maanantai 28. huhtikuuta 2014

Juhani Aho: Yksin


WSOY 1890.

Joskus s(u)omen surkeus ajaa hakemaan turvaa ja lohtua yli sadan vuoden takaisesta suomesta. LOL.

Ahon suunnattomasta tuotannosta Yksin valikoitui luettavaksi monestakin syystä: se on ilmestyessään katsottu säädyttömäksi, se kertoo kaupunkielämästä Pariisissa aikana, jolloin siellä luotiin Suomen taiteen kultakautta - ja se oli senhetkiseen mielialaani sopivan kompakti!

Yksin on kertomus hyvästi aikuisikään ehtineestä maisterismiehestä, joka etsii vielä paikkaansa. Minäkertoja on muuttanut maalle opettajaksi, kihlaus on purkautunut ja ”uudet liitot myöskin liestyneet”. Tarjoutuu tilaisuus lähteä Pariisiin ja sitä ennen on palattava Helsinkiin opiskelemaan ranskaa. Elämänmuutos on enemmän kuin tervetullut: 
Tulen tänne sillä sisällisellä raivolla, joka syntyy maaseudun yksinäisyydessä, pikkukaupunkien kaukaisissa kolkissa, joissa elon voima tuntuu kuivuvan kokoon ja henki kitistyy ja siitä kärsii. [...] Minulla ei ollut velvollisuuksia ketään kohtaan, ja minä aioin elää laajasti, nauttia kerran vielä suuren maailman elämästä monien vuosien kuluttua, ennenkuin kokonaan antaudun vanhenemaan.
Kertojan helsinkiläisystävän pikkusisaresta Annasta on tällä välin sukeutunut kaunotar, johon kertoja rakastuu kaupunkiin palattuaan ensi silmäyksellä. Pariisin lähtökin lykkääntyy yli kesän, kun aika kuluu tuttavaperheen huvilalla aran ja perin yksipuoliselta vaikuttavan rakkauden pyrkimyksissä. Annan silmiin kertoja tietää itsekin näyttäytyvänsä lähinnä setämiehenä - ikäeroa kun on viitisentoista vuotta. 

On siis yritettävä keskittyä olennaiseen ja valmistauduttava lähtöön ulkomaille. Helsinki on kipeän kaunis, kun lähtijä sitä koti-ikävää ennakoiden tarkastelee:

Ei tuule juuri ollenkaan satamassa, mutta Blekholman salmen läpi näkyy rannaton meren pinta kimmellyttävän pieniä laineita päivän alla. Joskus tuo satunnainen tuulen leyhäys suolaisen hajahduksen ulapalta. Ilma on lämmin. Päivänpaistetta tulee tulvimalla alas, ja silmiä häikäisevät ympärystalojen palttinanvaaleat kiviseinät ja korkealle kohoava Nikolainkirkon torni, joka muodostuu huipuksi alla oleviin rakennuksiin. 
Torilla häärii ostajia ja myyjiä. Heidän takanaan, päitten yli näkyen, jyryyttää punainen omnibusvaunu ja soittaa tuon tuostakin kelloaan. Perimmäisillä perillä on Kappeli-Esplanadin tuuhea vihreys ja korkea Grönqvistin talo, jonka katolla mutkailee laiska lippu. Torin poikki kulkee sointua häiriten rivi uusia valkeita pylväitä, joiden päällitse juoksee paksu sähkölanka Seurahuoneelta rantahalliin. 
Minä tahdon ottaa mukaani muistoksi kotimaasta tämän valoisan kuvan. Pakotan sen painumaan mieleeni, katson moneen kertaan samat sattuvimmat ulkopiirteet. En tahdo muistaa mitään muuta kuin tämän. Kaikki muu kadotkoon sen taakse, pettyköön näiden voimakkaiden värien alle.
Matkaanlähdön tunnelmaa ja uuden elämän odotusta Aho kuvaa niin osuvasti, että sen tunnistaa jokainen lähtijä vielä vuosisadan jälkeenkin:
Etsin aina uutta huomattavaa ympäristöstä. Pidän kiinni tielleni sattuvista kuvista ja vedän ne kuin verhona kaiken entisen eteen. Jokainen uusi näköala on kuin hieno huntu. Ja todellakin ovat ensimmäisen päivän kuluessa mennyt elämä ja sen muistot kuin kaukaisia, muodottomia haamuja, kadoksissa, tuskin näkyen usman ja autereen takaa. En tunne niitä oikein omiksenikaan, ne ikäänkuin eivät ole minun. Mitä lienevät vanhoja, kuluneita kummituksia.
Itse olen kuin horroksissakulkija, niinkuin näkisin unta ja itse siitä kuitenkin tietäisin enkä tahtoisi herätä. Meri painaa minuun raukean, suloisen rauhan ja vaivuttaa välinpitämättömyyteen. Ei synny ainoatakaan ajatusta ja jokainen tunne nukahtaa herätessään. Minä en kaipaa mitään, en toivo mitään. 
Tunne ei ole pysyvä, sillä jo junassa Lyypekistä Pariisiin mielen valtaa orpous, olo on ”kauhean pieni ja mitättömän vähäpätöinen”. Pariisin asemalla kertoja asettuu jonoon, jonka ”toinen pää on asemasillalla ja jonka toista päätä jo Pariisi ahmii ison oven kautta avonaiseen kitaansa, niinkuin kosken niska nielee pitkää puomia” - uuden, suuren maailman ilmiöitä kuvaamaan on etsittävä korpi-Suomessa koettua. 

