Minä olen tosikko. Uskon syvempään historian- ja kulttuurintuntemukseen, joidenkin arvojen pysyvyyteen. Kuvittelen kirjallisuudesta liikoja. Renessanssi-ihmiset ovat minulle heitä, jotka ryhtyvät monialakuvainraastajiksi vasta alkuperäisiin kuviin huolella perehdyttyään - jos sittenkään.
Ja sitten olen vanhakin ja helvetin tympääntynyt sisällöttömyyteen, falskiuteen, keskustelemattomuuteen, pahansuopuuteen ja rahvaanomaisuuteen.
Lisäksi tartuin Ivana B:hen ja luin sen hyvin nopeasti samana päivänä, kun iltapäivälehtien pääuutisissa julkistettiin uuden Tanssii tähtien kanssa -kauden osallistujat ja BB 2012 alkoi.
Pidin kirjasta todella, yllätyin itsekin. Anja Kauranen oli Sonja O:llaan ja Kultasuullaan merkittävä osa varhaisaikuisuuttani, sittemmin Pelon maantieteen nimivarkaus närkästytti enkä Lemmikkikaupan tyttöjä enää edes halunnut lukea sen aihepiirin tähden. Kiistämätön tosiasia on, että Snellmanilla on pitkä ja tuottelias ura kirjailijana ja kommentaattorina eri medioissa. Tämän kirjan nimi antaa viitteitä siitä, että kyseessä on retrospektio 30 vuoden taakse Sonja O:n aikoihin - että Ivana on tämän päivän Sonja.
Harhauduin tässä kohtaa Snellmanin teoslistaa tutkiessani tarkistamaan, millainen teos on kymmenen vuoden takainen Äiti ja koira. Antti Majander kirjoittaa Hesarissa:
Jos kirjallisuudelta vaaditaan ajankohtaisuutta, niin Anja Snellman on huudon kuullut ja täyttää tilauksen. Näin on ollut jo monena syksynä.Varmastikin olen ohimennen kuullut kritiikkiä Snellmanin "tendenssimäisyydestä", mutta pitäisikö sen olla jotenkin rikos? Siitä on kirjoitettava, mistä on kirjoitettava, kunhan tietää missä kehyksessä kirjoittaa - ja Snellman tietää.
Snellmannin aiemmista ajan ilmiöitä hyödyntävistä romaaneista Ivana B eroaa siinä, että tarinan minäkertojaksi pystyy helposti kuvittelemaan Snellmanin itsensä. Romaanissa on itseironiaa, ikääntymistä, huokaamista nykymaailman meiningin tähden.
Kirjoitan teille, ratkaisukeskeiseen terapiaan perehtynyt asiantuntija Parantainen, koska uskoisin teillä olevan minulle vinkkejä, tai ainakin yksi ehdotus, kuinka kaltaiseni oikeudenmukaisen asialinjan epäitsekäs vaalija ja pitkän sivistystien kulkija säilyttää olemassaolon oikeutuksensa tässä itsekkyyttä, innovatiivisuutta ja interaktiivisuutta juhlivassa toimintaympäristössä jossa sormet yhä harvemmin hakeutuvat Raamatun, tai minkään muun kirjan päälle. Me kirjoitamme kirjoja lukemisesta ja kirjoittamisesta, ja samaan aikaan yhä harvempi lukee. Tai kuuntelee.
Kirja on kirje, sarja kirjeitä, LT Parantaiselle. Minäkertoja, kirjailija, suunnittelee hakeutumista ratkaisukeskeiseen lyhytterapiaan Parantaisen vastaanotolle, mutta ensimmäisiä kirjeitä kirjoittaessaan ei ole saanut aikaa varattua, myöhemmin on jo yrittänyt soittaakin, siinä onnistumatta. Kertoja kärsii häntä vainoavasta pintaliitäjästä Ivana B:stä, uuden aikamme supertähtikirjailijasta, joka ottaa kaikki mediat haltuunsa ennen ensimmäistäkään käsikirjoitusta tai kustannussopimusta.
Ivana pilkkaa ja vähättelee kertojaa kaikilla mahdollisilla foorumeilla, kaikin mahdollisin tavoin. Hän nälvii kertojan ulkonäköä, teoksia, taustaa, mutta ennen kaikkea ikää. Ivana itse poseeraa verkossa maanisesti ja antaa kirjailijuudesta lausuntoja, jotka voidaan kokea rajoja rikkovina - katsoi niitä kumman päähenkilön lähtökohdista tahansa.
Snellman nostaa tyrkkyjulkisuuden ja nuoruuden itseomaksuman ylivoiman näyttävästi esiin: kun on riittävän häpeilemätön nuori nainen, sinnikäs nettireuhaaminen tuo lopulta näkyvyyttä perinteisessäkin mediassa.
Ivanan vouhkaaminen viittaa siihen, että pelkkä kirjailijuus on boh-ring, pitää olla julkkiskirjailija. Tuotoksesta viis, tärkeämpää on että taiteilijalla on (entinen) salaisuus, fotogeenisyyttä tai muita attribuutteja, joista instantmedia voisi innostua. Tällainen tuo hakematta mieleen Susan Ruususen kirjan kansikuvan julkistamistilaisuuden, Hanna Helmi Heinosen "haluan kirjailijaksi" -teemaisen blogin, Rakel Liekin tien pornotähdestä kuvataiteilijaksi ja yhteiskunnalliseksi kommentaattoriksi, Katja Ketun raiskausyritystä seuranneen mediamyllytyksen, vähän myös glamourblondiksi kutsutun Laura Gustafssonin Finlandia-ehdokkaan Huorasadun ("...vähän kuin Raamattu. Vain lyhyempi.") ja jollakin tapaa Sofi Oksasen: hänen taitavuutensa kirjailijana on tuntunut ajoittain peittyvän tukkalaitteen, teatterimeikin, korkokenkien ja korsettien alle. (Oksasen uusi romaani, ensipainos 100 000, julkaistiin tänään Tallinnassa ennennäkemättömin menoin.)
Kertomukset kirjailijan nuoruuden ympäristöstä ja maailmasta, uran alkuvaiheista, piirtyvät harmaina ja raskaina Ivana B:n ihqun glittervälkkeen taustaa vasten. Ja tässä yhteydessä harmaus ja raskaus ei ole lannistavaa, ennemminkin todellista, vakavaa ja - sankarillistakin. Lähes jokainen on aikakautensa vanki.
Kirjailijalla on kaiken aikaa ollut oikein hyvä syy lähestyä juuri LT Parantaista: ihmisten auttamiselle omistautunut nainen on onnistunut kasvattamaan tyttärestään megatyrkky Ivanan, jolle mikään ei ole pyhää eikä kukaan merkitse mitään. Snellman vetää aikamme vallitsevasta tunnehäiriöstä, terapiantarpeena ja julkisuudenhimona manifestoituvasta infantiilista huomionnälästä, symmetrisen ympyrän:
Hyvä erityistason lyhytterapeutti Parantainen, myönnän että ajattelin ensi alkuun teihin yhteyttä ottaessani, että mahdatteko olla oikea terapeutti ensinkään, kun ilmoititte olevanne lyhytterapeutti, ajattelin että lieköhän kysymyksessä jokin samanlainen πλεονεξία-syndrooma kuin mitä olen teille näinä viikkoina kuvannut. Että tytär äitinsä kaltainen, että olette tekin halunnut päästä helpolla ja nopeasti sinne, mihin itse asiassa on hidas ja vaikea matka.