torstai 30. elokuuta 2012

Anja Snellman: Ivana B.

Siltala 2012.

Minä olen tosikko. Uskon syvempään historian- ja kulttuurintuntemukseen, joidenkin arvojen pysyvyyteen. Kuvittelen kirjallisuudesta liikoja. Renessanssi-ihmiset ovat minulle heitä, jotka ryhtyvät monialakuvainraastajiksi vasta alkuperäisiin kuviin huolella perehdyttyään - jos sittenkään.

Ja sitten olen vanhakin ja helvetin tympääntynyt sisällöttömyyteen, falskiuteen, keskustelemattomuuteen, pahansuopuuteen ja rahvaanomaisuuteen.

Lisäksi tartuin Ivana B:hen ja luin sen hyvin nopeasti samana päivänä, kun iltapäivälehtien pääuutisissa julkistettiin uuden Tanssii tähtien kanssa -kauden osallistujat ja BB 2012 alkoi.

Pidin kirjasta todella, yllätyin itsekin. Anja Kauranen oli Sonja O:llaan ja Kultasuullaan merkittävä osa varhaisaikuisuuttani, sittemmin Pelon maantieteen nimivarkaus närkästytti enkä Lemmikkikaupan tyttöjä enää edes halunnut lukea sen aihepiirin tähden. Kiistämätön tosiasia on, että Snellmanilla on pitkä ja tuottelias ura kirjailijana ja kommentaattorina eri medioissa. Tämän kirjan nimi antaa viitteitä siitä, että kyseessä on retrospektio 30 vuoden taakse Sonja O:n aikoihin - että Ivana on tämän päivän Sonja.

Harhauduin tässä kohtaa Snellmanin teoslistaa tutkiessani tarkistamaan, millainen teos on kymmenen vuoden takainen Äiti ja koira. Antti Majander kirjoittaa Hesarissa:
Jos kirjallisuudelta vaaditaan ajankohtaisuutta, niin Anja Snellman on huudon kuullut ja täyttää tilauksen. Näin on ollut jo monena syksynä.
Varmastikin olen ohimennen kuullut kritiikkiä Snellmanin "tendenssimäisyydestä", mutta pitäisikö sen olla jotenkin rikos? Siitä on kirjoitettava, mistä on kirjoitettava, kunhan tietää missä kehyksessä kirjoittaa - ja Snellman tietää.

Snellmannin aiemmista ajan ilmiöitä hyödyntävistä romaaneista Ivana B eroaa siinä, että tarinan minäkertojaksi pystyy helposti kuvittelemaan Snellmanin itsensä. Romaanissa on itseironiaa, ikääntymistä, huokaamista nykymaailman meiningin tähden.
Kirjoitan teille, ratkaisukeskeiseen terapiaan perehtynyt asiantuntija Parantainen, koska uskoisin teillä olevan minulle vinkkejä, tai ainakin yksi ehdotus, kuinka kaltaiseni oikeudenmukaisen asialinjan epäitsekäs vaalija ja pitkän sivistystien kulkija säilyttää olemassaolon oikeutuksensa tässä itsekkyyttä, innovatiivisuutta ja interaktiivisuutta juhlivassa toimintaympäristössä jossa sormet yhä harvemmin hakeutuvat Raamatun, tai minkään muun kirjan päälle. Me kirjoitamme kirjoja lukemisesta ja kirjoittamisesta, ja samaan aikaan yhä harvempi lukee. Tai kuuntelee. 

Kirja on kirje, sarja kirjeitä, LT Parantaiselle. Minäkertoja, kirjailija, suunnittelee hakeutumista ratkaisukeskeiseen lyhytterapiaan Parantaisen vastaanotolle, mutta ensimmäisiä kirjeitä kirjoittaessaan ei ole saanut aikaa varattua, myöhemmin on jo yrittänyt soittaakin, siinä onnistumatta. Kertoja kärsii häntä vainoavasta pintaliitäjästä Ivana B:stä, uuden aikamme supertähtikirjailijasta, joka ottaa kaikki mediat haltuunsa ennen ensimmäistäkään käsikirjoitusta tai kustannussopimusta.

Ivana pilkkaa ja vähättelee kertojaa kaikilla mahdollisilla foorumeilla, kaikin mahdollisin tavoin. Hän nälvii kertojan ulkonäköä, teoksia, taustaa, mutta ennen kaikkea ikää. Ivana itse poseeraa verkossa maanisesti ja antaa kirjailijuudesta lausuntoja, jotka voidaan kokea rajoja rikkovina - katsoi niitä kumman päähenkilön lähtökohdista tahansa.

Snellman nostaa tyrkkyjulkisuuden ja nuoruuden itseomaksuman ylivoiman näyttävästi esiin: kun on riittävän häpeilemätön nuori nainen, sinnikäs nettireuhaaminen tuo lopulta näkyvyyttä perinteisessäkin mediassa.

