lauantai 15. syyskuuta 2012

Mikaela Sundström: Alati taivaat

Dessa himlar kring oss städs 1999, suomentanut Katriina Savolainen. Tammi 2000.

Pieni romaani, Finlandia-ehdokas vuodelta 1999.

Mykkyyden ja jäykkyyden saastuttamalle pientilalle syntyy kaksi tytärtä. On Helena, eläväinen, urheilullinen ja hyvä koulussa. Yksitoista vuotta myöhemmin tulee Katarina, epäluulon ja toivottomuuden jäykistämä.

Kuudentoista vuoden iässä, juuri ennen uuttavuotta, Katarina karkaa kotoa. Hän on synkeä, umpimielinen ja lihava ja lähtee itseään pakoon Lontooseen. Helena etsii ja löytää, tulee taivuttelemaan Katarinaa palaamaan kotiin ja siinä epäonnistuttuaan järjestelemään Katarinan asiat niin, että tämä tulisi jotenkin toimeen vieraassa maassa. Helena on luonut uraa kaupungissa, mutta Katarinan kadottua joutunut palaamaan kotikylään.

Katarina löytää sattumalta liikeapulaisen paikan valokuvaamosta. Vastoin kaikkia omia odotuksiaan hänestä kehittyy taitava ja juhlittu valokuvaaja, mutta itsessään hän on edelleen loukussa.

Sitten, yhteisten suomenruotsalaisten tuttujen kautta, Katarina kohtaa Hanneksen ja antautuu naurulle, yhteydelle. Hanneksen tähden hän uskaltautuu rakastamaan, palaa Suomeen ja saavuttaa kaiken mitä saavutettavissa on valokuvaajan uralla, vaikka tietää elävänsä työssään valhetta eikä se siten merkitse hänelle mitään.

Romahdus tulee kuolleen sikiön muodossa. Katarinan sisällä on musta, kova möykky joka saastuttaa sikiön - Katarina tuntuu odottaneenkin sitä, odottaneen, että kaikki luhistuisi. Hanneksen sinnikäs rakkauskaan ei enää ulotu Katarinaan, ja hän pakenee uudelleen.
Sen jälkeen tuli aika, jolloin istuin sairaalan ulkopuolella, ja myöhemmin muutin tänne metsään ja Kurkijärven kesantopelloille. Erkanin maailmasta, siitä jota asuttavat ihmiset, joilla on selkeät aistit ja suuri nauru, mutta myös siitä maailmasta, jossa sininen popliiniväki täyttää bussit ja raitiovaunut, ja siitä maailmasta, jossa mustiin pukeutunut yömassa puhaltaa savurenkaita toistensa valkoisille kasvoille siinä Eerikinkadun räkälässä, jossa Viktor ja minä kävimme, ennen kuin lähdin hänenkin luotaan. Ja tietysti myös muista maailmoista, mutta se oli tapahtunut paljon aikaisemmin.
Erämaapakopaikka on toisella puolen Suomea kuin kotitila. Siellä Katarina elää askeesissa ja kuvaa karhuja intohimoisesti, maailmalta piilossa.

Piilopirttiin tulevat kuitenkin sekä Helena että Hannes, rakkaus löytää Katarinan kuitenkin, eikä hän jaksa sitä enää vastustaa. Helena kertoo tarinan perheen menneisyydestä, selityksen ilottomuudelle ja puhumattomuudelle - helpotusta se ei tuo, muttei lisää katkeruuttakaan. Isien synnit neljänteen polveen, salakavalalla ja tiedostamattomalla tasolla.
Helena nauraa paljon, hän on aina tehnyt niin. Myös nyt kun hän on yöitkuinen, hän nauraa päivällä. Helenan nauru on tarttuvaa, on aina ollut. Mutta on niitä, jotka ummistavat silmänsä ja korvansa ja tuskin haluavat hengittää samaa ilmaa. Siitä lähtien kun Marita tuli. Sitten on myös niitä, joiden mielestä hyvä ystävyys ei ole halveksunnan arvoista, ja niin pitkälle se on hyvin, mutta ei sen enempää. Ja Helena antaa sen olla. Sillä valheet kilpistyvät hänestä niin kuin aina ennenkin. Minun ihooni valehtelu tarttuu, imeytyy kiinni eikä tunnu koskaan kuolevan, ei verenmyrkytykseen tai vanhuuteen.
Vanhat valheet periytyvät sattumanvaraisesti ja tuntemattomina vaurioittavat kantajansa elinkelvottomaksi. Katarina on vielä osittain rakkauden tavoitettavissa, mutta osat hänestä ovat ikuista pimeyttä.






Marko Kilpi: Kadotetut

Gummerus 2009.

Väliin tuoreehko kotimainen rikosromaani.

Marko Kilpi on kuopiolainen poliisi ja hänen romaaninsa päähenkilö, vanhempi konstaapeli Olli Repo, on aiemmalta ammatiltaan mainosmies - mielenkiintoinen urakehitys. Poliisin arjen ja menettelyiden kuvaus onkin romaanissa seikkaperäistä ja valaisevaa; lisäksi Kilpi kuvaa työyhteisön ihmissuhteita ja poliisin identiteetin muodostumista ja horjuntaakin ajoittain kiinnostavasti. Nainen poliisina on edelleen anomalia, jonka luokittelu tuntuu olevan suoraselkäisyyttä tavoittelevalle Revollekin (vaiko Kilvelle?) perin kompleksista, kuten näkyy väkivaltaosaston rikoskonstaapelin Minna Bomanin kuvauksesta:
Bomaniin suhtaudutaan laitoksella kaksijakoisesti. Toisille hän on liian ronskiotteinen ja rempseä, miehiseen makuun liian oma-alotteinen ja määräävä. Hän on vahva, umpisuomalainen, emäntätyyppinen nainen, josta kovempikin karju saa helposti arvoisensa haastajan.
   Toiset osaavat nähdä syvemmälle. Pinnan alta esiin kuoriutuu vastuuntuntoinen, huomioon ottava ja karun kaunis, rehevä Suomi-neito, joka on läpi vuosisatojen tottunut pärjäämään kivisessä pellossa, napakassa pakkasessa, heikkopäisten ja viinaan sortuvien, haisevien äijien keskellä ja joka on ottanut nurisematta vetovastuun työstä, perheestä ja elämästä ylipäätään, kun kerta kerran jälkeen vaaditaan.
Romaani alkaa pedofiilipaljastelijan nappaamisella, uhrina kolme poikaa, joista yksi ei "tunnu kuuluvan joukkoon". Kyseessä onkin huippumenestyneiden vanhempien laiminlyöty poika, josta tiristetään tunnustus toiveista ja unelmista:
- Jotain, Olli toistaa, varovasti, ettei Tomi säikähtäisi ja hetki katoaisi. - Mitä sinä sillä tarkoitat? Kuuluisako sinusta tulee?
- Ehkä... tai jotain vielä enemmän.
- Miksi? Miksi sinä sellaiseksi haluat?
Tomi ei heti vastaa. Hänen ei tarvitse. Kehonkieli paljastaa, kuinka tärkeä aihe hänelle on. Hetkeä aiemmin hän on ollut penkillä valuva löysä ja innoton hyytymä varhaismurrosikäistä materiaa, mutta nyt hän on herännyt eloon kuin taikurin napsautuksesta. Silmät vaeltavat, kieli kostuttaa huuli. Sanat hakevat järjestystä, jotta tunne hänen sisällään muotoutuisi ymmärrettäväksi.
- Koska silloin ei ole enää mitään hätää, hän saa viimein sanottua.
- Miksi sinä niin luulet?
- Silloin voi tehdä mitä vaan. On paljon kavereita. Kaikki on kiinnostuneita, hän jatkaa, koko ajan innostuen.
Pyrkimys kuuluisuuteen, niin pienten kuin isojenkin ainoana haaveena, on toistuva teema. BB-pudokas katoaa, toinen samanmoinen saa ankarasti turpaansa yökerhossa. Autolla itsemurhan tehneen puhtoisen nuoren naisen ja toisen vastaavan, selittämättömästi kadonneen, kohtalot kytkeytyvät näihin tapahtumiin tavalla, joka on luettava kritiikiksi nykymaailman arvotyhjiötä ja median verenhimoa kohtaan:
Kyse on vain siitä, kuinka hyvin virhe osataan realisoida. Kuinka hyvin tekstiviestit saadaan hyödynnettyä? Kuinka myyvä eli mielenkiintoinen tuote epäonnistujasta pystytään luomaan? Kuinka paljon hän on valmis mokaamaan? Mikä on riittävästi, kun mikään ei riitä? Aikaa ei ole paljon. Ensivaste kestää vain hetken ja koneisto tarvitsee viipymättä tuoretta verta käymiseensä. Rotaatio on läkähdyttävän nopea. Vain harvoista on kestomokaajiksi. Kuka tahansa ei pysty vuodesta toiseen lööppitasoiseen kompasteluun. Se vaatii todellista lahjakkuutta, ilmiömäisyyttä.
Neitosten ja BB-pudokkaiden kohtaloiden takana on melko tavallinen vartiointiliikkeen työntekijä, joka on lainarahalla elänyt omaa Las Vegas -unelmaansa umpikujaan saakka. Tämä Routala on kaapannut  kolme ihmistä ilmeisesti ainoana motiivinaan tulla kuuluisaksi, mitä on hieman hankala hahmottaa. BB-pudokkaan kohtelu vankeudessa tuo hakematta mieleen Eli Rothin elokuvan Hostel vuodelta 2005; Kadotetuissa Routala näyttäytyy konstaapeli Revolle absoluuttisen pahuuden inkarnaationa:
Routalan ongelma ei ole se, että hän on paha, vaan se, että hän ei tunnista pahuutta. Hän ei ymmärrä tekevänsä pahaa. Hän ei pysty kokemaan empatiaa. Hän ei ymmärrä miltä toisesta tuntuu. Sen vuoksi hän käyttää häikäilemättä toisia hyväkseen omien tavoitteidensa saavuttamiseksi, jopa heidän henkensä kustannuksella.
   Hän on päässyt kuuluisuuteen, hän on kaikkien tietoisuudessa, eikä ole enää Routalasta itsestään kiinni, kuinka kauan hän pysyy puheenaiheena. Hänestä on hyvää vauhtia tulossa kiintotähti.
Tässä ajatus onnahtaa: empatiakyvyn puute ei tarkoita sitä, etteikö ihminen tunnistaisi pahuutta. Tieto ja tunteet ovat eri tasoja, ja tunteettomat ihmiset osallistuvat samaan sosialisaatioprosessiin kuin  tuntevatkin. Siis: pahantekijä tietää tekevänsä pahaa, muttei välitä siitä - hän on yhteisten sääntöjen ja lakien yläpuolella. Pahuuden olemusta Kilpi pui muistettavien todellisten lehtiuutisten pohjalta:
Kuinka paljon keskuudessamme, kaduilla ja kauppajonoissa, kulkee väkivaltaa kihiseviä näkymättömiä petoja, jotka elävät silkasta tuhosta ja hävityksestä? Kotikutoinen, sinivalkoinen väkivaltarikollisuus kertoo siitä jotain, sillä juuri se on koko kansan rikollisuutta, ei pelkästään syrjäytyneitä koskevaa lieveilmiötä.
   Näennäistä mallielämää elävässä perheessä insinööri-isä tappaa poliitikkoäidin lukemattomilla veitseniskuilla pienen tyttölapsensa silmien edessä. Toisaalla nuhteetonta elämää elänyt perheenpää teurastaa koko perheensä, äidin ja neljä lasta, juhannusjuhlan päätteeksi. Veitseniskut ovat niin voimakkaita, että ne aiheuttavat uhreissa luunmurtumia. Sivistyksen kärkiauraan kuuluva emeritusprofessori hakkaa mustasukkaisuuden puuskassaan vaimonsa vasaralla. 16-vuotias tyttö tilaa palkkamurhan äidilleen. Kumpi on lopulta oudompaa, tytön suunnitelma vai se, että joku suostuu sen toteuttamaan?
Routala saadaan kiikkiin ja BB-pudokas pelastetaan viime hetkellä purettavasta talosta. Ja sitten menee vankilakuljetus pieleen ja Routala onnistuu vielä tekemään pankkiryöstön ja tappamaan poliisin. Mukaan mahdutetaan vielä nettivihjeistä tulkittu mahdollinen pommiuhka, jota vastaan Repo sotii yhden miehen armeijana, ja joka osoittautuukin aiemmin tavatun, yksinäisen pikkupojan fantasiaksi. Poika palautetaan urakiiturivanhemmilleen ja koko episodi on sormenheristys kadonneelle vanhemmuudelle.

