Otava 2011.
Saatuani
Metsäjätin luettua ensimmäinen TV:stä näkemäni uutinen oli tämä (yle.fi 9.9.):
Metsäteollisuus uhkaa pysäyttää lisää paperikoneita Suomessa, jos rikkidirektiivi toteutuu nykyisenkaltaisena. Rikkidirektiivi laskee laivojen rikkipäästöjä. Laivakuljetus kallistuu, kun halpaa rikkipitoista polttoainetta ei saa enää käyttää.
UPM:n toimitusjohtaja Jussi Pesonen uhkasi jo Maaseudun tulevaisuudessa siirtävänsä keskisuuren paperikoneen vuosituotannon verran tuotantoa Keski-Eurooppaan, jos rikkidirektiivi toteutuu.
Samoilla linjoilla on metsäteollisuusyritysten edunvalvontajärjestön Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja Timo Jaatinen. Hänen mukaansa myös investoinnit vaikeutuvat.
- Nyt kun ei tiedetä, mitä tapahtuu, niin investoinnit pysähtyvät eli suomalaisia tehtaita ei kehitetä. Se on tietysti ongelma. Jotta teollisuus pysyisi kilpailukykyisenä, niin sen pitäisi myös investoida ja panostaa tulevaisuuteen, toteaa Jaatinen.
Pidin kovasti Nousiaisen
Vadelmavenepakolaisen alkupuoliskosta; loppuosan rötöstelyt Ruotsissa veivät tarinalta terää. Nousiainen on tietenkin myös TV:stä tuttu, jotensakin lapsekkaalla tavalla hauska viihdepanelisti: uusi kausi
Hyviä ja huonoja uutisia alkaa ensi viikolla.
Heti avattuani tämän kirjan lävitseni hulahti yhtaikaa ilahtunut liikutus ja säikähdys: Nousiainen on kuvannut hyvinkin tarkkaan asuinkuntani kaltaisen Törmälän (yllättäin tehdas sijaitsee Kariniemi-nimisessä pitäjän osassa), tehtaasta täysin riippuvaisen kylän mentaliteetin.
Törmälä on maantieteellisesti, mutta etenkin henkisesti Järvi-Suomen, Hämeen, Pohjanmaan ja Savon risteyskohtaa. Ihmeellistä sinänsä, mutta törmäläläiseen luonteeseen on jäänyt kaikista heimoista vain huonot luonteenpiirteet. Törmäläläisen ihmistyypin voi hahmottaa kuvittelemalla itsepäisen pohjalaisisännän, joka on savolaisittain kiero ja hämäläisittäin empivä. Lisäksi hän puhuu kuin karjalainen, mutta enimmäkseen huonoja juttuja. Törmälässä oli iso karjalaissiirtokunta, mutta huumori katosi evakkoretkellä.
Törmälässä kunnallisia päätöksiä tekevät asemiinsa kaivautuneet demarit ja vasemmistoliittolaiset, jotka edustavat SKDL:n ammattiyhdistyssiiven kaulattominta ainesta. Hämmästelin hieman kepulaisten poissaoloa.
Tehtaan on perustanut helsinkiläinen patruuna Sven Ljungkvist, joka toimi vanhain patruunain tapaan: kylälle perustettiin kesäteatteri ja urheiluseura, sillä "työväki jaksaa paremmin sielu ravittuna ja valittaa vähemmän ruumis rasitettuna". Pasi toteaa: "En ole koskaan kuullut pahaa sanaa patruunasta. Se on merkittävä saavutus Törmälässä, jossa en ole kuullut juuri kenestäkään hyvää sanaa." Miespolvi toisensa jälkeen on mennyt tehtaalle, koska tehdas on ikuinen ja kunnollinen työ - vaikka puumiehet saavatkin paljon vähemmän palkkaa kuin paperimiehet.
