotolle, mutta ensimmäisiä kirjeitä kirjoittaessaan ei ole saanut aikaa varattua, myöhemmin on jo yrittänyt soittaakin, siinä onnistumatta. Kertoja kärsii häntä vainoavasta pintaliitäjästä Ivana B:stä, uuden aikamme supertähtikirjailijasta, joka ottaa kaikki mediat haltuunsa ennen ensimmäistäkään käsikirjoitusta tai kustannussopimusta.

Ivana pilkkaa ja vähättelee kertojaa kaikilla mahdollisilla foorumeilla, kaikin mahdollisin tavoin. Hän nälvii kertojan ulkonäköä, teoksia, taustaa, mutta ennen kaikkea ikää. Ivana itse poseeraa verkossa maanisesti ja antaa kirjailijuudesta lausuntoja, jotka voidaan kokea rajoja rikkovina - katsoi niitä kumman päähenkilön lähtökohdista tahansa.

Snellman nostaa tyrkkyjulkisuuden ja nuoruuden itseomaksuman ylivoiman näyttävästi esiin: kun on riittävän häpeilemätön nuori nainen, sinnikäs nettireuhaaminen tuo lopulta näkyvyyttä perinteisessäkin mediassa.

Ivanan vouhkaaminen viittaa siihen, että pelkkä kirjailijuus on boh-ring, pitää olla julkkiskirjailija. Tuotoksesta viis, tärkeämpää on että taiteilijalla on (entinen) salaisuus, fotogeenisyyttä tai muita attribuutteja, joista instantmedia voisi innostua. Tällainen tuo hakematta mieleen Susan Ruususen kirjan kansikuvan julkistamistilaisuuden,  Hanna Helmi Heinosen "haluan kirjailijaksi" -teemaisen blogin, Rakel Liekin tien pornotähdestä kuvataiteilijaksi ja yhteiskunnalliseksi kommentaattoriksi, Katja Ketun raiskausyritystä seuranneen mediamyllytyksen, vähän myös glamourblondiksi kutsutun Laura Gustafssonin Finlandia-ehdokkaan Huorasadun ("...vähän kuin Raamattu. Vain lyhyempi.") ja jollakin tapaa Sofi Oksasen: hänen taitavuutensa kirjailijana on tuntunut ajoittain peittyvän tukkalaitteen, teatterimeikin, korkokenkien ja korsettien alle. (Oksasen uusi romaani, ensipainos 100 000, julkaistiin tänään Tallinnassa ennennäkemättömin menoin.)

Kertomukset kirjailijan nuoruuden ympäristöstä ja maailmasta, uran alkuvaiheista, piirtyvät harmaina ja raskaina Ivana B:n ihqun glittervälkkeen taustaa vasten. Ja tässä yhteydessä harmaus ja raskaus ei ole lannistavaa, ennemminkin todellista, vakavaa ja - sankarillistakin. Lähes jokainen on aikakautensa vanki.

Kirjailijalla on kaiken aikaa ollut oikein hyvä syy lähestyä juuri LT Parantaista: ihmisten auttamiselle omistautunut nainen on onnistunut kasvattamaan tyttärestään megatyrkky Ivanan, jolle mikään ei ole pyhää eikä kukaan merkitse mitään. Snellman vetää aikamme vallitsevasta tunnehäiriöstä, terapiantarpeena ja julkisuudenhimona manifestoituvasta infantiilista huomionnälästä, symmetrisen ympyrän:
Hyvä erityistason lyhytterapeutti Parantainen, myönnän että ajattelin ensi alkuun teihin yhteyttä ottaessani, että mahdatteko olla oikea terapeutti ensinkään, kun ilmoititte olevanne lyhytterapeutti, ajattelin että lieköhän kysymyksessä jokin samanlainen πλεονεξία-syndrooma kuin mitä olen teille näinä viikkoina kuvannut. Että tytär äitinsä kaltainen, että olette tekin halunnut päästä helpolla ja nopeasti sinne, mihin itse asiassa on hidas ja vaikea matka.  




Friedrich Dürrenmatt: Kapinallinen/Kuunpimennys

Stoffe I: Mondfinsternis/Der Rebell 1981, suomentanut Ilona Nykyri. Like 2006.

En onnistu millään muistamaan, miten Dürrenmattiin törmäsin; luulisin sen tapahtuneen silloin, kun etsin lukupiirini neljännelle ja viimeiselle lukukaudelle kirjallisuutta Euroopan eri maista.

Sveitsiläinen Dürrenmatt oli syntynyt 1921 ja kokemus sodasta värittää voimakkaasti näitä kahta kertomusta: kirjailija pohjustaa molempien syntyä historiallisten tapahtumien ja henkilökohtaisen ideologian taustaa vasten.