Kadotetut on pakattu täyteen toimintaa ja trendikkäitä rikoksia. Sen keskiössä on vanhempi konstaapeli Repo, joka kipuilee aviokriisissä, yrittää pelastaa poliisivoimat testit ja koulut läpäisseeltä mutta väärin motiivein uralle hakeutuvalta kokelaalta sekä tukea vanhempaa kollegaa tämän olemassaolokriisin yli. Kaikkivoipa julkisuushakuisuus tuntuu olevan suurin syypää nykymaailman pahuuteen ja kuuluisuudennälän taustalta kaivellaan perimmäiseksi syyksi lapsena koettua laiminlyöntiä. Kritiikki on varmastikin aiheellista ja epäilemättä juuri poliisi työssään törmää aivan liian usein turvattomuuden ja itsetunto-ongelmien aiheuttamiin murhenäytelmiin. Mutta.

Kirja on aivan sujuvasti etenevää kerrontaa ja jaksaa pitää mielenkiintoa yllä, mutta hieman liikaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita on mahdutettu muutamalle päivälle. Hämmennystä herättää myös se, että Kadotetut on ollut Finlandia-ehdokkaana 2009 - onhan tässä yhteiskunnallinen ulottuvuus ja tarina kulkee sutjakkaasti, mutta mutta...





keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Laura Honkasalo: Kotikutoista - itsetekemisen ihanuudesta

Kirjapaja 2011.

Kotikutoista on kädentaitojen, esiäitien kunnioittamisen, kierrätyksen ja kärsivällisyyden 2010-lukulainen ylistys. Honkasalo käsittelee kirjassaan niin vaatetuksen kulttuurihistoriaa kuin cosplayta, kokkausta ja valokuvaustakin. Lähteinä on käytetty 20-60-lukujen rouville suunnattuja opaskirjoja rinnan käsityö-, askartelu- ja ruoanlaittoblogien kanssa.

Itsetekeminen, kierrätys ja "hidas elämä" ovat valtavan suosittuja sangen monenlaisten ihmisten parissa; tämä näkyy jo käsittämättömästä määrästä erilaisia kädentaitoblogeja. Honkasalo kertoo omista opinnoistaan muun muassa kaavapiirtämisen ja kantapäiden parissa sekä siitä, kuinka ruokahalu kasvaa syödessä: kirjailja on luonut laajat verkostot monenmoisia taitoja harjoittaviin blogisteihin, joiden kanssa vertaillaan kokemuksia ja innostetaan ja innostutaan yhä enemmän.

Honkasalo kertoo kauniisti vaatteiden ja tekstiilien historiasta, kapioista, merkkausliinoista ja räätälöidyistä vaatteista. Lähihistoriankin valossa tämänhetkinen kertakäyttökulttuuri näyttäytyy pöyristyttävänä ja murheellisena: miten orjatyövoimalla tuotettuja huonolaatuisia vaatteita voisikaan arvostaa, kun niiden elinkaari on suunniteltu parin kuukauden mittaiseksi?

Koska suuri osa kirjan aineistoa on kerätty netistä, Honkasalo pohtii myös verkkotuttavuuksien olemusta:
Aloin seurata Merjan blogia, kun hän asui pohjoisessa, ja jatkoin, kun perhe muutti Kaliforniaan. Nyt he ovat muuttaneet takaisin Suomeen, kesäkotimme lähettyville. Olemme myös Facebook-kavereita ja olemme kirjoitelleet sähköpostia, mutta emme ole koskaan tavanneet. Kun kerroin äidilleni, että Merja perheineen on muuttanut kesäsudullemme, en tiennyt, miten häneen viittaisin. Kaveri? Tuttava? Blogikaveri? Moni kritisoi sosiaalisten medioiden kautta syntyneitä ystävyyssuhteita ja sanoo, että netissä voi esitellä itsestään vain tietyt puolet. Esitteleekö joku sitten reaalimaailman kanssakäymisessä tuttavilleen ja kavereilleen kaikki puolensa? Eikö tosielämän ystävyyssuhteissakin pyritä näyttämään parhaat puolet, paitsi jos ystävyksistä tulee superläheisiä? Olen saanut blogien kautta paljon kavereita, joihin en olisi muutoin koskaan törmännyt. Osaa en ole koskaan tavannut, osasta on tullut oikeassakin elämässä hyviä kavereita. 
Omin käsin tekeminen on Honkasalolla verenperintöä. Kuten romaaneissaan, myös tämän kirjan omakohtaisissa muisteluksissa hän maalaa lyyrisiä ja lähelle tulevia kuvia isoäitiensä ja äitinsä sukupolvien miljöistä. Honkasalo kantaa perintöään ylpeydellä: kirja on epäilemättä pohjimmiltaan kunnianosoitus rakastetulle mummille:
Mummi oli kuitenkin aina tyylikäs tyköistuvissa villakangasleningeissään, Marimekossa ja vekkihameissa. Katselen kellastuneita valokuvia, joissa mummini on juhlissa kullanvärisessä, raakasilkkisessä kotelomekossa, musta tukka korvallisille kiharrettuna. Teininä käytin mummini vanhoja vaatteita, ja hänen iltapukujaan minulla on yhä kaapissa. Jokin aika sitten menin kustantajan juhliin mummin vanhassa kultabrokadiminimekossa. Lukemattomat ihmiset tulivat ihastelemaan mekkoa ja kysymään, mistä se oli peräisin. Kun kerroin, että se oli mummin vanha, minulle tuli hyvä, lämmin olo. Aivan kuin mummi olisi vielä pitänyt minusta huolta.
Luin Kotikutoista oivalliseen aikaan: vain muutama viikko sitten olin mattopyykkipaikalla ylpeydellä katsellut kauniita räsymattojani, äidin kutomia. Sen jälkeen olin urakoinut liinavaatekaappini järjestykseen, pessyt ja silittänyt ja lajitellut kaikki pyyhe- ja tyynyliinat, lakanat ja pöytäliinat. Minun pellavani ovat kotikutoisia ja nimikoituja: mummun, äidin ja kummitädin perintöä. Kotikutoista luettuani huokaisin tyytyväisyydestä tarttuessani illalla kutimeeni, johon yhdistelen laatikon perille jääneitä keränloppuja.

Tämä kulttuurihistoriallinen, ympäristöpoliittinen ja omaelämäkerrallinen itsehoito-opas on kirjastoluokitukseltaan 84.2.







Jukka-Pekka Palviainen: John Lennonin valkoinen flyygeli

Johnny Kniga 2012.

Kirjaston uutuushyllystä nappasin tämän hilpeänimisen kirjan tietämättä siitä muuta. J-P Palviainen on siinä määrin tuttu, että tiedän hänen kirjoittavan Raumasta.