Olen monasti miettinyt, millaista huimapäisyyttä vaadittiin varhaisilta matkaajilta - Eurooppaan oppiin lähteneiltä, pyhiinvaeltajilta, siirtolaisilta. Matka taittui hitaasti laivoilla ja junilla, eikä määränpäästä ollut muuta tietoa kuin aiempien kävijöiden kertomukset, jos sitäkään. Ja suurkaupunki pyörryttää, huumaa: 
On niin omituista ajatella, että minä nyt istun tässä ja näen ja kuuntelen tuota, joka on ja tapahtuu vieressä ja ympärilläni. Minäkö? Niin, arvatenkin minä, lennettyäni kuin ilmojen halki ja sattumalta singahtaneena tähän Pariisin nurkkaan ja tähän jääneenä.  
Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä jotakuinkin hyvin. Saan olla täydellisesti rauhassa, ei kukaan häiritse eikä puhuttele minua. Oudot kasvot, ympäristön uutuus ja alituinen vieraan kielen porina kuitenkin sen verran tärisyttävät veriäni, etteivät ajatukset pääse kokonaan turtumaan ja jähmettymään. Vietänkin pari kolme tuntia tässä maistellen kahvia ja konjakkia, poltellen verkalleen ja lukien ajan kuluksi jotain sanomalehteä.
Eikä oudoissa tavoissa ja vieraassa kielessä vielä kyllin, sillä Pariisi kuhisee maailmannäyttelyä:
On kyllä suuri ja mahtava se vaikutus, minkä näyttely tekee minuun joka kerta, kun katselen sitä ylhäältä Trokaderon palatsin hovien alta tuonne Marskentän laaksoon. Keskellä kohoaa Eiffeltorni kuin kukkalatva korpikuusi, auringon valossa palavat näyttelyrakennusten kullatut kupolit, ja niiden huipuilta tekevät kuvapatsaat riemukkaita liikkeitä ylös korkeuteen. Ehdottomasti joutuu veri suonissa vilkkaaseen liikkeeseen Jenan sillalla, jonka alitse vilisee Seine-virta ja pääskysinä suikkelehtivat arkkujen välitse pienet höyryvenheet täynnä väkeä. Ja kun olen itsensä Eiffeltornin alla, tämän rautaisen jättiläisen säärien välissä, niin enhän sillä hetkellä muista muuta kuin katsella ja ihmetellä. Antautuessani sitten kulkemaan tuon ihmekaupungin katuja ja käytäviä, palatsista sisään ja palatsista ulos, joiden päädyt ovat taideteoksia, portit veistokuvia, seinät maalauksia ja sisus kouhallaan kaiken maailman kalleuksia, niin haihdunnan kokonaan omasta itsestäni enkä osaa uskoa, että minä, minähän täällä kuljen ja siirryn joka askeleella maanosasta toiseen. 
Kaikesta uutuudesta ja viehätyksestä, kaikista mahdollisuuksista huolimatta mieli kiertyy takaisin ihanaan Annaan, eikä kertojalla muuta keinoa ole tuulettaa ajatuksiaan kuin kirjoittaa tunnustuskirje Annan veljelle. Hän on kyllä ponnistellut päästäkseen pakkomielteestään, mutta sydän ei armoa anna: jokainen Pariisin nähtävyys, sen kadut ja kahvilat 
ovat painuneet mieleeni kuin terävä uusi klishee puhtaaseen valkoiseen paperiin. Aina kun veres kuva on uponnut aivoihini ja kun se tuoreeltaan valloittaa kaiken huomion, on hetkiä, jolloin jo luulen päässeeni menneisyydestäni. Mutta kun mieli yht’äkkiä muuttuu, kun valo niin sanoakseni lankeaa toisaalta päin ja kuva kääntyy päivää vasten, niin on siellä sisässä jossain pohjalla vesileima, joka kuultaa kaiken muun läpi. Se on kulumaton, kalpenematon ja väärentämätön. Siinä on hahmot hänestä, jolla on niin hieno hipiä, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.
Voisiko kuumeenkaltaisen rakastumisen tuon paremmin ilmaista! Rakastetun hahmo on läsnä kaikessa koetussa, ja havainnoitsijan mieli on kuin toisen omistukseen vesileimalla merkitty!