Kuunpimennys on makaaberi kertomus eristyneen vuoristokylän ihmisten ahneudesta. Kuudentoista talouden kylään tulee Walt Lochner, joka aikanaan oli lähtenyt kylästä pakoon ja päätynyt Kanadaan vuosikymmeniksi rikastumaan. Hän lupaa kyläläisille neljätoista miljoonaa, yhden joka taloudelle (poliisi ja opettaja lasketaan pois, sillä he ovat tulleet muualta...), jos nämä tappavat hänen nuoruudenrakastettunsa kanssa avioituneen miehen.

Kukaan ei kyseenalaista teon oikeutusta, kukaan ei kaavailtua uhria puolusta - ei edes uhri Mani itse: hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi ainoana toiveenaan päästä vielä mestaustaan edeltävänä päivänä isomman kylän maatalousmessuille. Kylän nuoret ja vanhat miehet tarjoavat auliisti tyttärensä ja vaimonsa Lochnerin petikumppaneiksi ja laskeskelevat silmät kiiluen, mitä palkkio-osuudellaan saisivatkaan hankittua.

Mani murskataan kaatuvan puun alle, Lochner saa infarktin autossaan ja hautautuu loputtomaan lumeen. Kyläläisten maatalousmessuilla tapaama korkea-arvoinen virkamies saapuu kylään lumilinkosaattueineen ja julistaa, että kylästä tehdään perinteikäs kuntoutus- ja virkistyskeskus, joka tuo myötään suunnattomia parannuksia kyläläisten oloihin, turisteja ja rahaa.

Kapinallinen on merkillinen satu isättömäksi jääneestä A:sta, joka äitinsäkin kadottua lähtee maan ääreen isäänsä etsimään. Hän päätyy outoon maahan, joka elää mystisen hallitsijan ja hyväsydämisen teologin vallan alla ja luottaa perimätietoon, jonka mukaan jonain päivänä vielä saapuu Kapinallinen ja muuttaa kaiken. A päätyy elämään yläluokan parissa ja sovittelee poliittis-uskonnollisia kiistoja, kunnes ymmärtää, että juuri häntä pidetään Kapinallisena.

Hallitsijan henkivartiokaartin päällikkö, salaa vallankumouksellinen, pidättää A:n suojellakseen tätä hallitsijalta, sillä kapina on juuri alkamassa. Poliitikot juuttuvat uskomus- ja näkemyseroihinsa, kapina lykkääntyy ja raukeaa lopulta kokonaan. Vain A jää kokonaan peileistä rakennettuun selliinsä, menettää järkensä, kuolee ja unohtuu. Kansa jatkaa Kapinallisen odotusta.

Dürrenmatt pohjustaa näitä kertomuksia kuvauksella niiden syntyhistoriasta, mutta selityksiä hän ei tarjoa. Nähtävästi molemmat ideat ehtivät muhia Dürrenmattin mielessä vuosikymmenet ennen kertomusten valmistumista.

Kummassakaan tarinassa ei juuri optimismia ole: Kuunpimennyksessä äkkirikastuminen oikeuttaa mitä tahansa, vaikka Lochnerin kohtalo - paluu kurjaan kotikylään vauraiden Kanadan-vuosien jälkeen - saattaisi viitata siihen, että rahasta ei kaikkea tarvitsemaansa saa. Kapinallisessa A kasvaa välinpitämättömän äidin ja kuuromykän palvelijan seurassa vailla tietoa isästään, ja kun hän lähtee vaellukselleen isänsä kohtaloa selvittääkseen, hän törmää välinpitämättömiin, valinnaisesti kuuromykkiin ja isää, vapauttajaa, muutosta odottaviin ihmisiin. Nämä samat ihmiset sabotoivat itse muutoksen kyvyttömyydellään yhteistyöhön ja mahdollisuus, A tai Kapinallinen, päätetään unohtaa. Kertomukset ovat vailla sankareita, vailla toivoa, nihilismin rajamailla.

Dürrenmatt oli myös dramaturgi, mikä näkyy selkeästi molemmissa kertomuksissa: tapahtumia kuvaillaan lyhyin lausein ja näyttämöllepano näkyy selvästi. Saksalaisittain Dürrenmatt ei harrasta lyhyitä kappaleita, vaan ne jatkuvat useitakin sivuja, mikä vaati minulta lukutavan säätöä.