Kirjassa on kaksi vuorottelevaa kertojaa, Johanna ja Erkki; loppupuolella heidän kuoroonsa liittyy hieman yllättäin kolmas kertoja Miro.

Romaanin alussa Erkki, eläkeikäinen kuoronjohtaja ja musiikinopettaja, pastori Arjan aviomies, on yksin kesämökillään kirjaimellisesti rasvaamassa köyttä: hän aikoo tappaa itsensä tekemiensä vääryyksien tähden ja on lähettänyt tunnustus- ja anteeksipyyntökirjeen uhrilleen. Kuolemalla on siis deadline.

Johanna on nuori psykologian opiskelija, joka kärsii vaikea-asteisista neurooseista ja on seitsemäntoista vuoden ajan salaa rakastanut äitinsä uuden miehen poikaa Markusta. Johanna on syntynyt John Lennonin kuolinpäivänä, ja hänen asunnossaan on Lennonin valkean flyygelin korvikkeena valkoinen piano, jota hän ei ole vuosikausiin kyennyt soittamaan.

Miro osoittautuu Erkin ja Arjan adoptiopojaksi, joka tarinaan ilmestyessään on päässyt vankilasta - kasvatustehtävä on siis Arjalta ja Erkiltä jossakin määrin epäonnistunut.

Ja Erkin epäonnistumisia kuvaillaankin monitahoisesti. Hänestä välittyy kuva säälittävänä reppanana, jonka elämässä on moni tavoite jäänyt saavuttamatta. Vaimo Arja näyttäytyy epäinhimillisen puhtaana, pyhimysmäisenä ymmärtäjänä ja hymyilijänä - vaikka onkin hääyönä tunnustanut että olisi lähtenyt välittömästi kollegansa Uolevin matkaan jos tämä vain olisi kysynyt. Erkki on jollain tapaa kakkossijalla elämänsä kaikilla osa-alueilla. Miehen lihallisuus, jonka edessä hän on voimaton (pitäisikö tämä ymmärtää miehen perusluonnoksi?) on hänet johtanut vain kiusallisiin tilanteisiin.

Johanna on kompleksikimppu ja vaikuttaa siltä, että opinnot ja Markuksen satunnaiset vierailut ovat hänen ainoa elämänlankansa. Ihmiskontaktit korvautuvat epäonnisten haastateltavien videoinnilla opintoja varten. Johannan lukkiutuneisuus on tahmeaa ja kerrontaa jarruttelevaa - ilmeisen tarkoituksellisesti, sillä Johanna ei tiedä mikä häntä vaivaa, hän ei pysty muistamaan.

Sillä valkenee, että Erkki on ollut Johannan soitonopettaja ja raiskannut Johannan. Koska raiskaus on hyssytelty Johannan kotona olemattomiin, trauma on jäädytetty muistamattomuuteen. Erkin itsemurhaviesti on osoitettu Johannalle ja avaa unohduksen lukot.

Vaan Erkkipä ei pääsekään tappamaan itseään, sillä Arja joutuu onnettomuuteen: rattijuoppo ajaa hänen ylitseen ja rampauttaa Arjan pyörätuoliin. Erkille on tarvetta, halvaantunutta Arjaa hän ei voi jättää. Erkki ja Arja molemmat vammautuvat yhtä satunnaisen ja vastuuttoman rikollisen vuoksi kuin Johanna aikanaan vammautui.

Miron täytynee tulla tässä kohtaa tarinaan, koska Erkki haluaa kostaa. Erkki tahtoo palkkamurhaajan päästämään Arjan teloneen rattijuopon päiviltä, mihin tietenkin tarinan uskottavuuden kannalta vaaditaan kontakteja alamaailmaan. Palkkamurha epäonnistuu, Erkki ei saa vaatimaansa "oikeutta". Kuten ei saanut eikä ole saava Johannakaan: vaikka totuus palauttaa toimintakyvyn, silvottua minää ja menetettyjä vuosia se ei korvaa.

Palviainen on tarinankertojana pätevä ja asettuu nuoren haavoittuneen naisenkin nahkoihin uskottavasti.  Mielikuvani Palviaisesta oli, että hän viljelee tekstissään ehhehe-vitsejä, joiden sisällyttäminen tekstiin ei tunnu perustellulta - olen siis ilmeisesti jonkin hänen aiemmista teoksistaan lukenut - ja näitä kohtia oli myös tässä romaanissa. Raumalainen paikallisväri oli yllättävänkin onnistunutta, ja bongasinpa tarinasta puolitutun toimittajankin. Palviainen käyttää musiikkiviittauksia paljon ja taitavasti.

John Lennonin valkoisen flyygelin aihepiiri on minulle vastenmielinen ja varsinkin romaanin alkuvaiheessa Erkistä tehtiin raivostuttavasti vanhaa miespoloa, jonka synnit tulisi antaa anteeksi jo silläkin perusteella, että hänen oma elämänsä on ollut niin kurjaa. Onneksi Palviainen ei tähtääkään siihen, vaan antaa Erkin todellisen karvan näkyä itsemurhahankkeen kaaduttua:
Mitä minä tunsin Johannaa kohtaan? Ainakin soitto-oppilaana minä inhosin häntä. Hän ylitti jatkuvasti ne rajat, jotka hänen lahjattomuutensa hänelle asetti. En tarkoita, että hän olisi ollut lahjaton, mutta hän soitti paremmin kuin hänen olisi pitänyt. Paremmin kuin olisi saanut. Hän pilkkasi ahkeruudellaan meitä, jotka olimme perineet musikaalisuutemme ja jämähtäneet sitten soitonopettajiksi. Ei soitonopettajissa mitään vikaa ole, mutta se on rangaistus sille, josta piti tulla suuri säveltäjä ja konserttipianisti.
   Johanna teki mahdottomasta mahdolllista, mutta ei tuulettanut ikinä onnistumisiaan. Hän vaati koko ajan itseltään enemmän, vaikkei hänellä ollut siihen mitään oikeutta, koska hän oli saanut jo aivan liikaa.
   Ainoa keino saada hänen soittonsa sekaisin oli flirttailla hänelle. Tiedän, että minun olisi pitänyt iloita hänen taidoistaan, mutta en pystynyt, koska ne eivät merkinneet hänelle itselleenkään mitään. Koska hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei pystyisi parempaan.
   Minua loukkasi myös se, että hän otti flirttailuni tosissaan ja kylmeni niistä. Että hän kuvitteli minun tosissani haluavan häntä, vaikka minulla kävi sellaisia oppilaita kuin Oili. Oiliin minä taisin vähän jopa ihastua, koska hän oli narttu eikä minulla ollut ikinä ollut narttua. Tai ehkä minä sekoitan rakkauden ja himon. Johannaa kohtaan en tuntenut kumpaakaan. Halusin vain liata tuon pyhimyksen, joka oli omistanut elämänsä soittamiselle ja minun nöyryyttämiselleni.
   Olen aivan varma, että hän teki sen tietoisesti ja tahallaan. En minä ole mikään puskissa vaaniva pervo, joka hyökkää kenen naisen kimppuun tahansa. Johanna aiheutti itse sen, mitä tapahtui. Johanna sai, mitä tilasi.
Ehkä matka kohti vanhuutta sidottuna pyörätuoliin sidottuun pyhimysvaimoon on Erkin rangaistus.

Tarinan aikuiset ovat Johannalle tehdyn väkivallan aikaan olleet tahdottomia, vastuuttomia, holtittomia pelkureita: Erkki rikoksentekijänä, Johannan äiti hyssyttelijänä. Ei siis ihme, että aikuisuus ja läheiset suhteet aikuisiin - siis muihin kuin veljenä kasvaneeseen Markukseen - eivät Johannasta vieläkään vaikuta houkuttelevalta vaihtoehdolta.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi

Gummerus 2012.

Uusi romaani, tekijänä vuonna 1963 syntynyt näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja, kirjoittamisen opettaja Kriittisessä korkeakoulussa. Miksi siis ei?

Siksi ei, että romaani on toisinto Juoppohullun päiväkirjasta sillä erotuksella, että siitä on poistettu itseironia.

Romaani alkaa varsin todenhajuisella kuvauksella toukokuisesta Kalliosta ja aloitan hyväntahtoisena lukijana. Päähenkilö Aaron Walden (...) seikkailee taiteilijakollegoidensa ja erinäisten pantavien, enimmäkseen jo pantujenkin naisten seurassa Kallion baareissa ja yrittää myydä näytelmäänsä pääkaupunkiseudun teattereille. "Suuren Kaupunginteatterin" johtajan pakeille päästään - kyseessä on Esko Sirkamo I Suuri - ja sivulla 44 tulee oivaltava kommentti teollisuusteatterin olemuksesta.
"(...)Nykyään meillä on ulkopuolinen konsulttitoimisto, joka tutkii vuosittain sekä asiakkaiden tarpeet että asiakasvolyymin rakenteen. (...) Tänä päivänä valitsemme näytelmät sen mukaan, mille segmentille ne sopivat. Segmenttejä on viisi. On musikaali suurelle, viihdettä janoavalle massalle, ikään kuin television korvikkeeksi. Sitten on lasten- tai nuortennäytelmä, yksi selkeä kaupunkilaismiljööseen sijoittuva juttu nuorille urbaaneille aikuisille ja kiihkeätempoinen farssi (...) ja sitten on vielä nämä Niskavuoret sun muut. Niitä tullaan kyllä lähiaikoina vähentämään ja on jo vähennettykin, kun vanhemmat ikäluokat kuolevat pois (...)"
Muitakin tuttuja hahmoja kirjassa esiintyy: merkityksettömät sivuroolit mutta nimensä kirjaan ovat saaneet koomikko Jarkko Suuriuoma epäonnistuvana benjihyppääjänä ja känniääliö kirjailija Arvo Kivipaasi, jonka toilailuja päähenkilön on mentävä seuraamaan tiettyyn baariin varta vasten. Parhaat kaverit Jonne ja Mällinen ovat varmasti tv:stä tuttuja hekin.