Ivanan vouhkaaminen viittaa siihen, että pelkkä kirjailijuus on boh-ring, pitää olla julkkiskirjailija. Tuotoksesta viis, tärkeämpää on että taiteilijalla on (entinen) salaisuus, fotogeenisyyttä tai muita attribuutteja, joista instantmedia voisi innostua. Tällainen tuo hakematta mieleen Susan Ruususen kirjan kansikuvan julkistamistilaisuuden,  Hanna Helmi Heinosen "haluan kirjailijaksi" -teemaisen blogin, Rakel Liekin tien pornotähdestä kuvataiteilijaksi ja yhteiskunnalliseksi kommentaattoriksi, Katja Ketun raiskausyritystä seuranneen mediamyllytyksen, vähän myös glamourblondiksi kutsutun Laura Gustafssonin Finlandia-ehdokkaan Huorasadun ("...vähän kuin Raamattu. Vain lyhyempi.") ja jollakin tapaa Sofi Oksasen: hänen taitavuutensa kirjailijana on tuntunut ajoittain peittyvän tukkalaitteen, teatterimeikin, korkokenkien ja korsettien alle. (Oksasen uusi romaani, ensipainos 100 000, julkaistiin tänään Tallinnassa ennennäkemättömin menoin.)

Kertomukset kirjailijan nuoruuden ympäristöstä ja maailmasta, uran alkuvaiheista, piirtyvät harmaina ja raskaina Ivana B:n ihqun glittervälkkeen taustaa vasten. Ja tässä yhteydessä harmaus ja raskaus ei ole lannistavaa, ennemminkin todellista, vakavaa ja - sankarillistakin. Lähes jokainen on aikakautensa vanki.

Kirjailijalla on kaiken aikaa ollut oikein hyvä syy lähestyä juuri LT Parantaista: ihmisten auttamiselle omistautunut nainen on onnistunut kasvattamaan tyttärestään megatyrkky Ivanan, jolle mikään ei ole pyhää eikä kukaan merkitse mitään. Snellman vetää aikamme vallitsevasta tunnehäiriöstä, terapiantarpeena ja julkisuudenhimona manifestoituvasta infantiilista huomionnälästä, symmetrisen ympyrän:
Hyvä erityistason lyhytterapeutti Parantainen, myönnän että ajattelin ensi alkuun teihin yhteyttä ottaessani, että mahdatteko olla oikea terapeutti ensinkään, kun ilmoititte olevanne lyhytterapeutti, ajattelin että lieköhän kysymyksessä jokin samanlainen πλεονεξία-syndrooma kuin mitä olen teille näinä viikkoina kuvannut. Että tytär äitinsä kaltainen, että olette tekin halunnut päästä helpolla ja nopeasti sinne, mihin itse asiassa on hidas ja vaikea matka.  




Friedrich Dürrenmatt: Kapinallinen/Kuunpimennys

Stoffe I: Mondfinsternis/Der Rebell 1981, suomentanut Ilona Nykyri. Like 2006.

En onnistu millään muistamaan, miten Dürrenmattiin törmäsin; luulisin sen tapahtuneen silloin, kun etsin lukupiirini neljännelle ja viimeiselle lukukaudelle kirjallisuutta Euroopan eri maista.

Sveitsiläinen Dürrenmatt oli syntynyt 1921 ja kokemus sodasta värittää voimakkaasti näitä kahta kertomusta: kirjailija pohjustaa molempien syntyä historiallisten tapahtumien ja henkilökohtaisen ideologian taustaa vasten.

Kuunpimennys on makaaberi kertomus eristyneen vuoristokylän ihmisten ahneudesta. Kuudentoista talouden kylään tulee Walt Lochner, joka aikanaan oli lähtenyt kylästä pakoon ja päätynyt Kanadaan vuosikymmeniksi rikastumaan. Hän lupaa kyläläisille neljätoista miljoonaa, yhden joka taloudelle (poliisi ja opettaja lasketaan pois, sillä he ovat tulleet muualta...), jos nämä tappavat hänen nuoruudenrakastettunsa kanssa avioituneen miehen.

Kukaan ei kyseenalaista teon oikeutusta, kukaan ei kaavailtua uhria puolusta - ei edes uhri Mani itse: hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi ainoana toiveenaan päästä vielä mestaustaan edeltävänä päivänä isomman kylän maatalousmessuille. Kylän nuoret ja vanhat miehet tarjoavat auliisti tyttärensä ja vaimonsa Lochnerin petikumppaneiksi ja laskeskelevat silmät kiiluen, mitä palkkio-osuudellaan saisivatkaan hankittua.

Mani murskataan kaatuvan puun alle, Lochner saa infarktin autossaan ja hautautuu loputtomaan lumeen. Kyläläisten maatalousmessuilla tapaama korkea-arvoinen virkamies saapuu kylään lumilinkosaattueineen ja julistaa, että kylästä tehdään perinteikäs kuntoutus- ja virkistyskeskus, joka tuo myötään suunnattomia parannuksia kyläläisten oloihin, turisteja ja rahaa.

Kapinallinen on merkillinen satu isättömäksi jääneestä A:sta, joka äitinsäkin kadottua lähtee maan ääreen isäänsä etsimään. Hän päätyy outoon maahan, joka elää mystisen hallitsijan ja hyväsydämisen teologin vallan alla ja luottaa perimätietoon, jonka mukaan jonain päivänä vielä saapuu Kapinallinen ja muuttaa kaiken. A päätyy elämään yläluokan parissa ja sovittelee poliittis-uskonnollisia kiistoja, kunnes ymmärtää, että juuri häntä pidetään Kapinallisena.