Taustakertomuksissaan Dürrenmatt käsittelee hyvin mielenkiintoisia, pysäyttäviä ja välillä minulle täysin ylivoimaisen oppineita teemoja. Sveitsin puolueettomuus sodan aikana näyttäytyy hänelle "kammottavana rauhana kuin myrskyn silmässä" ja hän ottaa vahvasti kantaa Sveitsin asemaan myöhempinäkin vuosikymmeninä:
Meidän nykyinen syyttömyytemme on vielä häpeällisempää: myös ne peliluolat, joissa me häviämme rahamme, ne sairaalat, joissa me annamme abortoida lapsemme, ne gangsterisyndikaatit, etelä- ja keskiamerikkalaiset diktatuuriklaanit, veronkiertäjäfirmat, jotka tallettavat meille rahansa, meille pilkkahintaan raatava työvoima, kaikki se on maamme rajojen ulkopuolella. Sveitsin rajojen ulkopuolella käytetään myös niitä aseita, joita me viemme maasta, ja rajojen yli me työnnämme myös työttömät ulkomaalaistyöläisemme, kun emme enää heitä tarvitse. 
Näin kunnallisvaalimekkalointia odotellessa myös Dürrenmattin pohdinta kolmikymmenluvun fasismista ja kommunismista pelastusoppeina, siis uskontoina, pysäytti:
Toinen uskonto, fasismi, oli vastaus poliittiseen ja sotilaalliseen tappioon, joka oli johtanut kansalliseen alemmuudentunteeseen ja haluun vapautua siitä. Se merkitsi taantumista tunkkaisen ahdasmieliseen nationalismiin, ennakkoluuloiseen kaunametafysiikkaan, veri-, isänmaa- ja rotukiihkoiluun, joka houkutteli seitsemänkymmenmiljoonaisen kansan irrationaaliseen seikkailuun, järjenvastaiseen yritykseen nousta maailmanmahdiksi ja lopulta tuhatvuotiseksi valtakunnaksi.
Kirjoitusprosessistaan kertoessaan Dürrenmatt toteaa, että aiheiden alkuperän jäljittäminen on hankalaa:
Eletty elämä voidaan mieltää kronologisesti, mutta koettua ei: muistot voivat työntää mennyttä nykyisyyteen, tehdä siitä voimakkaammin läsnä olevaa kuin se oli menneisyydessä. Kykymme kuvitella hitsaa erillään olevaa yhteen, se ei piittaa kronologioista, mutta se raahaa mukanaan myös sekä sellaista, mikä ei ole meidän hallinnassamme, että sellaista, mitä me emme itse ole valinneet.






Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Otava 2010.

"Suomalainen huumori on kuin tryffeli: sen löytämiseen tarvitaan sika." (Miehen nauru)

Hyvä on: minä ihailen Petri Tammista kritiikittömästi viimeistään Piiloutujan maan jälkeen.

Muita hyviä ominaisuuksia on 23 pientä tarinaa, kolumnia, huomiota, päiväkirjamerkintää Petri Tamminen -nimisen kirjailijan elämästä. Ovatko nämä sitten omaelämäkerrallisia esseitä?

Vaikka inhoan Mars-Venus-argumentointia silmittömästi, Tammisen tapa kuvata mieheyttä, miehekkyyttä, miehuutta ja miehiä niin fiktiossaan kuin tässäkin kirjassa on liikuttava, riemastuttava, kutkuttava ja hellyttävä. Lisäpisteitä Vääksyssä asustava kirjailija saa kyvystään nähdä suomalainen maaseutu ja sen ikiaikaiset heimorituaalit.

Voisin lainata tähän koko kirjan - jokaisessa tarinassa on säkenöivää neroutta, jota aseeton henkilökohtaisuus vain korostaa. Tamminen puhuu ujoudesta, kansallisuussidonnaisesta häpeästä, kirjoittamisen turhuudesta ja mahdottomuudesta, vaimostaan ja lapsistaan, eikä tunnu pidättelevän mitään. Hän saa jopa urheilun kuulostamaan korvissani mielenkiintoiselta. Hän kertoo Erik Hansenista ja Turussa vuonna 1971 näkemästään kolarista siten kuin niistä voi kertoa ihminen, joka katsoo maailmaa toisin, tarkemmin, läsnäolevammin kuin me muut - ja silti ihailee polvillaan miestä, joka on kirjoittanut: "Ovesta lensi jokin musta sisälle, kovin hitaasti" (Samassa maailmassa).

Eniten mieltäni lämmittivät tässä(kin) kirjassa hyssyttelemättömät maaseutukuvaukset, kuten palasessa Miesten puheet:

Jokainen yliopiston ohikin kävellyt tietää, että on vanhanaikaista erotella ihmiset miehiin ja naisiin. (...) Mutta jos kampuksen kahvilassa norkoileva post-gender-hippi luulee, että tasitelu on nyt ohi ja myytit purettu, niin kannattaisi tehdä vielä maakuntamatka ja poiketa vaikkapa meillä päin. (...) Meillä päin naiset määrittelevät itsensä ulkoa päin. He nimeävät jonkin olemassa olevan ryhmän tai luonteenpiirteen ja ilmoittavat sitten kuuluvatko siihen vai eivät. "Minä en ole kenkälaatikkoihminen." Lausetta ei voi kääntää miehen kielelle, se katoaa käännettäessä olemattomiin. Toisen vastaavan naislauseen, "minä en ole jouluihminen", voi sen sijaan kääntää: "Joulu ei toimi." Meillä päin mies ei koskaan määrittele itseään vaan maailman.
(...)
Näitä ansoja miehet pakenevat, kun he menevät kalaan, metsään, urheilukisoihin, paikkoihin joissa on mielekästä olla puhumatta. Nuoret miehet sulkeutuvat autoonsa ja ajavat, ajavat vain. Kaikkein innokkaimmat ajavat niin kauan, että päätyvät rallikilpailuihin ja formularadoille. He halusivat kauas pois ja päätyivät lehdistötilaisuuteen kertomaan televisionkatsojille, miten kisa meni ja miltä heistä nyt tuntuu. 