Romaanissa myydään näytelmää, muu elämä on juomista lapsenomaisten äijäkavereiden seurassa ja toinen toistaan upeampien naisten panemista (isolla ja kovalla, tietenkin); naisten, jotka luistavat uskollisuusvaloistaan ja muista periaatteistaan empimättä. Toden totta: kirjan nimen "kosteat mestat" eivät olekaan pelkästään baareja.

Kieli on kulkevaa ja hyvin toimitettua ja oikoluettua, jos ei lasketa Stephen Hawkinsia ja BMV-merkkistä autoa. Siksi tasan 300 sivua lukee nopeasti niiden merkityksen valkenemisen odotuksessa. Sivulla 292 näytelmä menee kaupaksi, sivulla 298 löytyvät uudet "painovoimaa uhmaavat tissit". Merkitys löytyy.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Otava 2011.


Saatuani Metsäjätin luettua ensimmäinen TV:stä näkemäni uutinen oli tämä (yle.fi 9.9.):
Metsäteollisuus uhkaa pysäyttää lisää paperikoneita Suomessa, jos rikkidirektiivi toteutuu nykyisenkaltaisena. Rikkidirektiivi laskee laivojen rikkipäästöjä.  Laivakuljetus kallistuu, kun halpaa rikkipitoista polttoainetta ei saa enää käyttää.
UPM:n toimitusjohtaja Jussi Pesonen uhkasi jo Maaseudun tulevaisuudessa siirtävänsä keskisuuren paperikoneen vuosituotannon verran tuotantoa Keski-Eurooppaan, jos rikkidirektiivi toteutuu.
Samoilla linjoilla on metsäteollisuusyritysten edunvalvontajärjestön Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja Timo Jaatinen. Hänen mukaansa myös investoinnit vaikeutuvat.
- Nyt kun ei tiedetä, mitä tapahtuu, niin investoinnit pysähtyvät eli suomalaisia tehtaita ei kehitetä. Se on tietysti ongelma. Jotta teollisuus pysyisi kilpailukykyisenä, niin sen pitäisi myös investoida ja panostaa tulevaisuuteen, toteaa Jaatinen.

Pidin kovasti Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen alkupuoliskosta; loppuosan rötöstelyt Ruotsissa veivät tarinalta terää. Nousiainen on tietenkin myös TV:stä tuttu, jotensakin lapsekkaalla tavalla hauska viihdepanelisti: uusi kausi Hyviä ja huonoja uutisia alkaa ensi viikolla.

Heti avattuani tämän kirjan lävitseni hulahti yhtaikaa ilahtunut liikutus ja säikähdys: Nousiainen on kuvannut hyvinkin tarkkaan asuinkuntani kaltaisen Törmälän (yllättäin tehdas sijaitsee Kariniemi-nimisessä pitäjän osassa), tehtaasta täysin riippuvaisen kylän mentaliteetin.
Törmälä on maantieteellisesti, mutta etenkin henkisesti Järvi-Suomen, Hämeen, Pohjanmaan ja Savon risteyskohtaa. Ihmeellistä sinänsä, mutta törmäläläiseen luonteeseen on jäänyt kaikista heimoista vain huonot luonteenpiirteet. Törmäläläisen ihmistyypin voi hahmottaa kuvittelemalla itsepäisen pohjalaisisännän, joka on savolaisittain kiero ja hämäläisittäin empivä. Lisäksi hän puhuu kuin karjalainen, mutta enimmäkseen huonoja juttuja. Törmälässä oli iso karjalaissiirtokunta, mutta huumori katosi evakkoretkellä. 
Törmälässä kunnallisia päätöksiä tekevät asemiinsa kaivautuneet demarit ja vasemmistoliittolaiset, jotka edustavat SKDL:n ammattiyhdistyssiiven kaulattominta ainesta. Hämmästelin hieman kepulaisten poissaoloa.

Tehtaan on perustanut helsinkiläinen patruuna Sven Ljungkvist, joka toimi vanhain patruunain tapaan: kylälle perustettiin kesäteatteri ja urheiluseura, sillä "työväki jaksaa paremmin sielu ravittuna ja valittaa vähemmän ruumis rasitettuna". Pasi toteaa: "En ole koskaan kuullut pahaa sanaa patruunasta. Se on merkittävä saavutus Törmälässä, jossa en ole kuullut juuri kenestäkään hyvää sanaa." Miespolvi toisensa jälkeen on mennyt tehtaalle, koska tehdas on ikuinen ja kunnollinen työ - vaikka puumiehet saavatkin paljon vähemmän palkkaa kuin paperimiehet.

Pasi Kauppi on kansainvälisen Metsäjätin ekonomi (Vice President, new business development) ja saa tehtäväkseen palata kotikyläänsä Törmälään laatimaan laskelmia paikkakunnan elinehdon, vaneritehtaan kannattavuudesta. Tapahtumia kuvataan vuoroin Pasin, vuoroin hänen parhaan lapsuudenystävänsä, Törmälään tehtaalle jääneen Janne Lahtisen näkökulmasta.

Molempien poikien lapsuus on ollut ankara, valkenee tarinan myötä. Mykkyyttä, viinaa, väkivaltaa, luokkajakoa, äidinmaidossa imettyä pessimismiä. Pasin perhe on tullut Törmälään muualta ja Pasin on täytynyt sopeutua parhaansa mukaan - ehkä lähtö Helsinkiin lukion jälkeen, kauppakorkea ja uusi elämä onkin siksi ollut hänelle mahdollinen - varsinkin kun Törmälään ei jäänyt vanhempiakaan kaivattaviksi. Janne on kasvatettu tyytymään siihen mitä on ja olemaan kuvittelematta itsestään liikoja:
Äiti sanoi aina, että kannattaa ajatella tulevasta pahin vaihtoehto, ettei pety pahasti. Joka tapauksessa ihminen pettyy, mutta siinä mielessä olemme oman onnemme seppiä, että pettymyksen määrään voi vaikuttaa elämällä ilman haaveita. 
Palatessaan Törmälään vuosien jälkeen Pasi kiertelee kylässä, muistelee ja katselee muutoksia ja autioitumista; takavuosina Törmälässä on ollut jopa 4000 asukasta, mutta sahan ja kuitulevytehtaan suljettua väkiluku on alle 3000.
Nykyisistä asukkaista jollakin tavalla lahjakkaita on kenties seitsemän. Hyvä itsetunto on kuudella, mutta valitettavasti niiden joukkoon ei kuulu kukaan seitsemästä lahjakkaasta. (...) Ennakkoluulon ja pelon yhdistelmällä Törmälästä on kasvanut aistikkaan rasistinen kylä, joka on valmis katsomaan kieroon kaikkea uutta ja erilaista.
Pasi ja Janne ovat viimeksi tavanneet ylioppilaskevään jälkeen, kun Janne oli lähtenyt Helsinkiin katsomaan Metallicaa. Kauppakorkean ruokalassa Pasin kanssa nautitusta ateriasta Janne muistaa tämän:
Pasi puhui ja minä kuuntelin. Ihmettelin, että miten se oli ehtinyt. Miten voi törmäläläisestä tulla vuodessa ihminen, joka näkee uhkien sijasta mahdollisuuksia? Lähti vuosi sitten ja nyt jo puhuu Strasbourgista. Suuri osa törmäläläisistä ei pääse tuossa ajassa ajatusten tasolla edes Lahteen. 
Janne palaa Törmälään tehtaalle, kaljoittelee välillä paikallisessa ja pohtii puolihuolimattomasti isoisäksi tuloa: Janne on saanut pojan jo ysiluokalla ja nyt tämä poika tekee Jannesta alle nelikymppisen vaarin. Pasi luo elämäänsä Helsingissä, avioituu ihanan suomenruotsalaisen opiskelutoverinsa Emilian kanssa ja Törmälään työkomennukselle palatessaan odottelee esikoistaan.

Arvioinnit tehtaalla kestävät useita viikkoja, joten Pasi majoitetaan rivitaloasuntoon. Hän on jo tullut kylälle väärällä autolla ja lisähankaluuksia tulee ruokakaupassa:
Menen S-markettiin ostamaan syötävää illaksi. Kauppaan astuessani tajuan, että tuloni on pantu merkille. Tietenkin siitä on sana tehtaalla kiirinyt, mutta en arvannut, että kerään ostoksia koriin katseiden seuratessa hyllyjen väleistä. Kuin mikäkin julkkis. Ihmiset haluavat nähdä, minkä näköiseksi mieheksi on kasvanut poika, joka nyt uhkaa heitä. Samalla tuijottajat etsivät keräämistäni elintarvikkeista merkkejä ylpistymisestä. Parempi pitäytyä klassisissa mauissa ja keskihintaisissa tuotteissa. Se on tasapainoilua, sillä halpatuotteet tulkittaisiin vittuiluksi köyhille.
Vanhat tututkaan eivät osaa suhtautua: "Helsinkiin muutto ja siellä pärjääminen tekee takaisin palaavasta yli-ihmisen, ja normaali puhuminen tuntuu ylitsepääsemättömältä." Olisiko tilanne toinen, jos Pasilta olisi Törmälään jäänyt vanhemmat ja vaikkapa sisaruksia, jotka olisivat ottaneet opikseen ja ymmärtäneet "olla tavoittelematta kuuta taivaalta"?