Päivät poreilevassa Pariisissa supistuvat vastauskirjeen odotteluksi. Kun Annan veli viimein vastaa, kirjeessä on veljellinen kehotus ryhdistäytymiseen:
Ehkä en oikein osaa asettua kannallesi, mutta näin meidän kesken puhuen kummastuttaa minua hiukan, että otat rakkautesi häneen niin kovin totisesti ja niin sanoakseni raskaasti. Tunteesi yleensä semmoisinaan kyllä käsitän. Ne ovat sitä yleistä kaipausta ja ikävää, jota meidän iällämme on niin vaikea, melkein mahdoton kantaa. Se ajaa meitä hakemaan hellyyttä ja kiintymistä ainoana elämisen mahdollisuutena. Ja kuta kiivaammin tuntee ajan luistavan jalkainsa alta, sitä kiihkeämmäksi tulee halu hypätä pois jollekin kiinteälle kivelle.
Toveri itse on jo purjehtimaisillaan ”perheellisen onnen - talvisatamaan”: valittu on ”ei emansipeerattu, ei erittäin oppinut, valkotukka, vahvavartaloinen, terverumiinen, käytännöllinen pohjalainen, ei käy jatko-opistossa eikä aio ylioppilaaksi, vaan on taitava käsitöissä ja on tullut tänne talouskouluun.” Sillä avioliitoksi ei rakkaudesta sittenkään ole: 
Mutta mistäpä me, hyvä ystävä, löytänemme niitä suuria ja syviä naisia, joiden haaveksimme täydellisesti voivan meitä tyydyttää ja ymmärtää. Kun tulee joskus tarvis jotain hienompaa henkistä seuraa, tuota niin kutsuttua sielujen sympatiaa, niin menen toverien seuraan, vaihdan (tuutingin ääressä) heidän kanssaan mielipiteitä ja palaan sitten rauhalliseen kotiini, jossa kaikki on hyvässä järjestyksessä ja jossa minua ympäröi mukavuus ja hellyys.
Ja koittaa kertojalle jouluilta, yksin vierailla mailla. Irrallisena harhaillen hän päätyy kahvilaan ja tilaa ”absinttia, tuota unhotuksen ja haaveitten juomaa, jolla on se voima, että se vetää hiljaa hunnun toisensa perästä silmien eteen”. Mieli on poikkeuksellisesti täydellisen tyyni, ja Duvalissa nautitun illallisen jälkeen kertoja pysähtyy Régencen kahvilaan silmäilemään suomalaisia sanomalehtiä. Paikalle osuu puolituttu maanmies, joka tietää näyttää lehdestä Annan kihlausilmoituksen. Kaikki romahtaa.

Raivokkaassa säntäilyssään kertoja päätyy Moulin Rougeen, jossa jouluiltanakin on ruuhkaa: ”iloinen ihmiskunta tanssii leveätä tietä suuresta portista suoraan helvettiin.” 