Juuri nyt suosikiksi nousee kuvaus Dannysta Vääksyn Kanavajuhlien vuotuisessa ulkoilmakonsertissa:

Hetkittäin tosiaan tuntui, että yleisö taistelee Dannya vastaan, että käynnissä on jonkinlainen kilpailu: saako se meidät innostumaan vai pysymmekö aloillamme? Myötätuntoni oli aluksi Dannyn puolella, mutta vähitellen kallistuin yleisön kannalle. Rupesin suunnittelemaan meille puolustuspuhetta, urputin hiljaa mielessäni että "tule itte tänne pikkukylälle asumaan ja kattomaan samoja naamoja samalla raitilla ympäri vuoden ja rupea sitten yhtenä iltana ihan erilaiseksi, riemukkaaksi hytkyjäksi ja ääneenlaulajaksi. Helppohan se on sieltä lavalta huudella kun pääseee keikkabussilla pois mutta me ollaan todellisia ihmisiä ja me jäädään tänne." 
Olisin halunnut tanssia. Katselin haikaillen lavan edustaa ja kuvittelin itseni sinne vapautumaan. Joitakin yltiöpäitä sinne oli jo uskaltautunut - parikymmentä naista ja pikkulasta ja yksi kesälomaansa viettävä kaupunkilaismies, jolla oli kaupunkilaisuutensa ja kesälomansa ja yleisen vapautuneisuutensa merkkinä olkihattu päässään.

Tamminen taitaa aseistariisuvan vittuilun. Hän asettuu yhdeksi toljottajista ja huutelee ryhmän sisältä, ja toljottajat höröttävät hänen hyville vitseilleen.

Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruoanlaittajana, en kirjallisuuden tuntijana. Kun luen, lakkaan miettimästä riittämistä. Lukemisen armo. Ulkomaailmassa tästä armosta ei ole mitään apua. Miesten maailmassa siitä on haittaa. Koulun aamuhartaudessa pelotti, että karjaisen kesken virrenveisuun PERKELE SAATANA; kun pelikaverit riisuvat pukukopissa kamppeitaan, pelkään että suustani pääsee: OLETTEKO MUUTEN LUKENEET MAILA PYLKKÖSEN RUNOJA? Niin lähellä on tuho täällä, niin lyhyt on askel suojatien reunasta rekkojen alle. (Menevät miehet)

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Elina Tiilikka: Punainen mekko

Gummerus 2010.

Tämä romaani julkaistiin kauhealla kohinalla: perustuuhan tarina prostituutiosta kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin. Takaliepeestä katsoo osittain kalju viivakulmainen nuori nainen niitti huulessa. Tällaiset kirjat menevät usein minulta ohi, koska ylenpalttinen hypetys kaikkialla muualla kuin varsinaisilla kirjallisuusfoorumeilla lähinnä tympäisee - kuten 1.9. ilmestyvä Fifty Shades - Sidottu, 1.10. ilmestyvä Fifty Shades - Satutettu ja trilogian päätösosa, 1.2.2013 ilmestyvä Fifty Shades - Vapautettu. 

Muistaakseni joku keikkaa heittävä yliopistoneitonen sai päiväkirjakseen väittämänsä blogin jollekin paljon luetulle naistenlehden sivustolle muutama vuosi sitten, joten aihe vaikuttaa hyvin myyvältä. Minä sain tietää tarpeeksi ja liikaa prostituutiosta fiktion keinoin esitettynä Moodyssonin elokuvasta Lilja 4-ever. Siitä huolimatta päätin tutustua tähän kirjaan.

Olin positiivisesti yllättynyt. Tiilikka kuvaa tehokkaasti päähenkilönsä Nooran mielen luhistumista prostituution vaikutuksesta. Hän on ujuttanut tekstiin myös kaksi sivua englanninkielistä lainausta Andrea Dworkinilta (lähdettä ei mainita...); myös kirjan ensilehdellä on mottona "In prostitution, no woman stays whole." Seksikohtaukset vievät tarinasta varsin pienen osan - tämä on kokonaiskuva, mitään kvantitatiivista tutkimusta en tehnyt.

Tiilikka saa päähenkilönsä arjen vääristymään vastenmielisellä ja lopulta mielipuolisella tavalla - edelleenkään en suhtaudu fiktiossakaan kepeästi eläinten kärsimyksiin - ja varsin uskottavasti. Apatiaan asti masentuminen (siivoamattomuus, tiskaamattomuus, meikkaamattomuus, välinpitämättömyys vaatteista) tapahtuu nopeasti eikä minulla ole syytä epäillä, etteikö niin kävisi prostituutioon ajautuvalle. Rahasta tulee pakkomielle: vaikka syy keikkoihin ryhtymiseen on rahan hankinta, raha valuu käsistä lähes yhtä nopeasti kuin on tullut. Omaan taloon on pitkä ja toivoton matka, panoissakin mitattuna.