Pasin työtehtäviin kuuluu myös "yhdyskuntasuhteiden hoitaminen", siis kunnanjohtajan ja paikallispoliitikkojen lobbaaminen investointeihin tehtaan säilyttämiseksi. Kunnanjohtaja on muualta muuttanut ja siksi keskustelukykyinen, kansan keskuudestaan valitsemat päättäjät eivät.
Kunnallispolitiikan ja arkielämän ääneen lausumaton perusperiaate on, että Törmälässä asiat eivät riitele, vaan ihmiset. Perusasioista kaikki ovat aina olleet samaa mieltä: saavutetuista eduista ei luovuta, vika on johtajissa ja muutos on uhka.
Yleensä valtuuston kokoukset päättyvät mykkäkouluun. Se purkautuu kesäkuussa, jolloin järjestetään Törmälän Törmäyspäivät.
Se on ainoa viikonloppu, kun Törmälän väki on liikkeellä. Silloin hoidetaan patoutunut kauna kuljeksimasta. Eivät tappelut Törmäyspäivänä suositeltavia ole, mutta on ne hyvä hoitaa alta pois, kun poliisi saa ylityölisiä. 
Nurjamielisyys siirtyy sukupolvelta toiselle:
Jannen vanhemmat olivat oma lukunsa. Tiedän, että hekin lannistamisella ja pessimismillä vain pyrkivät suojelemaan Jannea pettymyksiltä. Mutta Jannen perheessä pessimismi oli suoranainen elämäntapa.
Janne ei juossut pallon perään liikuntatunnilla, kun ei kuitenkaan saisi tehtyä maalia. Lopulta Janne jäi kotiin makaamaan. Odotti ilmeisesti kuolemaa, mutta ei tehnyt Mikan tavoin itsemurhaa, pelkäsi epäonnistuvansa siinäkin.
Lapsuudenkaveri Mika on ollut poikkeuksellinen lahjakkuus ja ajattelija, ja juuri siksi hän ei jaksanut elää. "Mikään ei kannata", Mika oli toistellut, ja Janne on ymmärtänyt häntä.

Pasi pitää Jannea yhtenä fiksuimmista koskaan tapaamistaan kavereista ja suree tämän juuttumista tehtaan, asunnon ja baarin bermudankolmioon. Hän maksaa Jannelle luovan kirjoittamisen kurssin kansalaisopistossa nähtyään Jannen kirjoituksen - nimimerkillä toki - paikallislehdessä, eikä Janne kehtaa olla ottamatta tarjousta vastaan, kun Pasi on kerran rahaakin siihen pannut kiinni.

Pasin tuottavuuslaskelmat osoittautuvat Metsäjätin tempuksi perustella irtisanomiset juuri joulun alla. Samaan aikaan Pasin lapsi syntyy, ennenaikaisena, happivajeisena ja kriittisessä tilassa. Lapsen uskotaan jäävän kehitysvammaiseksi. Kun Pasi päivystää sairaalassa, uutisissa kerrotaan, että Metsäjätti on myyty brittiläiselle metsäkonsernille. Kuukauden isyysvapaan jälkeen Pasi palaa töihin kuulemaan, että Törmälän tehdas lopetetaan.
Törmälässä on viime leikkausten jälkeen 260 ihmistä töissä. Asukkaita on 2400, joista työikäisiä sellaiset 1400. Kun tehdas lopetetaan, lopetetaan myös kauppa, apteekki ja kukkakauppa. Lääkäri saa lähteä. Ja pari opettajaa ja sitä myötä toinen koulu. Törmälä on kuollut. Me tapoimme sen. 
Tehtaan lakkautusuutista jää firman puolelta televisiolle kommentoimaan ainoastaan Pasi, joka puhuu suunsa puhtaaksi muiden pomojen luikittua brunssille. Työnantaja määrää hermoloman, jonka keskelle osuu Metallican konsertti - aitiossa puvut päällä VIP-vieraiden seurana. Siellä Pasi vielä kohtaa Jannen, joka kertoo juttujaan julkaistun maakuntatason lehdessä. Kun Pasin on mentävä kalvosulkeisiin aitioon, Janne ryntää katsomoon keikkapaita yllään. Tilanteen absurdius - "siellä illan orkesteri taitaa esiintyä, katsotaan silti nämä pari kalvoa vielä. Aika kovalla soittavat, saatko Pasi sitä ovea kiinni" - näyttäytyy Pasille kokonaisuudessaan ja hän seuraa Jannea katsomoon haistateltuaan koko johtoryhmälle.

Pasi keskittyy tyttäreensä, antaa Emilian palata töihin ja elelee irtisanomisajan palkallaan. Tässä vaiheessa vasta selviää, että viittaukset Pasin ja hänen isänsä huonoihin väleihin ovat tarkoittaneet vakavampaa eroa: isä on Pasin teini-iässä ampunut itsensä, kun leskeksi jääminen ajoi juomaan ja juominen lopputiliin tehtaalta. Pasi ei mennyt hautajaisiin, mutta tyttärensä Sofian kanssa hän vihdoin tuo isän haudalle kukkia. Anteeksianto on vaatinut aikaa ja kasvua, uskon omaan elämään. Kun Pasi hautausmaaretken jälkeen tarttuu Törmälän juottolassa vauvaa syöttäessään Hesariin, siinä on kirjoitus freelance-toimittajalta nimeltä Janne Lahtinen.

Metsäjätin loppu sai minut kyyneliin. Eniten minua liikutti tarina Jannesta, joka melkein nelikymppisenä isoisänä löytää oman paikkansa maailmassa, murtautuu ulos törmäläläisen pessimismin puristuksesta - hänelle toden totta riittää, että on yksi ihminen joka häneen uskoo, ja Pasi osaa olla juuri se tarvittu puuttuva palanen. Niin paljon kuin Pasi on Törmälää hävennyt ja vihannut, hän asettuu kuitenkin pienen ihmisen puolelle kasvotonta konglomeraattia vastaan. Olkoonkin, että isyyden silmiä aukaiseva vaikutus ja solidaarisuus ammoin pakosta - eikä kaikkein parhaalla tavalla - tutuksi tulleita ihmisiä kohtaan on hieman siirappista, Pasin puolesta on oltava onnellinen.

Nousiainen on surumielinen humoristi, vaikka välillä anarkistinenkin, ja muistuttaa monella tavalla niin Hotakaista, Kyröä kuin Tammistakin. Tässä kirjassa on opetuksia niin bisnesmaailmaan, änkyräpolitiikkaan kuin metsäkylien rivikansalaisillekin - tosin viimemainituille en ehkä uskaltaisi sitä suositella, koska tarina kuitenkin tulkittaisiin niin, että puskaväen piintyneessä perinteessä se lopullinen totuus piilee.





Jarkko Tontti: Sali

Helsinki-kirjat 2011.

Jarkko Tontti (s. 1971) on mielenkiintoinen: juristi, runoilija, tietokirjailija ja Suomen Penin puheenjohtaja. Olin utelias tietämään, kuinka käy juristilta fiktio.

Sali kertoo kolmesta ihmisestä, joita yhdistää kuntosali. Sami on virkamiesjuristi, joka kipuilee eroa Karoliinasta ja uralla etenemistä. Karoliina puolestaan on eduskunta-avustaja, jonka omakin poliittinen ura on nupullaan. Pirkko on vastikään eläkkeelle jäänyt hammaslääkäri, Samin naapuri vaikkakin tälle tuntematon.

Sami on täyttämässä neljäkymmentä ja maan vetovoima alkaa vaikuttaa. Sitä vastaan hän käy sotaa kuntosalilla seuranaan toinen virkamies Muhku ja duunariyrittäjä Obelix. Tosimiehet vääntävät rautaa, sehän on selvä, mutta tarinan edetessä Sami tovereineen uskaltautuu naisten lajeiksi miellettyihin ohjattuihin jumppiin, jotka osoittautuvat paljon tangonkalistelua vaativammiksi. Samista kertovat luvut pilkuttuvat sotavertauksin, mikä on melko kulunutta ja tympeää.

Karoliina vanhenee myös, ja paksuuntuu. Elämä on rientämistä työtehtävästä, lautakunnasta, luottamustoimesta toiseen ja viinerit vaanivat kaikkialla. Parisuhderintamalla on huojuntaa miesten ja naisten välillä, uravalinta puolueveteraanin tyttärenä tuntuu vieraalta, taustalla painaa vielä sukuylpeys aatteensa tähden kapinassa teloitetusta esivanhemmasta.

Pirkko on päässyt työstään ja miehestään, jota hän ei ole kaivannut hetkeäkään. Pirkon tapa puhua on epäuskottava: jos hän onkin vaatimattomista oloista, elämä hammaslääkärinä kaupungissa ja sitä seuraava luokkanousu olisi kyllä jättänyt jälkensä puheenparteen. Ehkä tämä on tarkoituksellista: ehkä luokka pysyy ihmisessä ja pyrkimykset muuhun ovat turhia. Pirkko tempoilee rasittavien sisartensa vaatimuksissa, tekee sukututkimusta ja kirjoittaa Akkuna-Alman (!) blogia kuin kunnon kerrostalokyttääjä. Hän on kiinnostunut Samin ja tämän entisen avokin Karoliinan elämästä ja pyrkii korjaamaan näiden välirikkoa, vaikkei kumpikaan edes tunnista häntä.

Kaipuu jonnekin tai jostakin pois on näiden henkilöiden yhteinen nimittäjä. Sami katsoo salikaveriaan, remonttiurakoitsija Obelixia salin saunassa:
Onnellinen mies, Sami katsoi Obelixin irvistystä, kun kuumat aallot iski kiukaalta läpi saunan. Pitää työstään. Näyttöpääteduuneista sellaisia ei juuri löydy. Keskiluokka rimpuili aina jonnekin, parempaan työpaikkaan, vuorotteluvapaalle tai elämänmuutokseen. Siellä sitten olisi paremmin.
Toinen salikaveri, Muhku, on tehnyt päätöksen lähteä julkishallinnosta yksityiselle sektorille, kun hän kuolee salionnettomuudessa - koittaa lopullinen vapaus.