Absintti, pettymys, menetetyn rakkauden tuska, yksinäisyys, kiihkoisa Pariisi - tällä yhdistelmällä lopputulos on arvattava: 
Ja ensi kerran elämässäni tulee minulle halu heittäytyä elämään kokonaan, nauttimaan täydellisesti kaikesta, minkä maailma voi tarjota. Tahdon antautua menemään, liukumaan viettävää, voideltua pintaa, hurmautumaan ja humaltumaan. Enkä pelkää heräämistäkään, niinkuin ennen. Ottakoon maailma, puristakoon tämä Pariisi kuoliaaksi, kunhan ensin hyväilee ja kantaa käsillään! [...] En minä jaksa surra ikääni minäkään! Minulla täytyy olla oikeus minullakin elämään! Minä tahdon nauttia siitä, ennenkuin vereni kokonaan hyytyvät ja minä jähmetyn lähenevän vanhuuteni viluun. Minä tahdon tänä iltana suudella ja syleillä minäkin ja korvata vuosikausien kiusat. 
Näin lankeaa kertojamme pariisittaren syleilyyn jouluyöksi. Hurmos hetkeksi rauhoittaa, ja vieraassa kortteerissa nukkuvan naisen rinnalla hän punnitsee hullutustaan:
Maaten ja haaveksien hereillä, omituisen kirkkaassa ja läpikuultavassa mielentilassa, ruumis ja sielu hetkellisessä herpoontumisen ja väsymyksen sopusointuisessa tasapainossa, minä ajattelen melkein ihmetellen kiintymistäni Annaan ja kaikkia niitä nyt mielestäni lapsellisia mielentiloja, joita olen hänen tähtensä elänyt viime aikoina. Yht’äkkiä ei hän minulle näytä olevan muuta kuin tuo pieni tyttö ylioppilasajoiltani, jonka kohtasin hänen koulumatkallaan ja joka ei ollut minulle muuta kuin tuttu lintu, jonka tulin erottaneeksi muista ainoastaan siksi, että hän niin usein lensi editseni tien poikki. Kysyn itseltäni, mitä oikeastaan on ollut kaikki tämä antautuminen itsensä kiusaamiseen hänen tähtensä. Olenko todellakin voinut olla noin kehittymätön, noin takapajulla? Kuvitella yht’äkkiä mahdolliseksi hienoa, ihanteellista rakkautta, perhettä, kotia ja aviollista onnea, johon en enää vuosikausiin ole uskonut. Mistä ihmeestä on yht’äkkiä tullut tämä takatempaus vanhoihin tauteihin?
Aamun valo paljastaa pariisittaren kamarin sametit virttyneeksi pumpulivaatteeksi ja sulottaren itsensä ”otsa on uurrettu pieniin ojiin”, ”suupielessä on veltto piirre”. Paettuaan heräävää itseinhoa omaan asuntoonsa kertoja saa vielä säilytettyä kapinahenkensä surkeaa rakkauttaan kohtaan ja laatii suunnitelmia tulevaan:
Ja levätessäni siinä selälläni puhtaitten, pyhiksi muutettujen lakanain välissä, minä piirustan kylmästi, rauhallisesti ja ivansekaisella ylenkatseella säännöllisen kuvan tulevaisuudestani. Se on väritön ja mehuton kuvio kuivia linjoja, niinkuin viivottimella vedettyjä, samanlainen kuin minun nykyinen mielentilanikin.
Se on vanhanpojan asunto, jossa on iso työpöytä papereineen, hyvässä järjestyksessä, ja kirjahylly kirjoineen. Nahkasohva ja sen toisessa kulmassa kulunut tyyny vanhanpojan ruokalepoja varten. Rautasänky. Huoneessa tupakansavua. Hyvin harjatut vaatteet koulussa päivällä. Kotona ollessa laahustava viitta ja tohvelit. Vanha matami pitämässä taloutta. Useimmat illat ravintolassa, jossa keskustelee vakavasti päivän kysymyksistä ja kallistuu vanhoillisuuteen. Se on kuitenkin varminta. Määrätyllä kellonlyönnillä kotiin. Lukee jotain kirjaa ennen maatapanoaan. Vuoteen vieressä seinällä on kellastunut laakeriseppele, muisto maisterinvihkiäisistä. Mutta sitojattaren kuva puuttuu sen sisästä. Kesällä asuu yksinäisessä meren saaressa ja kalastelee. 
Järjen äänestä, irtiriuhtaisupyrkimyksistä, pakotetusta tunteiden vähättelystä huolimatta kaiho ei hellitä. Kertoja jää jouluaamuiseen Pariisiin kitumaan, varmana siitä, että jokaisena elämän aamuna kaipaus ja epätoivo palaavat yhtä ylitsepääsemättöminä. 

Romaanista jää paitsi runsaan ja ilmaisuvoimaisen kielen aiheuttama mielihyvä, myös 2010-lukulaisen häkellys siitä, että rakkauteen ja vaellukseen houkuttavat ja niissä hirvittävät tunnemyrskyt eivät ole ihan uusi keksintö. Ja se on kovin lohdullista se. 

Jane Austen: Järki ja tunteet


Sense and sensibility 1811, suomentanut Aune Brotherus. WSOY 1952. 