Hallitsijan henkivartiokaartin päällikkö, salaa vallankumouksellinen, pidättää A:n suojellakseen tätä hallitsijalta, sillä kapina on juuri alkamassa. Poliitikot juuttuvat uskomus- ja näkemyseroihinsa, kapina lykkääntyy ja raukeaa lopulta kokonaan. Vain A jää kokonaan peileistä rakennettuun selliinsä, menettää järkensä, kuolee ja unohtuu. Kansa jatkaa Kapinallisen odotusta.

Dürrenmatt pohjustaa näitä kertomuksia kuvauksella niiden syntyhistoriasta, mutta selityksiä hän ei tarjoa. Nähtävästi molemmat ideat ehtivät muhia Dürrenmattin mielessä vuosikymmenet ennen kertomusten valmistumista.

Kummassakaan tarinassa ei juuri optimismia ole: Kuunpimennyksessä äkkirikastuminen oikeuttaa mitä tahansa, vaikka Lochnerin kohtalo - paluu kurjaan kotikylään vauraiden Kanadan-vuosien jälkeen - saattaisi viitata siihen, että rahasta ei kaikkea tarvitsemaansa saa. Kapinallisessa A kasvaa välinpitämättömän äidin ja kuuromykän palvelijan seurassa vailla tietoa isästään, ja kun hän lähtee vaellukselleen isänsä kohtaloa selvittääkseen, hän törmää välinpitämättömiin, valinnaisesti kuuromykkiin ja isää, vapauttajaa, muutosta odottaviin ihmisiin. Nämä samat ihmiset sabotoivat itse muutoksen kyvyttömyydellään yhteistyöhön ja mahdollisuus, A tai Kapinallinen, päätetään unohtaa. Kertomukset ovat vailla sankareita, vailla toivoa, nihilismin rajamailla.

Dürrenmatt oli myös dramaturgi, mikä näkyy selkeästi molemmissa kertomuksissa: tapahtumia kuvaillaan lyhyin lausein ja näyttämöllepano näkyy selvästi. Saksalaisittain Dürrenmatt ei harrasta lyhyitä kappaleita, vaan ne jatkuvat useitakin sivuja, mikä vaati minulta lukutavan säätöä.

Taustakertomuksissaan Dürrenmatt käsittelee hyvin mielenkiintoisia, pysäyttäviä ja välillä minulle täysin ylivoimaisen oppineita teemoja. Sveitsin puolueettomuus sodan aikana näyttäytyy hänelle "kammottavana rauhana kuin myrskyn silmässä" ja hän ottaa vahvasti kantaa Sveitsin asemaan myöhempinäkin vuosikymmeninä:
Meidän nykyinen syyttömyytemme on vielä häpeällisempää: myös ne peliluolat, joissa me häviämme rahamme, ne sairaalat, joissa me annamme abortoida lapsemme, ne gangsterisyndikaatit, etelä- ja keskiamerikkalaiset diktatuuriklaanit, veronkiertäjäfirmat, jotka tallettavat meille rahansa, meille pilkkahintaan raatava työvoima, kaikki se on maamme rajojen ulkopuolella. Sveitsin rajojen ulkopuolella käytetään myös niitä aseita, joita me viemme maasta, ja rajojen yli me työnnämme myös työttömät ulkomaalaistyöläisemme, kun emme enää heitä tarvitse. 
Näin kunnallisvaalimekkalointia odotellessa myös Dürrenmattin pohdinta kolmikymmenluvun fasismista ja kommunismista pelastusoppeina, siis uskontoina, pysäytti:
Toinen uskonto, fasismi, oli vastaus poliittiseen ja sotilaalliseen tappioon, joka oli johtanut kansalliseen alemmuudentunteeseen ja haluun vapautua siitä. Se merkitsi taantumista tunkkaisen ahdasmieliseen nationalismiin, ennakkoluuloiseen kaunametafysiikkaan, veri-, isänmaa- ja rotukiihkoiluun, joka houkutteli seitsemänkymmenmiljoonaisen kansan irrationaaliseen seikkailuun, järjenvastaiseen yritykseen nousta maailmanmahdiksi ja lopulta tuhatvuotiseksi valtakunnaksi.
Kirjoitusprosessistaan kertoessaan Dürrenmatt toteaa, että aiheiden alkuperän jäljittäminen on hankalaa:
Eletty elämä voidaan mieltää kronologisesti, mutta koettua ei: muistot voivat työntää mennyttä nykyisyyteen, tehdä siitä voimakkaammin läsnä olevaa kuin se oli menneisyydessä. Kykymme kuvitella hitsaa erillään olevaa yhteen, se ei piittaa kronologioista, mutta se raahaa mukanaan myös sekä sellaista, mikä ei ole meidän hallinnassamme, että sellaista, mitä me emme itse ole valinneet.






Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Otava 2010.

"Suomalainen huumori on kuin tryffeli: sen löytämiseen tarvitaan sika." (Miehen nauru)

Hyvä on: minä ihailen Petri Tammista kritiikittömästi viimeistään Piiloutujan maan jälkeen.

Muita hyviä ominaisuuksia on 23 pientä tarinaa, kolumnia, huomiota, päiväkirjamerkintää Petri Tamminen -nimisen kirjailijan elämästä. Ovatko nämä sitten omaelämäkerrallisia esseitä?

Vaikka inhoan Mars-Venus-argumentointia silmittömästi, Tammisen tapa kuvata mieheyttä, miehekkyyttä, miehuutta ja miehiä niin fiktiossaan kuin tässäkin kirjassa on liikuttava, riemastuttava, kutkuttava ja hellyttävä. Lisäpisteitä Vääksyssä asustava kirjailija saa kyvystään nähdä suomalainen maaseutu ja sen ikiaikaiset heimorituaalit.