Noora eristäytyy nopeasti, vieraantuu kaikista eikä vähiten itsestään. Loppukohtauksessa äiti tulee hakemaan tyttären kotiin ja itkuisessa syleilyssä haetaan vähän syitä tunneköyhyyteen, joka koko kokeilun on mahdollistanut:

Mua hävetti, että olin luottanut niin vähän omaan äitiini. Jos olisin vain uskaltanut kertoa sille totuuden, me oltaisiin luultavasti säästytty monilta yhteenotoilta. Ehkä meidän ongelmana eivät olleet eriävät mielipiteet vaan se, ettei me ikinä keskusteltu mistään eikä uskallettu näyttää tunteita toisillemme. 
Punainen mekko on kerronnaltaan sujuvaa ja kieli arkista ja osoittelematonta. Se sopii hyvin kuvaamaan tapahtumia, jotka murskaavat sielua mutta joista on päätetty olla välittämättä. Mielenkiintoinen seikka on se, että asiakkaiden ostohalukkuutta saastainen kämppä tai ruokkoamaton palveluntarjoaja eivät mitenkään vähennä.


Katja Kallio: Syntikirja

Otava 2009.

Kepeämpää väliin, ja nopsastihan tämmöisen lukee.

Katja Kallio on silmissäni hieman epäilyttävä kirjailija, mikä voi johtua Kuutamolla ja Sooloilua -romaanien filmatisoinneista valtavan medianäkyvyyden saattelemana. Nyt kun takaliepeestä katson hänen tuotantoaan, huomaan lukeneeni sen kokonaan. Että jokin sitten vetää?

Syntikirja on silkkaa ihmissuhdehöttöä ja sanavalinnastakin käy ilmi, etten ole sellaiselle enää kovin vastaanottavainen. Tuulikki on kuusissakymmenissä, hänen tyttärensä Sofia lähenee neljääkymmentä, Sofian tytär Kerttu on varhaisteini. Miehet, Tuulikin jättänyt aviomies Henri ja Sofian rakastaja Tema ovat veltohkon tuntuisia sivuhenkilöitä kahden naisen välissä. Tuulikin aviomiehen rakastajatar Denise (!) on viisikymppinen tuhti vanhapiika, jolla on ahmimisongelma. Mukaan on mahdutettu vielä Tuulikin maalaissisko Hilma - tässä on nähdäkseni nimivalinta mennyt kovastikin hutiin - sekä hänen sairaalloinen miehensä ja mielenterveysongelmainen peräkammarinpoikansa.

Yritin hahmottaa melko pitkään syytä tämän romaanin olemassaoloon, ennen kuin esiin piirtyi äitiys: Entä jos on synnyttänyt itselleen epäsopivan lapsen (Tuulikki)? Entä jos oma äitisuhde heijastuu käytökseen omaa tytärtä kohtaan (Sofia)? Entä jos lapsia ei olekaan ja niitä saaneet naiset herättävät hirvittävää kateutta ja lapsettomuus hillittömiä emotionaalisia ongelmia (Denise)?

Tärkeä aihe sinänsä, äitimyytin purku. Minua se ei nyt puhutellut tuhtina vanhapiikana eikä tyttärenä.

Vain Henri kuvattiin tilanteessa, josta kiinnostuin vähän enemmän. Talvisessa Hangossa väitöskirjaansa 70-luvulla valmistellessaan Henri näki sulavedessä joutsenia, ja ne liikuttivat hänet kyyneliin. Paikalle säntäsi poikalauma, jotka jäälautoilla meloen (onko se mahdollista?) pyrkivät härnäämään lintuja. Henri seisoi rannalla liikkumatta, kun yksi pojista oli suistua veteen ja poistui paikalta jäämättä varmistamaan, että tämä selviää rantaan. Henrin vaimolle tämä oli todiste luonneviasta, ilmeisesti Henrille itselleenkin. Tällä episodilla kaiketi haettiin moraalista ulottuvuutta, mutta pohdinta jää kesken.

Minun pitäisi jo tietää, että tämä genre ei minulle tuo tyydytystä muussa suhteessa kuin siinä, monenko tuuman paksuinen luetuksi tulleiden kirjojen pino on. Kallio kuljettaa tarinaa sujuvasti ja maalailee ajoittain eläviä miljöitä, minä en vain kuulu kohderyhmään.


Kurt Vonnegut: Sähköpiano

Player Piano 1952, suomentanut Aarne T. K. Lahtinen. Keltainen kirjasto 169. Tammi 1981.