Pasi Kauppi on kansainvälisen Metsäjätin ekonomi (Vice President, new business development) ja saa tehtäväkseen palata kotikyläänsä Törmälään laatimaan laskelmia paikkakunnan elinehdon, vaneritehtaan kannattavuudesta. Tapahtumia kuvataan vuoroin Pasin, vuoroin hänen parhaan lapsuudenystävänsä, Törmälään tehtaalle jääneen Janne Lahtisen näkökulmasta.
Molempien poikien lapsuus on ollut ankara, valkenee tarinan myötä. Mykkyyttä, viinaa, väkivaltaa, luokkajakoa, äidinmaidossa imettyä pessimismiä. Pasin perhe on tullut Törmälään muualta ja Pasin on täytynyt sopeutua parhaansa mukaan - ehkä lähtö Helsinkiin lukion jälkeen, kauppakorkea ja uusi elämä onkin siksi ollut hänelle mahdollinen - varsinkin kun Törmälään ei jäänyt vanhempiakaan kaivattaviksi. Janne on kasvatettu tyytymään siihen mitä on ja olemaan kuvittelematta itsestään liikoja:
Äiti sanoi aina, että kannattaa ajatella tulevasta pahin vaihtoehto, ettei pety pahasti. Joka tapauksessa ihminen pettyy, mutta siinä mielessä olemme oman onnemme seppiä, että pettymyksen määrään voi vaikuttaa elämällä ilman haaveita.
Palatessaan Törmälään vuosien jälkeen Pasi kiertelee kylässä, muistelee ja katselee muutoksia ja autioitumista; takavuosina Törmälässä on ollut jopa 4000 asukasta, mutta sahan ja kuitulevytehtaan suljettua väkiluku on alle 3000.
Nykyisistä asukkaista jollakin tavalla lahjakkaita on kenties seitsemän. Hyvä itsetunto on kuudella, mutta valitettavasti niiden joukkoon ei kuulu kukaan seitsemästä lahjakkaasta. (...) Ennakkoluulon ja pelon yhdistelmällä Törmälästä on kasvanut aistikkaan rasistinen kylä, joka on valmis katsomaan kieroon kaikkea uutta ja erilaista.
Pasi ja Janne ovat viimeksi tavanneet ylioppilaskevään jälkeen, kun Janne oli lähtenyt Helsinkiin katsomaan Metallicaa. Kauppakorkean ruokalassa Pasin kanssa nautitusta ateriasta Janne muistaa tämän:
Pasi puhui ja minä kuuntelin. Ihmettelin, että miten se oli ehtinyt. Miten voi törmäläläisestä tulla vuodessa ihminen, joka näkee uhkien sijasta mahdollisuuksia? Lähti vuosi sitten ja nyt jo puhuu Strasbourgista. Suuri osa törmäläläisistä ei pääse tuossa ajassa ajatusten tasolla edes Lahteen.
Janne palaa Törmälään tehtaalle, kaljoittelee välillä paikallisessa ja pohtii puolihuolimattomasti isoisäksi tuloa: Janne on saanut pojan jo ysiluokalla ja nyt tämä poika tekee Jannesta alle nelikymppisen vaarin. Pasi luo elämäänsä Helsingissä, avioituu ihanan suomenruotsalaisen opiskelutoverinsa Emilian kanssa ja Törmälään työkomennukselle palatessaan odottelee esikoistaan.
Arvioinnit tehtaalla kestävät useita viikkoja, joten Pasi majoitetaan rivitaloasuntoon. Hän on jo tullut kylälle väärällä autolla ja lisähankaluuksia tulee ruokakaupassa:
Menen S-markettiin ostamaan syötävää illaksi. Kauppaan astuessani tajuan, että tuloni on pantu merkille. Tietenkin siitä on sana tehtaalla kiirinyt, mutta en arvannut, että kerään ostoksia koriin katseiden seuratessa hyllyjen väleistä. Kuin mikäkin julkkis. Ihmiset haluavat nähdä, minkä näköiseksi mieheksi on kasvanut poika, joka nyt uhkaa heitä. Samalla tuijottajat etsivät keräämistäni elintarvikkeista merkkejä ylpistymisestä. Parempi pitäytyä klassisissa mauissa ja keskihintaisissa tuotteissa. Se on tasapainoilua, sillä halpatuotteet tulkittaisiin vittuiluksi köyhille.