Karoliina laihduttaa, rankaisee itseään.
Nainen polkee ja polkee, mutta ei pääse eteenpäin. Hän ei kysy miksi. Välillä hän katsoo eteenpäin ja on näkevinään muodottoman haavekuvan, jota kohti hän polkee. Hän ei tiedä mikä se on. Hän polkee. 
Päätös tulee äkkiä, salilla, avustettavan edustajan kanssa keskustellessa: Karoliina irtisanoutuu niin työstään kuin puolueestakin. Tulevaisuus on täysin auki - elämä alkaa määrittyä sillä perusteella, että Karoliina on varma siitä mitä ei halua tehdä.

Pirkko löytää sukuselvitystä tehdessään menneisyydestä tahran: esivanhempi on ollut teloituskomppanian komentaja ja vastuussa Karoliinan esi-isän tappamisesta. Pirkko toimittaa tiedon ja valokuvat Karoliinalle. Sukujuhlat lähestyvät, niissä Pirkon tekemän sukututkimuksen julkaisu on keskeisessä roolissa, ja Pirkko nauttii kuvitellessaan ihmisten kauhistusta hänen tekemänsä paljastuksen kuullessaan - itse hän ei juhliin osallistu. "Ystävät saa valita, ja sukulaiset myös", hän toteaa.

Samille sen sijaan aukenee etenemismahdollisuus ministeriössä ja haikailu Karoliinan perään tulee päätökseen viimeisessä kohtaamisessa. Parempi tuttu helvetti kuin tuntematon taivas.

Romaanin luvut on nimetty näiden kolmen henkilön mukaan. Pirkko on ainoa, joka on minäkertoja. Tämä ei ilmeisesti ole ollut alun perin tarkoitus, sillä Samin ja Karoliinankin luvuissa verbit vilkkuvat usein yksikön ensimmäisessä persoonassa.

Tontti käyttää vieraita sanoja, jotka katkaisevat lukukokemuksen: ihminen "varistuu" merkityksessä rapistuu, joku on "kiilaskatseinen", "epäluuloilla" on verbi, naiset "imartuvat", "jotenkutoisesti". Lisäksi jossakin kohtaa virkkuukoukut kilisevät ja Samin sisaren repliikissä viitataan toiseen kotimaiseen muodossa "ruåtsi". Videopeli on Mario Bross ja vanhan maitolasin pohjassa lukee Durelex, lainatut biisinsanat ovat vähän sinne päin.

Salitreenien ja virkamieselämän kuvaus on asiantuntevaa, henkilöhahmojen persoonan ja motiivien löytäminen hankalampaa.




torstai 6. syyskuuta 2012

Italo Calvino: Herra Palomar

Palomar 1983, suomentanut Liisa Ryömä. Tammi 1988. Keltainen kirjasto 215.

Opiskeluaikoina ahmin Calvinoa ja totean taas, että näihin pitäisi palata yhä uudelleen, säännöllisesti. Liisa Ryömä on ilmiömäinen.

Ennen sisällysluetteloa, aivan kirjan lopussa, on selitys:

Numerot 1, 2 ja 3, joilla sisällysluettelon otsikot on merkitty, eivät ilmaise ainoastaan järejstystä, olivatpa ne ensimmäisenä, toisena tai kolmantena, vaan viittaavat myös kolmeen eri alueeseen, kolmeen kokemuksen ja kysymyksenasettelun tyyppiin, jotka esiintyvät kirjan joka osassa eri mittaisina. 
Ykköset ilmaisevat yleensä näkökokemusta, jonka kohteena ovat miltei aina luonnon muodot; tekstin pyrkimys on olla kuvailevaa. 
Kakkosissa esiintyy antropologisia elementtejä, kulttuuria sanan laajassa merkityksessä, ja kokemukseen sisältyy paitsi visuaalisia myös kielellisiä tekijöitä, merkityksiä, symboleita. Teksti hahmottuu kertomukseksi. 
Kolmoset sisältävät spekulatiivisempia kokemuksia, koskettelevat maailmankaikkeutta, aikaa, äärettömyyttä, minän ja maailman välisiä suhteita, mielen ulottuvuuksia. Kuvauksen ja kertomuksen piiristä siirrytään mietiskelyn alueelle. 
Kirjan rakenne on siis kadehdittavan matemaattinen, mikä sekin ilmentää päähenkilön tarvetta jäsentää maailmaa, saada elämän kaikki osa-alueet tottelemaan jotakin kaavaa ja järjestystä. Herra Palomar on melkoisen tyytymätön kaikkialla vallitsevaan sekasortoon ja mielivaltaisuuteen - ei vähiten ihmisissä näkemäänsä. Kirjan ensimmäisessä osassa ollaan lomalla, toisessa kaupungilla, ja kolmas on nimeltään Herra Palomarin vaikeneminen.

Muistan kirjan ensimmäisen luvun ensimmäisellä lukukerralla aiheuttaman huimauksen ja olen iloinen, että huimaus tuntuu edelleen. Herra Palomar laskee rannalla aaltoja monimutkaisten metodien ja kaavioiden avulla. Kaikkien tekijöiden ja muuttujien huomiointi on välttämätöntä, sillä vain siten hän voi edetä seuraavaan vaiheeseen: "tämän tajuamisen laajentamisen koskemaan koko universumia." Aallot eivät tottele eivätkä noudata herra Palomarin sääntöjä, joten hän "lähtee loikkimaan pitkin rantaa hermot pinnalla kuten tullessaankin ja entistä epävarmempana kaiken suhteen."

Herra Palomar on itsekin tehnyt elämässään vääriä valintoja, joita hän pyrkii korjaamaan. Niinpä rastaan vihellyksen kuuleminen saa hänet katumuksen valtaan:
Täsmällisen tieteellisen sanaston ja luokittelun asemesta Palomar oli aina pitänyt parempana etsiä epävarmaan määritelmää vaihtelevasta, sekavasta, muuttuvaisesta: toisin sanoen määrittelemättömästä. Nyt hän valitsisi päinvastoin, ja lintujen laulun herättämät ajatukset johdattavat hänet tuntemaan että elämä on ollut sarja laiminlyötyjä mahdollisuuksia. 
Ihmisten yleinen inhottavuus näyttäytyy vaikkapa ruokaostoksilla:
Herra Palomar yrittää nähdä heidän katseestaan häivähdyksen näiden aarteiden lumosta, mutta kasvot ja eleet ovat pelkästään kärsimättömiä ja väisteleviä, ihmiset ovat keskittyneet itseensä, hermot kireällä, kiinnostuneet siitä mitä on ja mitä pitää saada. Kukaan ei näytä hänestä ansaitsevan tuota pantagruelista loistoa joka on esillä ikkunoissa ja tiskeillä. Heitä ajaa iloton ja lattea ahneus; ja silti heidän ja noiden ruokien välillä vallitsee syvä ikiaikainen suhde, noiden koostumukseltaan samojen, lihan heidän lihastaan.
Ostaessaan aivan arkipäiväisesti kolmea pihviä Palomar käy lihakauppaan kuin temppeliin:
Mietteet joita lihakauppa herättää sisään astuvassa asiakkaassa sisältävät tieteen eri haarojen vuosisatoja vaalimia tietoja: lihan ja sen leikkaamisen pätevyys, paras tapa kunkin palan valmistamiseksi, riitit jotka lieventävät omantunnonpistoksia toisen elämän riistämisestä oman ylläpitämiseksi.
Matkoilla Palomar pohtii zeniläisyyden olemusta ja sen "henkisiä teknikoita" Kiotossa ja käy Meksikossa intiaanitemppelien raunioilla. Oppaan selitykset tuntuvat hänestä tunkeilevilta ja alentuvilta:
Kivi, hahmo, merkki, sana joka saavuttaa meidät ympäristöstään irrallisena on ainoastaan tuo kivi, hahmo, merkki tai sana: voimme yrittää määritellä tai kuvata niitä vain sellaisenaan, ei muuta; meidän ei ole suotu tietää kätkeytyvätkö niiden näkyvien kasvojen taakse jotkin salatutkin kasvot. Se että kieltäytyy ymmärtämästä enempää kuin mitä nuo kivet meille näyttävät, on kenties ainoa mahdollinen tapa osoittaa kunnioitustaan niiden salaisuutta kohtaan; sen arvaileminen on itserakkautta, petos niiden kadonnutta oikeaa merkitystä kohtaan. 
Ärtymystään nuorisoa kohtaan herra Palomar tyynnyttelee sitäkin ankaralla analysoinnilla:
Todelliset erottavat tekijät meidän ja heidän välillä ovat tulosta niistä palautumattomista muutoksista, joita jokainen aikakausi tuo muassaan, ne siis riippuvat historiallisesta perinnöstä jonka olemme välittäneet heille, todellisesta perinnöstä josta olemme vastuussa, vaikkakin usein tiedostamattamme. Niinpä meillä ei ole mitään opetettavaa. Siihen mikä eniten muistuttaa omaa kokemustamme emme voi vaikuttaa; siitä mihin todella olemme lyöneet leimamme emme tunnista itseämme.
Viimeinen luku on nimeltään "Miten oppia olemaan kuollut" ja se kuvaa luopumista ja tilintekoa.
Jo jonkin aikaa hän on huomannut että hänen ja maailman välillä asiat eivät ole kuten ennen; jos hänestä alussa olikin tuntunut että hän ja maailma odottivat jotakin toisiltaan, hän ei enää muista mitä odotettavaa oli, hyvää vai pahaa, eikä myöskään miksi tämä odotus piti häntä jatkuvassa ahdistuneen kiihtymyksen tilassa. 
Mutta kuolleena olemisessa on se hankaluus, että oma elämä on silloin "suljettu kokonaisuus", jota ei itse enää voi muuttaa; muutoksia vainajan päättyneeseen elämään voivat kyllä tehdä elävät, vaikkapa "tunnustamalla oikeutetuksi kapinalliseksi sellaisen jota on halveksittu hänen lainvastaisten tekojensa vuoksi, tai juhlimalla suurena runoilijana tai profeettana sellaista joka oli tuomittu neurootikoksi tai hulluksi". Menetettyään näin mielenkiintonsa kuolleena olemisen harjoitteluun Palomar alkaakin pohtia aikaa: jos sitä voi kuvata, se venyy päättymättömiin. Näin hän alkaa kuvata elämänsä jokaista hetkeä ja kuolee siihen paikkaan.