Sähköpiano kuului tällä erää lukupinoon, johon kokosin romaaneja hakusanalla dystopia. Jo vuosia olen suunnitellut ottavani nuoruuteni sankarin Vonnegutin uudelleen käsittelyyn - ahmin hänen romaanejaan jo teininä, jolloin tuskin ymmärsin niitä riittävästi. Nyt hämmästyttää kun huomaan, että tämä esikoisromaani on suomennettu vasta 1981. Ensimmäinen Vonnegut-suomennos on ollut Teurastamo 5 joka ilmestyi suomeksi vain vuosi julkaisunsa jälkeen, 1970.

Sähköpianosta minulla ei sitten ollutkaan kunnon muistikuvaa. Se on Vonnegutin esikoisteos, häkellyttävästi vuodelta 1952 ja siten selkeästi sodanjälkeinen raportti, kertomus edistyshenkeä uhkuvasta valkoisen viattomuuden ajasta, joka minulle tarkoittaa kauniita autoja, rikkeettömän tyylikkäitä pukuja, naisten palauttamista kotiin ja Norman Rockwellin henkeä. Se ei ole yhtä iloitteleva ja pähkähullu kuin eniten rakastamani Vonnegutit - vaikka satiiri on jo olennainen osa tekstiä, se on sotaveteraanin pessimistinen tulevaisuudenkuva.

Ihmiset lokeroidaan jo syntymässä ÄO:n perusteella, heistä tehdään numeroita ja reikäkortteja valtakunnanlaajuiseen koneistoon eikä tämä arvonta toistu. Johtajat ja insinöörit hallitsevat maailmaa, alimmassa kastissa ovat hajut ja hylyt, siis ojankaivajat, sekä sotilaat. Paul Proteuksen kaupunkia Iliumia halkovan joen toisella puolella eletään raadollisempaa, lihallisempaa elämää, eikä sieltä nähtävästi voi pelastautua joen paremmalle puolelle kuin hemaisevuudella, missä Paulin vaimo Anita on onnistunut.

Taitavien työläisten osaaminen hyödynnetään uusien koneiden rakentamiseen ja heidät tehdään siten tarpeettomiksi. Hyväosaiset ovat yhtä lailla järjestelmän orjia - kilpailussa Pittsburghin johtajan paikasta haiskahtaa selvästi "tulos tai ulos"-mentaliteetti sekä niin kovin ajankohtainen itsensä markkinointi.

Kuvaus huonon arpaonnen kohdanneen yksilön kirjallisista pyrkimyksistä on hillittömän ja pelottavan osuvat:
- Mitä PR tarkoittaa? Khashdahr kysyi.
- Ammattia, Halyard sanoi lainaten muistissaan suoraan Käsikirjasta, - ammattia, jossa erikoistutaan joukkopsykologian keinoin joukkotiedotusmedioissa luomaan myönteistä mielialaa massojen keskuudessa ristiriitaisten kysymysten tai instituutioiden suhteen siten että ei loukata ketään tärkeässä asemassa olevaa ja pidetään perimmäisenä tavoitteena talouselämän jatkuvaa tasapainoa ja lujaa yhteiskuntaa. 
Kansallinen Taide- ja Kirjallisuusneuvosto on jaotellut kirjallisuuden kahteentoista eri kirjakerhoon (!):
- Onko lukijoita sitten kaksitoista eri tyyppiä? Khashdahr kysyi.
- Nykyisin puhutaan kolmannestatoista ja neljännestätoistakin, Halyard selitti. - Johonkinhan raja on vedettävä jo pelkästään taloudellisuussyistäkin. Ollakseen omavarainen kirjakerholla tulee olla vähintään puoli miljoonaa lukijaa tai muuten koneita ei kannata panna pyörimään - elektronisia laskuttajia, elektronisia osoitteenkirjoittajia, elektronisia pakkaajia, elektronisia painokoneita ja elektronisia voitonjakajia.

Kulttuuri on edullista, niin edullista, että "yksi mies laski että hän pystyisi tapetoimaan talonsa halvemmalla kirjoilla ja painokuvilla kuin asbestivillalla."

Susan Cainin Hiljaisissa esittämä joukkohengenrakennuksen ja yltiötiimiläisyyden kritiikki on minulla vielä niin tuoreessa muistissa, että Meadowsin leiri johtajille ja insinööreille joukkuepaitoineen, tiimilauluineen ja mielistelyrituaaleineen on hysteerisen hauska ja kauhistavan tosi.