Voisin lainata tähän koko kirjan - jokaisessa tarinassa on säkenöivää neroutta, jota aseeton henkilökohtaisuus vain korostaa. Tamminen puhuu ujoudesta, kansallisuussidonnaisesta häpeästä, kirjoittamisen turhuudesta ja mahdottomuudesta, vaimostaan ja lapsistaan, eikä tunnu pidättelevän mitään. Hän saa jopa urheilun kuulostamaan korvissani mielenkiintoiselta. Hän kertoo Erik Hansenista ja Turussa vuonna 1971 näkemästään kolarista siten kuin niistä voi kertoa ihminen, joka katsoo maailmaa toisin, tarkemmin, läsnäolevammin kuin me muut - ja silti ihailee polvillaan miestä, joka on kirjoittanut: "Ovesta lensi jokin musta sisälle, kovin hitaasti" (Samassa maailmassa).

Eniten mieltäni lämmittivät tässä(kin) kirjassa hyssyttelemättömät maaseutukuvaukset, kuten palasessa Miesten puheet:

Jokainen yliopiston ohikin kävellyt tietää, että on vanhanaikaista erotella ihmiset miehiin ja naisiin. (...) Mutta jos kampuksen kahvilassa norkoileva post-gender-hippi luulee, että tasitelu on nyt ohi ja myytit purettu, niin kannattaisi tehdä vielä maakuntamatka ja poiketa vaikkapa meillä päin. (...) Meillä päin naiset määrittelevät itsensä ulkoa päin. He nimeävät jonkin olemassa olevan ryhmän tai luonteenpiirteen ja ilmoittavat sitten kuuluvatko siihen vai eivät. "Minä en ole kenkälaatikkoihminen." Lausetta ei voi kääntää miehen kielelle, se katoaa käännettäessä olemattomiin. Toisen vastaavan naislauseen, "minä en ole jouluihminen", voi sen sijaan kääntää: "Joulu ei toimi." Meillä päin mies ei koskaan määrittele itseään vaan maailman.
(...)
Näitä ansoja miehet pakenevat, kun he menevät kalaan, metsään, urheilukisoihin, paikkoihin joissa on mielekästä olla puhumatta. Nuoret miehet sulkeutuvat autoonsa ja ajavat, ajavat vain. Kaikkein innokkaimmat ajavat niin kauan, että päätyvät rallikilpailuihin ja formularadoille. He halusivat kauas pois ja päätyivät lehdistötilaisuuteen kertomaan televisionkatsojille, miten kisa meni ja miltä heistä nyt tuntuu. 

Juuri nyt suosikiksi nousee kuvaus Dannysta Vääksyn Kanavajuhlien vuotuisessa ulkoilmakonsertissa:

Hetkittäin tosiaan tuntui, että yleisö taistelee Dannya vastaan, että käynnissä on jonkinlainen kilpailu: saako se meidät innostumaan vai pysymmekö aloillamme? Myötätuntoni oli aluksi Dannyn puolella, mutta vähitellen kallistuin yleisön kannalle. Rupesin suunnittelemaan meille puolustuspuhetta, urputin hiljaa mielessäni että "tule itte tänne pikkukylälle asumaan ja kattomaan samoja naamoja samalla raitilla ympäri vuoden ja rupea sitten yhtenä iltana ihan erilaiseksi, riemukkaaksi hytkyjäksi ja ääneenlaulajaksi. Helppohan se on sieltä lavalta huudella kun pääseee keikkabussilla pois mutta me ollaan todellisia ihmisiä ja me jäädään tänne." 
Olisin halunnut tanssia. Katselin haikaillen lavan edustaa ja kuvittelin itseni sinne vapautumaan. Joitakin yltiöpäitä sinne oli jo uskaltautunut - parikymmentä naista ja pikkulasta ja yksi kesälomaansa viettävä kaupunkilaismies, jolla oli kaupunkilaisuutensa ja kesälomansa ja yleisen vapautuneisuutensa merkkinä olkihattu päässään.

Tamminen taitaa aseistariisuvan vittuilun. Hän asettuu yhdeksi toljottajista ja huutelee ryhmän sisältä, ja toljottajat höröttävät hänen hyville vitseilleen.

Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruoanlaittajana, en kirjallisuuden tuntijana. Kun luen, lakkaan miettimästä riittämistä. Lukemisen armo. Ulkomaailmassa tästä armosta ei ole mitään apua. Miesten maailmassa siitä on haittaa. Koulun aamuhartaudessa pelotti, että karjaisen kesken virrenveisuun PERKELE SAATANA; kun pelikaverit riisuvat pukukopissa kamppeitaan, pelkään että suustani pääsee: OLETTEKO MUUTEN LUKENEET MAILA PYLKKÖSEN RUNOJA? Niin lähellä on tuho täällä, niin lyhyt on askel suojatien reunasta rekkojen alle. (Menevät miehet)

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Elina Tiilikka: Punainen mekko

Gummerus 2010.