Aah, Austen.

Siitä täytyy olla parikymmentä vuotta, kun olen viimeksi Austenia lukenut. Tällä kertaa syy Austeniin tarttumiseen ei ollut se ilmeisin, siis Kersti Juvan äskettäin ilmestynyt Ylpeys ja ennakkoluulo -suomennos, eikä edes WSOY:n tänä vuonna painattama veikeästi pinkkikantinen pokkari. Tuli nimittäin ehdotus lähteä Helsingin Kaupunginteatteriin arvioimaan, onko Alan Rickmanin voittanutta, ja siihen mennessä oli pakko virkistää muistia.

Niinhän siinä kävi kuin ensimmäiselläkin lukukerralla: henkilöhahmojen, kartanoiden, sukulaissuhteiden ja yhteiskunnallisen aseman esittely löi lukijan ylitse typerryttävänä. Ensimmäiset luvut oli ponnisteltava pakolla, kunnes henkilöt asettuivat paikoilleen ja paikannimet alkoivat jäädä mieleen. Ja niin kävi, kuten ensimmäisellä kerrallakin, että lukemisen keskeytyessä johonkin harmilliseen häiriötekijään kuten työntekoon huomasin odottavani kärsimättömästi pääsyä takaisin Dashwoodin neitojen pariin!

Päähenkilö on Elinor Dashwood, kolmesta sisaresta vanhin perheessä, joka jää perheenpään kuoltua ahdinkoon: lähes koko mittava omaisuus jää isän ensimmäisestä liitosta syntyneelle pojalle, ahneen vaimon tylsyttämälle Johnille. Leskirouva Dashwoodilla ja tyttärillä Elinorilla, Mariannella ja Margaretilla on edessä muutto vaatimattomampiin oloihin. Tulevaisuus näyttää pelottavalta: on tehtävä pikaisesti kauppaa nuoruudella, kauneudella ja kelvollisuudella taloudellisen turvan saamiseksi. 

Elinor on se, joka järjellään osaa hallita tunteensa ja olla sävyisä, ja joka 19-vuotiaan neuvokkuudella ottaa vetovastuun koko perheestä; Marianne on drama queen par excellence; nuorin Margaret on vielä lapsi, liekö kolmentoista, ja jää pieneen sivuosaan, kun ei vielä ole naimakelpoinen. (Missä, muuten, viipynee Järki ja tunteet - The Sequel, jossa naitetaan urakalla Margaretia?)

Auliin sukulaismiehen tiluksilta perheelle löytyy sovelias asunto, ja varsinainen taloussuunnittelu eli tytärten naittaminen voi alkaa täydellä teholla. Uuteen seurapiiriin kuuluu myös vakavahenkinen eversti Brandon, joka rakastuu Marianneen ensi silmäyksellä, ja joka olisikin sulhaseksi kaikin puolin sovelias. Marianne ei ole suostuvainen: mieshän on jo viidenneljättä ikäinen, miten hän enää pystyisi rakastamaan? Sen sijaan Mariannelta vie jalat alta säkenöivä John Willoughby, eikä Marianne piittaa seuraelämän sovinnaisista säännöistä eikä sisarensa huolesta antautuessaan seurustelulle: 

”No niin, Marianne”, sanoi Elinor kun herra Willoughby oli lähtenyt, ”tämä oli mielestäni melko hyvä suoritus yhden aamun osalle. Olet jo varmistautunut herra Willoughbyn mielipiteistä miltei kaikissa tärkeissä asioissa. Tiedät, mitä hän ajattelee Cowperista ja Scottista, olet varma siitä, että hän antaa heidän teostensa kohokohdille asiaankuuluvan arvon ja tiedät, ettei hän ihaile Popea enemmän kuin soveliasta on. Mutta miten on tuttavuutenne jatkumisen laita, kun kaikki keskustelunaiheet on käyty läpi näin ihmeen nopeasti? Teillä ei kohta enää ole mitään puhutttavaa. Toinen tapaaminen riittää selvittämään hänen tunteensa maisemien kauneutta kohtaan ynnä hänen käsityksensä toistamiseen avioitumisesta, ja sitten sinulla ei enää ole mitään kysyttävää.” 
”Elinor”, huudahti Marianne, ”onko tuo oikein? Onko tuo kaunista? Noinko vähät ovat ajatukseni? Mutta käsitän, mitä tarkoitat. Olen ollut liian luonnollinen, liian onnellinen, liian vilpitön. Olen rikkonut jokaista tavanomaista sopivaisuussääntöä vastaan. Olen ollut avoin ja vakavissani, vaikka minun olisi pitänyt olla pidättyväinen, hengetön, ikävystyttävä ja vilpillinen. Jos olisin jutellut vain säästä ja teiden kunnosta, jos olisin puhunut vain kerran kymmenessä minuutissa, olisit voinut säästää nuhteesi.”