Paul Proteus, johtajalegendan poika, on salaa kyllästynyt verrattomaan asemaansa ja loistaviin tulevaisuudennäkymiinsä. Nostalgian vallassa hän hankkii pienen maatilan ja suunnittelee muuttavansa sinne vaimoineen elämään aitoa ja oikeaa elämää, vapaana koneiden ylivallasta:
Paul oli yhden kerran mennyt farmilleen miehenä joka omistaa elämänsä jumalalle ja pyytänyt Mr. Haycoxia osoittamaan hänelle työtä luonnon käden ohjauksessa. Käsi johon hän tarttui, Paul huomasi pian, oli raaka ja laiska, kuuma ja märkä ja haiseva. 
Paulin kunnioittama työtoveri Ed Finnerty on huhujen mukaan seonnut: hän on sanoutunut irti loistavasta työstään ja viittaa kintaalla koko järjestelmälle. Ed on mukana kapinaliikkeessä nimeltä Aavepaidat, ja Paul vedetään sen keulakuvaksi, vaikka yhtiö kuvittelee lähettäneensä hänet vakoojaksi. Aavepaitojen operaatio karkaa käsistä ja koneiden tuhoamisesta tulee kaoottista ja holtitonta, kun osattomien turhautuminen purkautuu hallitsemattomiin hyökkäyksiin. Tässä kohtaa, toiseksi viimeisessä luvussa, Ed ja Paul lähtevät tuhon keskelle katsomaan aikaansaannoksiaan.
Ja he menivät kaksin ulos rakennuksesta ja alas leveää, roskientäyttämää bulevardia, joka jakoi tehtaan kahtia, ohi numeroitujen julkisivujen, joiden takana ei ollut muuta kuin hiljaisuutta, sirpaleita ja roskaa.
 - Tästä ei ole niin paljon jäljellä että tunnelma olisi kuin ennen vanhaan, vai kuinka? Finnerty kysyi heidän käveltyään jonkin matkaa puhumatta.
 - Uusi aikakausi, Paul sanoi.
 - Otetaanko ryyppy sille? Finnerty sanoi ja otti aavepaitansa taskusta pullon.
 - Uudelle aikakaudelle.

He istuivat Rakennuksen 58 eteen ja mitään puhumatta siirsivät pulloa kädestä käteen.
- Tiedätkö, Paul sanoi vihdoin, - etteivät asiat olisi olleet niin huonosti mikäli ne olisivat pysyneet sellaisina kuin silloin kun me ensimmäistä kertaa tulimme tänne. Ne olivat aika siedettäviä aikoja, eikö niin? Hänen ja Finnertyn välillä vallitsi nyt syvä, surumielinen yhteys kun he istuivat siinä rikottujen mestariluomusten keskellä, loistavasti suunniteltujen, hienosti rakennettujen koneiden. Suuri osa heidän elämäänsä ja taitojaan oli mennyt niiden rakentamiseen, sen rakentamiseen minkä tuhoaminen heidän avullaan oli tapahtunut muutamassa tunnissa. 

Tällä lukukerralla en voinut välttyä ajatukselta Tyler Durdenista ja päähenkilöstä jakamassa pullollista kaljaa ensimmäisen tappelunsa jälkeen Palahniukin Fight Clubissa.

Paulin hylkäävät lopulta paitsi hänen esimiehensä, myös vallankumoukselliset, ja hänet luovutetaan suurimpana rikollisena valtaapitäville. Finnertylle vallankumous oli hauska ajanviete matkalla rappioon (Tyler Durden?), muille osallisille mielenkiintoinen koe tai tilaisuus marttyyriuteen. "Sille että muistetaan", he kilistävät pullojaan viimeisen kerran.

Vonnegut näkee ihmisten omanarvontunnon riistämisen vaarallisena tragediana, muttei usko myöskään altruistisiin kansanjohtajiin. Jokaisella on oma yksityinen agendansa, ja tämä tekee Sähköpianosta selkeän perustan Vonnegutin myöhemmälle tuotannolle.








Philippe Claudel: Varjojen raportti

Le rapport de Brodeck 2007, suomentanut Ville Keynäs. Otavan kirjasto 203. Otava 2009.

Tartuin toisen kerran Varjojen raporttiin, kun päätin etsiä romaaneja ulkopuolisuuden kokemuksesta, dystopiasta, klaustrofobisesta yhteisöstä, arjen julmuudesta. Osasin olla lukematta kohtausta Andererin eläinten murhasta, sillä nyt en pääse sellaisesta riittävän etäälle.

Takakansi sanoo:
"Ennen kuin tuomitsette tai arvostelette, kuvitelkaa kohtaus mielessänne: tuo mies joka ei tullut mistään - menneen vuosisadan asuineen, outoine ratsuineen ja kaikkine pakaaseineen - saapui meidän kyläämme, jonne kukaan ei ollut vuosiin saapunut, noin vain, huolettomasti, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Kuka ei olisi siinä tilanteessa tuntenut pelkoa?"
Varjojen raportti on syvästi traaginen ja oudosti sadunomainen kertomus pahuudesta, johon "kunnon" ihmiset kykenevät. Se kertoo ulkopuolisuudesta ja vierauden vihasta ja kysyy, millaista epäoikeudenmukaisuutta olemme - itse kukin - valmiit sietämään oman etumme tähden. Kaikkien henkilöiden muistissa on tuoreena sota ja holokausti, epäinhimillisyyden äärimmäiset ilmentymät.