Tämä romaani julkaistiin kauhealla kohinalla: perustuuhan tarina prostituutiosta kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin. Takaliepeestä katsoo osittain kalju viivakulmainen nuori nainen niitti huulessa. Tällaiset kirjat menevät usein minulta ohi, koska ylenpalttinen hypetys kaikkialla muualla kuin varsinaisilla kirjallisuusfoorumeilla lähinnä tympäisee - kuten 1.9. ilmestyvä Fifty Shades - Sidottu, 1.10. ilmestyvä Fifty Shades - Satutettu ja trilogian päätösosa, 1.2.2013 ilmestyvä Fifty Shades - Vapautettu. 

Muistaakseni joku keikkaa heittävä yliopistoneitonen sai päiväkirjakseen väittämänsä blogin jollekin paljon luetulle naistenlehden sivustolle muutama vuosi sitten, joten aihe vaikuttaa hyvin myyvältä. Minä sain tietää tarpeeksi ja liikaa prostituutiosta fiktion keinoin esitettynä Moodyssonin elokuvasta Lilja 4-ever. Siitä huolimatta päätin tutustua tähän kirjaan.

Olin positiivisesti yllättynyt. Tiilikka kuvaa tehokkaasti päähenkilönsä Nooran mielen luhistumista prostituution vaikutuksesta. Hän on ujuttanut tekstiin myös kaksi sivua englanninkielistä lainausta Andrea Dworkinilta (lähdettä ei mainita...); myös kirjan ensilehdellä on mottona "In prostitution, no woman stays whole." Seksikohtaukset vievät tarinasta varsin pienen osan - tämä on kokonaiskuva, mitään kvantitatiivista tutkimusta en tehnyt.

Tiilikka saa päähenkilönsä arjen vääristymään vastenmielisellä ja lopulta mielipuolisella tavalla - edelleenkään en suhtaudu fiktiossakaan kepeästi eläinten kärsimyksiin - ja varsin uskottavasti. Apatiaan asti masentuminen (siivoamattomuus, tiskaamattomuus, meikkaamattomuus, välinpitämättömyys vaatteista) tapahtuu nopeasti eikä minulla ole syytä epäillä, etteikö niin kävisi prostituutioon ajautuvalle. Rahasta tulee pakkomielle: vaikka syy keikkoihin ryhtymiseen on rahan hankinta, raha valuu käsistä lähes yhtä nopeasti kuin on tullut. Omaan taloon on pitkä ja toivoton matka, panoissakin mitattuna.

Noora eristäytyy nopeasti, vieraantuu kaikista eikä vähiten itsestään. Loppukohtauksessa äiti tulee hakemaan tyttären kotiin ja itkuisessa syleilyssä haetaan vähän syitä tunneköyhyyteen, joka koko kokeilun on mahdollistanut:

Mua hävetti, että olin luottanut niin vähän omaan äitiini. Jos olisin vain uskaltanut kertoa sille totuuden, me oltaisiin luultavasti säästytty monilta yhteenotoilta. Ehkä meidän ongelmana eivät olleet eriävät mielipiteet vaan se, ettei me ikinä keskusteltu mistään eikä uskallettu näyttää tunteita toisillemme. 
Punainen mekko on kerronnaltaan sujuvaa ja kieli arkista ja osoittelematonta. Se sopii hyvin kuvaamaan tapahtumia, jotka murskaavat sielua mutta joista on päätetty olla välittämättä. Mielenkiintoinen seikka on se, että asiakkaiden ostohalukkuutta saastainen kämppä tai ruokkoamaton palveluntarjoaja eivät mitenkään vähennä.


Katja Kallio: Syntikirja

Otava 2009.

Kepeämpää väliin, ja nopsastihan tämmöisen lukee.

Katja Kallio on silmissäni hieman epäilyttävä kirjailija, mikä voi johtua Kuutamolla ja Sooloilua -romaanien filmatisoinneista valtavan medianäkyvyyden saattelemana. Nyt kun takaliepeestä katson hänen tuotantoaan, huomaan lukeneeni sen kokonaan. Että jokin sitten vetää?

Syntikirja on silkkaa ihmissuhdehöttöä ja sanavalinnastakin käy ilmi, etten ole sellaiselle enää kovin vastaanottavainen. Tuulikki on kuusissakymmenissä, hänen tyttärensä Sofia lähenee neljääkymmentä, Sofian tytär Kerttu on varhaisteini. Miehet, Tuulikin jättänyt aviomies Henri ja Sofian rakastaja Tema ovat veltohkon tuntuisia sivuhenkilöitä kahden naisen välissä. Tuulikin aviomiehen rakastajatar Denise (!) on viisikymppinen tuhti vanhapiika, jolla on ahmimisongelma. Mukaan on mahdutettu vielä Tuulikin maalaissisko Hilma - tässä on nähdäkseni nimivalinta mennyt kovastikin hutiin - sekä hänen sairaalloinen miehensä ja mielenterveysongelmainen peräkammarinpoikansa.

Yritin hahmottaa melko pitkään syytä tämän romaanin olemassaoloon, ennen kuin esiin piirtyi äitiys: Entä jos on synnyttänyt itselleen epäsopivan lapsen (Tuulikki)? Entä jos oma äitisuhde heijastuu käytökseen omaa tytärtä kohtaan (Sofia)? Entä jos lapsia ei olekaan ja niitä saaneet naiset herättävät hirvittävää kateutta ja lapsettomuus hillittömiä emotionaalisia ongelmia (Denise)?

Tärkeä aihe sinänsä, äitimyytin purku. Minua se ei nyt puhutellut tuhtina vanhapiikana eikä tyttärenä.