Herra Palomar pyrkii järjestämään maailmaa ja universumia, mutta kompastuu kerta toisensa jälkeen omaan, ja koko ihmislajille ominaiseen, pienuuteensa ja vaillinaisuuteensa. Jokaisessa pohdinnassa laskuihin on otettava säälimättömät fysiikan lait ja lannistavan laaja historia. Herra Palomar etsii steriiliä selkeyttä, mutta melkein sen tavoittaessaan joutuu vedetyksi takaisin ihmisen osaan, jota hän ei yksin jaloilla pyrkimyksillään pysty muuttamaan.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Ernesto Sábato: Tunneli

El túnel 1948, suomentanut Kari Veikko Salonen. Otavan kirjasto. Otava 1986.

Huh, ja huh.

Nyt en muista mitä kautta törmäsin Sábatoon, mutta jostakin keskustelupalstalta löysin tämän otteen, joka tuolloin sopi mielentilaani täydellisesti:
Jotkin yksittäiset miehet ja naiset ovat olleet minulle hyvin rakkaita, toisia kohtaan olen tuntenut ihailua (en ole kateellinen), toisia kohtaan todellista myötätuntoa; lapsia kohtaan olen aina tuntenut hellyyttä ja sääliä (etenkin pakotettuani itseni unohtamaan, että heistäkin kaikkien muiden lailla tulee ennen pitkää aikuisia); mutta yleisesti ottaen ihmiskunta on aina tuntunut minusta inhottavalta. En epäröi paljastaa, että toisinaan yhden ainoan piirteen havaitseminen on estänyt minua syömästä kokonaiseen päivään tai maalaamasta kokonaiseen viikkoon; on uskomatonta miten ahneus, kateus, röyhkeys, karkeus, voitonhimo ja yleensä koko tämä ominaisuuksien kokonaisuus, joka muodostaa ihmisluonnon, näkyy ihmisen kasvoista, kävelystä, katseesta. Minusta vaikuttaa luonnolliselta, että kun on kohdannut jotakin tällaista, ei haluta syödä, maalata, ei edes elää. 
Tunneli on taiteilija Juan Pablo Castelin tilinteko siitä, miten hän tuli tappaneeksi María Iribarnen. Castel näkee tuntemattoman Marían näyttelyssä keskittyneenä erään Castelin taulun yksityiskohtaan, jota kukaan muu, Castelin halveksimat kriitikot vähiten, ei tunnu huomaavan ja joka Castelille itselleen on elintärkeä. Castel kokee humahduksena, että tässä on ainut ihminen joka häntä ymmärtää, ja pakkomielle on valmis.

Koska Castel vihaa ihmiskuntaa - ja itseään sen osana - Marían löytyminen näyttäytyy pelastusrenkaana, elämänlankana johon ripustautua. Castel ei halua kuulua mihinkään joukkoon, hän inhoaa "kaikkia noita hyönteisyhteisöjä, jotka kokoontuvat ammatin, maun tai muun senkaltaisen kiihkoilun takia" - mutta yhteyttä toiseen ihmiseen hän vielä kaipaa ja sälyttää Marían harteille vastuun pelastamisestaan. Taakka on kohtuuton, sillä Castelin vainoharhaisuus ja omistushalu syövyttävät välittömästi olemattomiin sen hetkellisen kauneuden, jota heidän ensikohtaamisissaan on.
Kun minulla vielä oli ystäviä, he usein nauroivat kiihkeää mieltymystäni mutkikkaimpiin ratkaisuihin, mutta minä kysyn itseltäni, miksi todellisuuden täytyisi olla yksinkertainen. Kokemus on päinvastoin opettanut minulle, ettei todellisuus juuri milloinkaan ole yksinkertaista ja että kun jokin ilmiö vaikuttaa harvinaisen selkeältä, kun jokin teko näennäisesti johtuu aivan yksinkertaisesta syystä, taustalla on lähes aina monimutkaisempia motiiveja. Arkipäivän esimerkki: ihmiset jotka antavat almuja; heitä pidetään yleensä anteliaampina ja parempina kuin niitä jotka eivät anna. Näin naiviin käsitykseen sallin itseni suhtautua mitä syvimmällä halveksunnalla. Kuka tahansa tietää, että kerjäläisen (aidon kerjäläisen) ongelma ei ratkea peson kolikolla tai leipäpalalla: näin ratkeaa vain sen ihmisen psykologinen ongelma joka tällä tavalla lähes ilmaiseksi ostaa itselleen mielenrauhan ja anteliaan maineen. Voitte itse arvioida kuinka kitsaita ovat ihmiset jotka päättävät olla käyttämättä enempää kuin peson päivässä varmistaakseen mielenrauhansa ja saadakseen vahvistuksen lohdulliselle ja turhamaiselle käsitykselle omasta hyvyydestään. 
Pyrkiessään lähemmäs Maríaa, lähemmäs ihmiskuntaa ja elämää, Castel suistuu kerta toisensa jälkeen tolkuttomuuksiin: hän vaatii, pakottaa, solvaa, loukkaa, kiristää Maríaa. Maríalla on salaisuuksia, elämä toisten parissa, ongelmia ja rasitteita jotka rajoittavat hänen toimiaan, ja tätä Castelin on mahdoton kestää, sillä hän haluaa Marían kokonaan - taikka sen miksi hän Marían kuvittelee. Ajoittain Castel ymmärtää toimivansa järjettömästi, muttei katso voivansa sille mitään:
Kuinka usein tietoisuuteni kirottu jakautuneisuus onkaan syyllistynyt kammottaviin tekoihin! Missä yksi osa opastaa minua armeliaisuuteen, toinen syyttää petoksesta, tekopyhyydestä ja väärästä jalomielisyydestä; missä yksi saa minut loukkaamaan ihmisolentoa, toinen lohduttaa häntä ja syyttää minua siitä mistä moitin toisia; missä yksi saa minut näkemään maailman kauneuden, toinen näyttää sen rumuuden ja kaiken onnentunteen naurettavuuden. 
Kyllä Castel itsensä tuntee, hän on pohtinut ihmisenä olemista pitkään ja monelta kantilta:
Tunteeseen että olen yksin maailmassa sekoittuu tavallisesti ylväs ylemmyyden tunto: halveksin ihmisiä, näen heidät likaisina, rumina, kyvyttöminä, ahneina, karkeina, mitättöminä; yksinäisyyteni ei pelota minua, se on lähes olympolaista.  
Mutta tuolla hetkellä, kuten muina samankaltaisina hetkinä, yksinäisyyteni oli seuraus huonoimmista ominaisuuksistani, alhaisista teoistani. Tällaisissa tapauksissa tunnen että maailma on halveksittava, mutta ymmärrän myös itse olevani osa tätä halveksittavaa maailmaa; näinä hetkinä minut valtaa tuhoutumisen raivo, antaudun itsemurhan houkutuksen hyväiltäväksi, juon itseni umpihumalaan, etsin huoria. Ja minulle tuottaa tyydytystä todistaa oma alhaisuuteni, saada vahvistus siitä etten ole parempi kuin ne riettaat hirviöt jotka minua ympäröivät.
Castel pyrkii totuuteen, hän on tarkkanäköinen ja analyyttinen, mutta omistushalua hän ei osaa torjua, vaikka ymmärtää sen olevan osoitus vihaamistaan ominaisuuksista, turhamaisuudesta ja omahyväisyydestä.
...huomasin että hän oli aluksi ollut minulle korvaamaton olento (niin kuin joku jonka on tavannut autiolla saarella) muuttuakseen myöhemmin, ehdottoman yksinäisyyden pelon hälvettyä, eräänlaiseksi ylellisyydeksi josta tunsin ylpeyttä, ja tässä rakkauteni toisessa vaiheessa alkoi ilmaantua tuhansia vaikeuksia; aivan kuten silloin kun joku on kuolemaisillaan nälkään, hän hyväksyy ehtoja asettamatta mitä tahansa ryhtyäkseen sitten, kun pakottavimmat tarpeet on tyydytetty, esittämään yhä uusia valituksia siitä tai tästä puutteesta. Viime vuosina olen nähnyt keskitysleiristä pakoon päässeitä nöyriä maahanmuuttajia, jotka hyväksyivät minkä tahansa hengissä pysymisen tavan ja suostuivat iloisin mielin kaikkein nöyryyttävimpiin töihin; mutta merkillistä kyllä onnelliseen elämään ei ihmiselle riitä että hän on pelastunut kidutukselta ja kuolemalta; ylpeys, turhamaisuus ja omahyväisyys, joiden jo luuli lopullisesti tuhoutuneen, ilmestyvät uudelleen kuin säikkyinä paenneet eläimet niin pian kuin ihminen taas tuntee olevansa turvassa; ja jollain tavoin ne palaavat entistä julkeampina, ikään kuin tuntien häpeää siitä että olivat vajonneet niin alas. Eikä noissa oloissa ole mitenkään harvinaista nähdä tekoja jotka osoittavat täydellistä kiittämättömyyttä ja arvonannon puutetta.
Marían Castelissa herättämä ainutlaatuinen tunne on palauttanut Castelin tämän vihaaman ihmiskunnan tasolle, tehnyt tästä haavoittuvan, riippuvaisen, heikon. Castel voisi perääntyä - María antaa siihen yllin kyllin tilaisuuksia - mutta ajatus Maríasta, joka kerran näyttäytyi Ainoana Oikeana, jonkun toisen omana on kestämätön. Siksi María on paitsi vedettävä lokaan, myös tapettava.