Brodeck on muualta kylään tullut, ilmestynyt vanhan Fédorinen mukana jostakin kaukaa jo lapsuudessaan äärimmäisen tuhon ja hävityksen ja menetyksen kokeneena. Koska hän ei ole kyläläinen vaan vieras, yhteisön on helppo myydä hänet niille, jotka tulevat "vieraita" kylästä etsimään. Vastoin kaikkien odotuksia Brodeck jää henkiin ja palaa Eméliansa ja Fédorinen luo - ja saa tietää kyläläisten sallineen Emélian ja pakolaisneitojen raiskauksen. Kaikki tietävät, että pakolaisneidot tapettiin ja haudattiin jälkien peittämiseksi, mutta kylässä on palattu normaaliin elämään - ikään kuin kukaan paikallisista ei olisi osallistunut ruton lailla riehuneeseen pahuuteen. Itsepetos on voimakas huume ja ryhmäharjoitteena kaikkivoipa.

Silti Brodeck jää. Hänen paikkansa on rakastetun ja äitihahmon luona, vaikka kaikki heistä ovat ulkopuolisia ja kokeneet kyläläisten taholta mielipuolista vääryyttä.

Kun Anderer saapuu kylään, hän ei edes yritä integroitua. Hän kulkee (kyläläisten mielestä) hullunkurisesti pukeutuneena ja hoivaa hevostaan ja aasiaan, joilla on nimet. Hän asuu majatalossa eikä anna itsestään mitään muuta kuin rikkumatonta, joskin pinnallista ystävällisyyttä.

Ja sitten Anderer asettaa kylästä ja kyläläisistä tekemänsä piirrokset näytteille. Piirrokset vaikuttavat ensinäkemältä muotokuvilta, mutta tarkemmin katsottuna ne paljastavat kyläläisten muistiin ja maille haudatut hirveydet. Kykenemättöminä tunnustamaan rikoksensa ja kokemaan häpeää kyläläiset tuhoavat ensin piirrokset ja tappavat sitten Andererin eläimet, lopulta Andererin itsensä.

Häkellyksissään heissä edelleen asuvasta mielipuolisesta pahuudesta kyläläiset velvoittavat Brodeckin kirjoittamaan tapahtuneesta raportin, jolla kyläläisten rikos voitaisiin pestä pois - tähän kelpaa Brodeck, ikuinen ja väärinkohdeltu ulkopuolinen. Andererin järjetön murha on Brodeckille se piste, jossa hän ei voi enää sulkea silmiään naapureidensa epäinhimillisyydeltä; pormestari Orschwir polttaa raportin heti sen valmistuttua: "...sillä paperilla oli kaikki se, minkä kylä haluaa unohtaa, ja sen se myös unohtaa. He eivät ole samanlaisia kuin sinä, Brodeck."

Yön turvin Brodeck kerää rakkaansa ja lähtee. Ei-kenenkään-koira Ohnmeist saattelee heitä yli tunnin, kunnes aamunkoi paljastaa sen upeaksi ketuksi ja se katoaa.

Loppu on lohdullinen, se kertoo unohduksen, uuden alun mahdollisuudesta:

Hetki sitten käännyin kauniin ja oudon Kristuksen alttarin luona luodakseni kylään viimeisen silmäyksen. Täältä on tavallisesti kaunis näköala. Kylä näkyy pienenä. Talot ovat kuin pienoismalleja. Jos ojentaa kätensä, ne voisi melkein poimia kämmenelleen. Mutta tänä aamuna en nähnyt mitään. Vaikka miten yritin katsoa. En mitään. Kuitenkaan ilmassa ei ollut sumua, pilviä eikä usvaa. Taustalla ei ollut kylää. Kylä, minun kyläni, oli kokonaan hävinnyt. Ja sen mukana kaikki muu, kasvot, joki. olennot, tuskat, lähteet, kulkemani polut, metsät ja kalliot. Kuin maisema ja kaikki siihen kuuluva olisi pyyhkiytynyt takanani. Aivan kuin minun kulkiessani joku olisi purkanut lavasteet, käärinyt kulissimaalaukset kasaan ja sammuttanut valot. Mutta minä, Brodeck, en ole siitä vastuussa. Sen katoaminen ei ole minun syytäni. Minä en aiheuttanut sitä. Minä en toivonut sitä. Vannon vaikka.
Varjojen raportti on tutkielma ihmisten heikkoudesta, mielivallasta, joukkopsykoosista, pelosta, omanvoitonpyynnistä, selkärangattomuudesta. Se sijoittuu aikaan ja paikkaan, jolloin jok'ikinen oli rampautunut jumalattomista vääryyksistä ja julmuuksista, mutta kertoo myös yleisestä umpimielisyydestä.

"Jos meillä päin haluaa säilyä hengissä, on parempi ettei erotu vaan sulautuu, on yksinkertainen ja karkea kuin graniittilohkare sänkipellolla." (s. 179)