Vain Henri kuvattiin tilanteessa, josta kiinnostuin vähän enemmän. Talvisessa Hangossa väitöskirjaansa 70-luvulla valmistellessaan Henri näki sulavedessä joutsenia, ja ne liikuttivat hänet kyyneliin. Paikalle säntäsi poikalauma, jotka jäälautoilla meloen (onko se mahdollista?) pyrkivät härnäämään lintuja. Henri seisoi rannalla liikkumatta, kun yksi pojista oli suistua veteen ja poistui paikalta jäämättä varmistamaan, että tämä selviää rantaan. Henrin vaimolle tämä oli todiste luonneviasta, ilmeisesti Henrille itselleenkin. Tällä episodilla kaiketi haettiin moraalista ulottuvuutta, mutta pohdinta jää kesken.

Minun pitäisi jo tietää, että tämä genre ei minulle tuo tyydytystä muussa suhteessa kuin siinä, monenko tuuman paksuinen luetuksi tulleiden kirjojen pino on. Kallio kuljettaa tarinaa sujuvasti ja maalailee ajoittain eläviä miljöitä, minä en vain kuulu kohderyhmään.


Kurt Vonnegut: Sähköpiano

Player Piano 1952, suomentanut Aarne T. K. Lahtinen. Keltainen kirjasto 169. Tammi 1981.

Sähköpiano kuului tällä erää lukupinoon, johon kokosin romaaneja hakusanalla dystopia. Jo vuosia olen suunnitellut ottavani nuoruuteni sankarin Vonnegutin uudelleen käsittelyyn - ahmin hänen romaanejaan jo teininä, jolloin tuskin ymmärsin niitä riittävästi. Nyt hämmästyttää kun huomaan, että tämä esikoisromaani on suomennettu vasta 1981. Ensimmäinen Vonnegut-suomennos on ollut Teurastamo 5 joka ilmestyi suomeksi vain vuosi julkaisunsa jälkeen, 1970.

Sähköpianosta minulla ei sitten ollutkaan kunnon muistikuvaa. Se on Vonnegutin esikoisteos, häkellyttävästi vuodelta 1952 ja siten selkeästi sodanjälkeinen raportti, kertomus edistyshenkeä uhkuvasta valkoisen viattomuuden ajasta, joka minulle tarkoittaa kauniita autoja, rikkeettömän tyylikkäitä pukuja, naisten palauttamista kotiin ja Norman Rockwellin henkeä. Se ei ole yhtä iloitteleva ja pähkähullu kuin eniten rakastamani Vonnegutit - vaikka satiiri on jo olennainen osa tekstiä, se on sotaveteraanin pessimistinen tulevaisuudenkuva.

Ihmiset lokeroidaan jo syntymässä ÄO:n perusteella, heistä tehdään numeroita ja reikäkortteja valtakunnanlaajuiseen koneistoon eikä tämä arvonta toistu. Johtajat ja insinöörit hallitsevat maailmaa, alimmassa kastissa ovat hajut ja hylyt, siis ojankaivajat, sekä sotilaat. Paul Proteuksen kaupunkia Iliumia halkovan joen toisella puolella eletään raadollisempaa, lihallisempaa elämää, eikä sieltä nähtävästi voi pelastautua joen paremmalle puolelle kuin hemaisevuudella, missä Paulin vaimo Anita on onnistunut.

Taitavien työläisten osaaminen hyödynnetään uusien koneiden rakentamiseen ja heidät tehdään siten tarpeettomiksi. Hyväosaiset ovat yhtä lailla järjestelmän orjia - kilpailussa Pittsburghin johtajan paikasta haiskahtaa selvästi "tulos tai ulos"-mentaliteetti sekä niin kovin ajankohtainen itsensä markkinointi.

Kuvaus huonon arpaonnen kohdanneen yksilön kirjallisista pyrkimyksistä on hillittömän ja pelottavan osuvat:
- Mitä PR tarkoittaa? Khashdahr kysyi.
- Ammattia, Halyard sanoi lainaten muistissaan suoraan Käsikirjasta, - ammattia, jossa erikoistutaan joukkopsykologian keinoin joukkotiedotusmedioissa luomaan myönteistä mielialaa massojen keskuudessa ristiriitaisten kysymysten tai instituutioiden suhteen siten että ei loukata ketään tärkeässä asemassa olevaa ja pidetään perimmäisenä tavoitteena talouselämän jatkuvaa tasapainoa ja lujaa yhteiskuntaa. 
Kansallinen Taide- ja Kirjallisuusneuvosto on jaotellut kirjallisuuden kahteentoista eri kirjakerhoon (!):
- Onko lukijoita sitten kaksitoista eri tyyppiä? Khashdahr kysyi.
- Nykyisin puhutaan kolmannestatoista ja neljännestätoistakin, Halyard selitti. - Johonkinhan raja on vedettävä jo pelkästään taloudellisuussyistäkin. Ollakseen omavarainen kirjakerholla tulee olla vähintään puoli miljoonaa lukijaa tai muuten koneita ei kannata panna pyörimään - elektronisia laskuttajia, elektronisia osoitteenkirjoittajia, elektronisia pakkaajia, elektronisia painokoneita ja elektronisia voitonjakajia.

Kulttuuri on edullista, niin edullista, että "yksi mies laski että hän pystyisi tapetoimaan talonsa halvemmalla kirjoilla ja painokuvilla kuin asbestivillalla."