Vanhat tututkaan eivät osaa suhtautua: "Helsinkiin muutto ja siellä pärjääminen tekee takaisin palaavasta yli-ihmisen, ja normaali puhuminen tuntuu ylitsepääsemättömältä." Olisiko tilanne toinen, jos Pasilta olisi Törmälään jäänyt vanhemmat ja vaikkapa sisaruksia, jotka olisivat ottaneet opikseen ja ymmärtäneet "olla tavoittelematta kuuta taivaalta"?
Pasin työtehtäviin kuuluu myös "yhdyskuntasuhteiden hoitaminen", siis kunnanjohtajan ja paikallispoliitikkojen lobbaaminen investointeihin tehtaan säilyttämiseksi. Kunnanjohtaja on muualta muuttanut ja siksi keskustelukykyinen, kansan keskuudestaan valitsemat päättäjät eivät.
Kunnallispolitiikan ja arkielämän ääneen lausumaton perusperiaate on, että Törmälässä asiat eivät riitele, vaan ihmiset. Perusasioista kaikki ovat aina olleet samaa mieltä: saavutetuista eduista ei luovuta, vika on johtajissa ja muutos on uhka.
Yleensä valtuuston kokoukset päättyvät mykkäkouluun. Se purkautuu kesäkuussa, jolloin järjestetään Törmälän Törmäyspäivät.
Se on ainoa viikonloppu, kun Törmälän väki on liikkeellä. Silloin hoidetaan patoutunut kauna kuljeksimasta. Eivät tappelut Törmäyspäivänä suositeltavia ole, mutta on ne hyvä hoitaa alta pois, kun poliisi saa ylityölisiä.
Nurjamielisyys siirtyy sukupolvelta toiselle:
Jannen vanhemmat olivat oma lukunsa. Tiedän, että hekin lannistamisella ja pessimismillä vain pyrkivät suojelemaan Jannea pettymyksiltä. Mutta Jannen perheessä pessimismi oli suoranainen elämäntapa.
Janne ei juossut pallon perään liikuntatunnilla, kun ei kuitenkaan saisi tehtyä maalia. Lopulta Janne jäi kotiin makaamaan. Odotti ilmeisesti kuolemaa, mutta ei tehnyt Mikan tavoin itsemurhaa, pelkäsi epäonnistuvansa siinäkin.
Lapsuudenkaveri Mika on ollut poikkeuksellinen lahjakkuus ja ajattelija, ja juuri siksi hän ei jaksanut elää. "Mikään ei kannata", Mika oli toistellut, ja Janne on ymmärtänyt häntä.
Pasi pitää Jannea yhtenä fiksuimmista koskaan tapaamistaan kavereista ja suree tämän juuttumista tehtaan, asunnon ja baarin bermudankolmioon. Hän maksaa Jannelle luovan kirjoittamisen kurssin kansalaisopistossa nähtyään Jannen kirjoituksen - nimimerkillä toki - paikallislehdessä, eikä Janne kehtaa olla ottamatta tarjousta vastaan, kun Pasi on kerran rahaakin siihen pannut kiinni.
Pasin tuottavuuslaskelmat osoittautuvat Metsäjätin tempuksi perustella irtisanomiset juuri joulun alla. Samaan aikaan Pasin lapsi syntyy, ennenaikaisena, happivajeisena ja kriittisessä tilassa. Lapsen uskotaan jäävän kehitysvammaiseksi. Kun Pasi päivystää sairaalassa, uutisissa kerrotaan, että Metsäjätti on myyty brittiläiselle metsäkonsernille. Kuukauden isyysvapaan jälkeen Pasi palaa töihin kuulemaan, että Törmälän tehdas lopetetaan.