Ajaessaan Buenos Airesista maatilalle, jonne María on ehkä paennut, Castel hahmottaa kaipaamansa yhteyden mahdottomuuden:

Hän oli ollut kuin läpitunkemattoman lasiseinän takana, niin että saatoin nähdä hänet mutta en kuulla enkä koskettaa; niin olimme eläneet, lasiseinän erottamina, surussa ja kaipauksessa. (...)
Ja oli kuin me kaksi olisimme eläneet yhdensuuntaisissa käytävissä tai tunneleissa tietämättä kulkevamme rinta rinnan kuin kaksi samanlaista sielua samassa tahdissa tavataksemme käytävän päässä, minun maalaamassani maisemassa; ja tuo maisema oli yksin Maríalle tarkoitettu avain, kuin salainen sanoma, joka ilmoitti että minä olin jo perillä ja että käytävät olivat vihdoin yhtyneet ja että tapaamisen hetki oli koittanut.
Tapaamisen hetki oli koittanut! Mutta olivatko käytävät todella yhtyneet ja sielumme löytäneet toisensa? Ei, käytävät jatkuivat edelleen yhdensuuntaisina, vaikka niitä erottava seinämä oli nyt kuin lasia ja saatoin nähdä Marían äänettömän ja luoksepääsemättömän hahmon... Ei, seinämäkään ei ollut aina läpinäkyvä: välillä se muuttui jälleen mustaksi kiveksi enkä silloin tiennyt, mitä toisella puolella tapahtui, mitä Maríalla oli edessään noilla tutkimattomilla taipaleilla, mitä outoja ilmiöitä silloin esiintyi; ajattelin jopa että hänen kasvonsa muuttuivat noina hetkinä, että ne vääristyivät pilkalliseen irvistykseen, että hän nauroi yhdessä toisen miehen kanssa ja että koko ajatus käytävistä oli vain oma naurettava keksintöni tai uskomukseni ja että joka tapauksessa oli olemassa vain yksi tunneli, synkkä ja autio: minun tunnelini, tunneli jossa olin viettänyt lapsuuteni, nuoruuteni, koko elämäni. Ja jostakin tuon seinämän läpinäkyvästä kohdasta olin nähnyt tuon tytön ja kuvitellut herkkäuskoisesti hänen kulkevan toisessa, yhdensuuntaisessa tunnelissa, vaikka hän todellisuudessa kuului avaraan maailmaan, niiden rajattomaan maailmaan jotka eivät elä tunneleissa; ehkäpä pelkkä uteliaisuus oli saanut hänet lähestymään tunnelini outoa ikkunaa, josta hän oli nähnyt vilauksen korjaamatonta yksinäisyyttäni, tai häntä kiehtoi mykkä kieleni, avain tauluuni. Ja sillä välin kun minä jatkoin matkaani tunnelissa hän eli normaalia elämäänsä sen ulkopuolella, levotonta elämää jota ulkopuolella asuvat ihmiset elävät, omituista ja mieletöntä elämää jossa on tanssiaisia ja juhlia ja ilonpitoa ja joutavuutta. Ja toisinaan kävi niin, että ikkunan kohdalle tullessani hän odotti minua mykkänä ja ikävöivänä (miksi hän odotti minua ja miksi mykkänä ja ikävöivänä?); mutta toisinaan kävi myös niin, ettei hän saapunutkaan ajoissa tai että hän unohti tämän tunneliinsa teljetyn säälittävän olennon, ja silloin minä kasvot lasiseinämään painettuina näin kuinka hän jossain kaukana hymyili tai tanssi huolta tuntematta tai, mikä vielä pahempaa, en nähnyt häntä lainkaan ja kuvittelin hänen olevan jossain luoksepääsemättömässä tai häpeällisessä paikassa. Ja silloin tunsin, että kohtaloni oli äärettömän paljon yksinäisempi kuin olin kuvitellutkaan.
Huh, ja huh. Tämä on täsmällisin koskaan lukemani kuvaus Sen Ainoan Oikean etsimisen mielettömyydestä ja ihmisen perinpohjaisesta yksinäisyydestä. Ovatko tunnelit itse rakennettuja vai kohtalo? Jos alistuu elämään tunnelissa, mutta suostuu kurottamaan sieltä ulos vain yhden ainoan ihmisen tähden, voiko siitä seurata muuta kuin tragedia?

Castelin yksinäisyys - paljolti itse valittu ja mitä ilmeisimmin kokemuksen tuotosta - surettaa, mutta hänen valintansa voi ymmärtää. Hän kuitenkin pyrkii yhteyteen maalaustensa kautta. Marían näkeminen henkilökohtaisena Vapahtajana on hirvittävä virhe, jonka Castel itsekin tajuaa, muttei enää pääse perääntymään.






Bernardo Atxaga: Tuolla taivaalla

Zeru horiek 1996, espanjankielisestä käännöksestä Esos cielos suomentanut Tarja Roinila.  Keltainen kirjasto 317. Tammi 1999.

Kirjaston hyllystä A otetaan tuntematon kirjailija - Keltainen kirjasto on opittu tunnistamaan laadun takeeksi. Näin löytyi Atxaga, vuonna 1951 syntynyt baskin- eli euskerankielisen kirjallisuuden keulahahmo, joka toimi baskien kulttuuriliikehdinnän ytimessä Francon kuoleman jälkeen. Kivuliasta: huomaan tietojeni Baskimaasta rajoittuvan ohimennen luettuihin uutisiin terrorismista.

Tuolla taivaalla on kertomus bussimatkasta Barcelonasta Bilbaoon. Irene (nimeä käytetään hyvin säästeliäästi, yleensä hän on "nainen") on vapautunut vankilasta neljän vuoden tuomion kärsittyään ja palaa nyt kotiin Baskimaahan.

Paitsi että kotia ei enää ole. Irene on tuomittu vankeuteen terrorismista ja pääsee ilmeisesti vapauteen ennen aikojaan suostuttuaan yhteistyöhön viranomaisten kanssa. "Koti" on lakannut olemasta, sillä terroristi ei ole tervetullut perheensä eikä aiempien tovereidensa pariin. Lähtiessään Barcelonasta hän soittaa isälleen ja kertoo palaavansa, mutta kieltää ketään tulemasta vastaan.

Bussissa Irene päätyy puheisiin ikääntyvän, sairaalloisen rouvan, kahden nunnan ja kahden poliisin kanssa. Matka on tupakointia ja menneen inventaariota: Irenellä on vain matkalaukkunsa ja siellä muutama rakas kirja:
Sellaiset asiat kuin tupakka, alkoholi ja rauhoittavat lääkkeet auttoivat kestämään vankilaelämää. Kaikkein suurin apu hänelle oli kuitenkin ollut lukemisesta, tai oikeastaan pienestä kirjallisuuspiiristä jonka Margarita, Antonia ja hän olivat perustaneet sellin numero yksitoista ympärille. 
Irene ei tiedä, miten alkaa alusta. Bussiin nousseet poliisit painostavat häntä toimimaan vasikkana, toinen suostuttelee lempeästi, toinen pystyy tuskin pidättelemään väkivaltaista kostonhimoaan terroristia kohtaan. Näissä poliiseissa heijastuu Irenen tulevaisuus: miten tutustua uusiin ihmisiin, kun heidän kuorensa alla voi piillä silkka riisto ja kosto?

Miten alkaa alusta, kun koko omaisuus mahtuu matkalaukkuun?
Sillä todellinen ongelma, ongelma numero yksi, se jonka ympärille kaikki muut ongelmat kiertyivät, oli aina taloudellinen. Hullun pahin pulma ei ollut hänen hulluutensa vaan se, että hulluus esti häntä omistamasta rahaa. 
Toinen nunnista nousee suojaamaan Ireneä poliisien ahdisteluilta. Irene saa kutsun nunnien luo, paikkaan, jossa hoidetaan aidspotilaita. Pyyteetön ja mykkä palveleminen kaukana kaikesta entisestä olisi yksi uusi alku, mutta Irene ei tartu siihen. Ei, vaikka nunnat jo tietävät Irenen taustan ja toinen heistä ilmaisee myötätuntoaan kommentoimalla Zavattinin muistelmia:
...Mutta on tietysti totta että aikakausi määrää meitä jokaista, me kaikki olemme aikamme lapsia. Se päti van Goghin hullujenhuoneessa työskennelleisiin nunniin ja pätee varmaan meihinkin joidenkin asioiden suhteen. Monet virheistämme eivät oikeastaan johdu meistä vaan aikakaudesta.
Irene on ajautunut uskomaan "suurempaan asiaan", mutta pidätyksen jälkeen aatetoverit ovat kaikonneet. Omistautuessaan "suuremmalle asialle" Irene on katkonut siteensä menneeseen ja jäänyt näin täysin vaille tulevaisuutta. Bilbaoon saavuttuaan Irene kävelee vanhaankaupunkiin, lapsuutensa maisemiin, kaukaiseen menneisyyteen jota ei enää ole.

Taivaita Irene on katsonut koko pitkän bussimatkan ajan. Sillä vankilassa, niinhän elokuvissa kerrotaan, ihminen kaipaa eniten avointa taivasta.