Susan Cainin Hiljaisissa esittämä joukkohengenrakennuksen ja yltiötiimiläisyyden kritiikki on minulla vielä niin tuoreessa muistissa, että Meadowsin leiri johtajille ja insinööreille joukkuepaitoineen, tiimilauluineen ja mielistelyrituaaleineen on hysteerisen hauska ja kauhistavan tosi.

Paul Proteus, johtajalegendan poika, on salaa kyllästynyt verrattomaan asemaansa ja loistaviin tulevaisuudennäkymiinsä. Nostalgian vallassa hän hankkii pienen maatilan ja suunnittelee muuttavansa sinne vaimoineen elämään aitoa ja oikeaa elämää, vapaana koneiden ylivallasta:
Paul oli yhden kerran mennyt farmilleen miehenä joka omistaa elämänsä jumalalle ja pyytänyt Mr. Haycoxia osoittamaan hänelle työtä luonnon käden ohjauksessa. Käsi johon hän tarttui, Paul huomasi pian, oli raaka ja laiska, kuuma ja märkä ja haiseva. 
Paulin kunnioittama työtoveri Ed Finnerty on huhujen mukaan seonnut: hän on sanoutunut irti loistavasta työstään ja viittaa kintaalla koko järjestelmälle. Ed on mukana kapinaliikkeessä nimeltä Aavepaidat, ja Paul vedetään sen keulakuvaksi, vaikka yhtiö kuvittelee lähettäneensä hänet vakoojaksi. Aavepaitojen operaatio karkaa käsistä ja koneiden tuhoamisesta tulee kaoottista ja holtitonta, kun osattomien turhautuminen purkautuu hallitsemattomiin hyökkäyksiin. Tässä kohtaa, toiseksi viimeisessä luvussa, Ed ja Paul lähtevät tuhon keskelle katsomaan aikaansaannoksiaan.
Ja he menivät kaksin ulos rakennuksesta ja alas leveää, roskientäyttämää bulevardia, joka jakoi tehtaan kahtia, ohi numeroitujen julkisivujen, joiden takana ei ollut muuta kuin hiljaisuutta, sirpaleita ja roskaa.
 - Tästä ei ole niin paljon jäljellä että tunnelma olisi kuin ennen vanhaan, vai kuinka? Finnerty kysyi heidän käveltyään jonkin matkaa puhumatta.
 - Uusi aikakausi, Paul sanoi.
 - Otetaanko ryyppy sille? Finnerty sanoi ja otti aavepaitansa taskusta pullon.
 - Uudelle aikakaudelle.

He istuivat Rakennuksen 58 eteen ja mitään puhumatta siirsivät pulloa kädestä käteen.
- Tiedätkö, Paul sanoi vihdoin, - etteivät asiat olisi olleet niin huonosti mikäli ne olisivat pysyneet sellaisina kuin silloin kun me ensimmäistä kertaa tulimme tänne. Ne olivat aika siedettäviä aikoja, eikö niin? Hänen ja Finnertyn välillä vallitsi nyt syvä, surumielinen yhteys kun he istuivat siinä rikottujen mestariluomusten keskellä, loistavasti suunniteltujen, hienosti rakennettujen koneiden. Suuri osa heidän elämäänsä ja taitojaan oli mennyt niiden rakentamiseen, sen rakentamiseen minkä tuhoaminen heidän avullaan oli tapahtunut muutamassa tunnissa. 

Tällä lukukerralla en voinut välttyä ajatukselta Tyler Durdenista ja päähenkilöstä jakamassa pullollista kaljaa ensimmäisen tappelunsa jälkeen Palahniukin Fight Clubissa.

Paulin hylkäävät lopulta paitsi hänen esimiehensä, myös vallankumoukselliset, ja hänet luovutetaan suurimpana rikollisena valtaapitäville. Finnertylle vallankumous oli hauska ajanviete matkalla rappioon (Tyler Durden?), muille osallisille mielenkiintoinen koe tai tilaisuus marttyyriuteen. "Sille että muistetaan", he kilistävät pullojaan viimeisen kerran.

Vonnegut näkee ihmisten omanarvontunnon riistämisen vaarallisena tragediana, muttei usko myöskään altruistisiin kansanjohtajiin. Jokaisella on oma yksityinen agendansa, ja tämä tekee Sähköpianosta selkeän perustan Vonnegutin myöhemmälle tuotannolle.








Philippe Claudel: Varjojen raportti

Le rapport de Brodeck 2007, suomentanut Ville Keynäs. Otavan kirjasto 203. Otava 2009.

Tartuin toisen kerran Varjojen raporttiin, kun päätin etsiä romaaneja ulkopuolisuuden kokemuksesta, dystopiasta, klaustrofobisesta yhteisöstä, arjen julmuudesta. Osasin olla lukematta kohtausta Andererin eläinten murhasta, sillä nyt en pääse sellaisesta riittävän etäälle.

Takakansi sanoo:
"Ennen kuin tuomitsette tai arvostelette, kuvitelkaa kohtaus mielessänne: tuo mies joka ei tullut mistään - menneen vuosisadan asuineen, outoine ratsuineen ja kaikkine pakaaseineen - saapui meidän kyläämme, jonne kukaan ei ollut vuosiin saapunut, noin vain, huolettomasti, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Kuka ei olisi siinä tilanteessa tuntenut pelkoa?"
Varjojen raportti on syvästi traaginen ja oudosti sadunomainen kertomus pahuudesta, johon "kunnon" ihmiset kykenevät. Se kertoo ulkopuolisuudesta ja vierauden vihasta ja kysyy, millaista epäoikeudenmukaisuutta olemme - itse kukin - valmiit sietämään oman etumme tähden. Kaikkien henkilöiden muistissa on tuoreena sota ja holokausti, epäinhimillisyyden äärimmäiset ilmentymät.