Törmälässä on viime leikkausten jälkeen 260 ihmistä töissä. Asukkaita on 2400, joista työikäisiä sellaiset 1400. Kun tehdas lopetetaan, lopetetaan myös kauppa, apteekki ja kukkakauppa. Lääkäri saa lähteä. Ja pari opettajaa ja sitä myötä toinen koulu. Törmälä on kuollut. Me tapoimme sen.
Tehtaan lakkautusuutista jää firman puolelta televisiolle kommentoimaan ainoastaan Pasi, joka puhuu suunsa puhtaaksi muiden pomojen luikittua brunssille. Työnantaja määrää hermoloman, jonka keskelle osuu Metallican konsertti - aitiossa puvut päällä VIP-vieraiden seurana. Siellä Pasi vielä kohtaa Jannen, joka kertoo juttujaan julkaistun maakuntatason lehdessä. Kun Pasin on mentävä kalvosulkeisiin aitioon, Janne ryntää katsomoon keikkapaita yllään. Tilanteen absurdius - "siellä illan orkesteri taitaa esiintyä, katsotaan silti nämä pari kalvoa vielä. Aika kovalla soittavat, saatko Pasi sitä ovea kiinni" - näyttäytyy Pasille kokonaisuudessaan ja hän seuraa Jannea katsomoon haistateltuaan koko johtoryhmälle.
Pasi keskittyy tyttäreensä, antaa Emilian palata töihin ja elelee irtisanomisajan palkallaan. Tässä vaiheessa vasta selviää, että viittaukset Pasin ja hänen isänsä huonoihin väleihin ovat tarkoittaneet vakavampaa eroa: isä on Pasin teini-iässä ampunut itsensä, kun leskeksi jääminen ajoi juomaan ja juominen lopputiliin tehtaalta. Pasi ei mennyt hautajaisiin, mutta tyttärensä Sofian kanssa hän vihdoin tuo isän haudalle kukkia. Anteeksianto on vaatinut aikaa ja kasvua, uskon omaan elämään. Kun Pasi hautausmaaretken jälkeen tarttuu Törmälän juottolassa vauvaa syöttäessään Hesariin, siinä on kirjoitus freelance-toimittajalta nimeltä Janne Lahtinen.
Metsäjätin loppu sai minut kyyneliin. Eniten minua liikutti tarina Jannesta, joka melkein nelikymppisenä isoisänä löytää oman paikkansa maailmassa, murtautuu ulos törmäläläisen pessimismin puristuksesta - hänelle toden totta riittää, että on yksi ihminen joka häneen uskoo, ja Pasi osaa olla juuri se tarvittu puuttuva palanen. Niin paljon kuin Pasi on Törmälää hävennyt ja vihannut, hän asettuu kuitenkin pienen ihmisen puolelle kasvotonta konglomeraattia vastaan. Olkoonkin, että isyyden silmiä aukaiseva vaikutus ja solidaarisuus ammoin pakosta - eikä kaikkein parhaalla tavalla - tutuksi tulleita ihmisiä kohtaan on hieman siirappista, Pasin puolesta on oltava onnellinen.
Nousiainen on surumielinen humoristi, vaikka välillä anarkistinenkin, ja muistuttaa monella tavalla niin Hotakaista, Kyröä kuin Tammistakin. Tässä kirjassa on opetuksia niin bisnesmaailmaan, änkyräpolitiikkaan kuin metsäkylien rivikansalaisillekin - tosin viimemainituille en ehkä uskaltaisi sitä suositella, koska tarina kuitenkin tulkittaisiin niin, että puskaväen piintyneessä perinteessä se lopullinen totuus piilee.