Brodeck on muualta kylään tullut, ilmestynyt vanhan Fédorinen mukana jostakin kaukaa jo lapsuudessaan äärimmäisen tuhon ja hävityksen ja menetyksen kokeneena. Koska hän ei ole kyläläinen vaan vieras, yhteisön on helppo myydä hänet niille, jotka tulevat "vieraita" kylästä etsimään. Vastoin kaikkien odotuksia Brodeck jää henkiin ja palaa Eméliansa ja Fédorinen luo - ja saa tietää kyläläisten sallineen Emélian ja pakolaisneitojen raiskauksen. Kaikki tietävät, että pakolaisneidot tapettiin ja haudattiin jälkien peittämiseksi, mutta kylässä on palattu normaaliin elämään - ikään kuin kukaan paikallisista ei olisi osallistunut ruton lailla riehuneeseen pahuuteen. Itsepetos on voimakas huume ja ryhmäharjoitteena kaikkivoipa.

Silti Brodeck jää. Hänen paikkansa on rakastetun ja äitihahmon luona, vaikka kaikki heistä ovat ulkopuolisia ja kokeneet kyläläisten taholta mielipuolista vääryyttä.

Kun Anderer saapuu kylään, hän ei edes yritä integroitua. Hän kulkee (kyläläisten mielestä) hullunkurisesti pukeutuneena ja hoivaa hevostaan ja aasiaan, joilla on nimet. Hän asuu majatalossa eikä anna itsestään mitään muuta kuin rikkumatonta, joskin pinnallista ystävällisyyttä.

Ja sitten Anderer asettaa kylästä ja kyläläisistä tekemänsä piirrokset näytteille. Piirrokset vaikuttavat ensinäkemältä muotokuvilta, mutta tarkemmin katsottuna ne paljastavat kyläläisten muistiin ja maille haudatut hirveydet. Kykenemättöminä tunnustamaan rikoksensa ja kokemaan häpeää kyläläiset tuhoavat ensin piirrokset ja tappavat sitten Andererin eläimet, lopulta Andererin itsensä.

Häkellyksissään heissä edelleen asuvasta mielipuolisesta pahuudesta kyläläiset velvoittavat Brodeckin kirjoittamaan tapahtuneesta raportin, jolla kyläläisten rikos voitaisiin pestä pois - tähän kelpaa Brodeck, ikuinen ja väärinkohdeltu ulkopuolinen. Andererin järjetön murha on Brodeckille se piste, jossa hän ei voi enää sulkea silmiään naapureidensa epäinhimillisyydeltä; pormestari Orschwir polttaa raportin heti sen valmistuttua: "...sillä paperilla oli kaikki se, minkä kylä haluaa unohtaa, ja sen se myös unohtaa. He eivät ole samanlaisia kuin sinä, Brodeck."

Yön turvin Brodeck kerää rakkaansa ja lähtee. Ei-kenenkään-koira Ohnmeist saattelee heitä yli tunnin, kunnes aamunkoi paljastaa sen upeaksi ketuksi ja se katoaa.

Loppu on lohdullinen, se kertoo unohduksen, uuden alun mahdollisuudesta:

Hetki sitten käännyin kauniin ja oudon Kristuksen alttarin luona luodakseni kylään viimeisen silmäyksen. Täältä on tavallisesti kaunis näköala. Kylä näkyy pienenä. Talot ovat kuin pienoismalleja. Jos ojentaa kätensä, ne voisi melkein poimia kämmenelleen. Mutta tänä aamuna en nähnyt mitään. Vaikka miten yritin katsoa. En mitään. Kuitenkaan ilmassa ei ollut sumua, pilviä eikä usvaa. Taustalla ei ollut kylää. Kylä, minun kyläni, oli kokonaan hävinnyt. Ja sen mukana kaikki muu, kasvot, joki. olennot, tuskat, lähteet, kulkemani polut, metsät ja kalliot. Kuin maisema ja kaikki siihen kuuluva olisi pyyhkiytynyt takanani. Aivan kuin minun kulkiessani joku olisi purkanut lavasteet, käärinyt kulissimaalaukset kasaan ja sammuttanut valot. Mutta minä, Brodeck, en ole siitä vastuussa. Sen katoaminen ei ole minun syytäni. Minä en aiheuttanut sitä. Minä en toivonut sitä. Vannon vaikka.
Varjojen raportti on tutkielma ihmisten heikkoudesta, mielivallasta, joukkopsykoosista, pelosta, omanvoitonpyynnistä, selkärangattomuudesta. Se sijoittuu aikaan ja paikkaan, jolloin jok'ikinen oli rampautunut jumalattomista vääryyksistä ja julmuuksista, mutta kertoo myös yleisestä umpimielisyydestä.

"Jos meillä päin haluaa säilyä hengissä, on parempi ettei erotu vaan sulautuu, on yksinkertainen ja karkea kuin graniittilohkare sänkipellolla." (s. 179)