Elinor on itsekin tavannut mieluisan miehen, kälynsä veljen Edward Ferrarsin, mutta heidän tuttavuutensa on pysytetty säällisellä tasolla, eikä suhteen tulevaisuuskaan näytä niin lupaavalta, että Elinor rohkenisi edes haikailla. 

Willoughby osoittautuu ketaleeksi ja roistoksi, mikä kirkastaa vakaan eversti Brandonin kuvan Mariannen silmissä. Edward pääsee äitinsä ja tomppelin salakihlattunsa kahleista ja tohtii tarjota rakkauttaan Elinorille.

Monipolviset, salailun ja erehdysten sotkemat suhteet oikenevat ja langat solmitaan romaanin lopuksi kauniisti yhteen: 

Rouva Dashwood oli kyllin viisas jäädäkseen asumaan huvilaansa; hän ei aikonutkaan muuttaa Delafordiin. Ja sir Johnille ja rouva Jenningsille oli onneksi, että Mariannen avioliiton jälkeen Margaret oli tullut siihen ikään, jolloin tytöt mielellään tanssivat ja jolloin heillä jo voidaan olettaa olevan ihailijoitakin. 
Bartonin ja Delafordin välillä pysyi kiinteä yhteys, luonnollinen seuraus perheiden voimakkaasta keskinäisestä kiintymyksestä; ja Elinorin ja Mariannen onnen perusteista ja heidän ansioistaan ei suinkaan ollut vähäisimpiä se, että vaikka he olivat sisarukset ja asuivat miltei vain silmänkantomatkan päässä toisistaan, he kykenivät elämään yksimielisinä ja aiheuttamatta kylmenemistä aviomiestensä väleissä. 

Avioitumiset siis vain kuitataan tapahtuneiksi - ne eivät ketään kiinnosta; niihin johtaneet yhteisölliset ponnistelut muodostavat tarinan ytimen. Ja helppoahan elämä perinnöstä ja siten kaikista elämänvalinnoista, puolisoa myöten, määräävien ihmisten armoilla ei ole. Juuri tällaisten kohtuuttomuuksien kuvaajana Austen on parhaimmillaan. Heti romaanin alkulehdillä kuvaillaan Dashwoodin naisten ahdinkoon johtaneita perintökuvioita, jotka ovat kaikkea muuta kuin oikeudenmukaisia tai järkeviä. Norland Parkin oli omistanut vanhapoika, jonka ikääntyessä veljenpoika Henry Dashwood oli perheineen muuttanut kartanonherran turvaksi, ja tila oli siirtyvä Henrylle laillisena perijänä. Mutta viime päivinään vanha isäntä oli määrännyt tilan jääväksi Henryltä Johnille ja edelleen tämän nelivuotiaalle pojalle:

Kaikki oli määrätty tuolle lapselle, joka silloin tällöin vieraillessaan isänsä ja äitinsä kanssa Norlandissa oli siinä määrin valloittanut isosetänsä suosion ominaisuuksilla, jotka kaksi- tai kolmivuotiaassa lapsesssa eivät suinkaan ole harvinaisia - sopertelevalla puheella, vakaalla itsepäisyydellä, monilla veikeillä tempuilla ja kovalla metelillä -, että löi laudalta koko sen huolenpideon, jota rouva Dashwood ja hänen tyttärensä vuosikausia olivat vanhalle herralle osoittaneet.

Sosieteetin askelmerkit ovat kaiken kaikkiaan vaativia ja horjahdukset voivat olla kohtalokkaita. Parhaiten tässä leikissä tietenkin menestyvät John Dashwoodin vaimon kaltaiset siekailemattoman ahneet ja itsekkäät yksilöt:

Rouva John Dashwood luotti siinä määrin miehensä arvostelukykyyn, että kävi heti seuraavana päivänä vierailulla sekä rouva Jenningsin että hänen tyttärensä luona. Ja hänen luottamuksensa yhä lujittui, kun hän havaitsi jopa rouva Jenningsin, tuon naisen jonka luona hänen kälynsä asuivat, todella huomion arvoiseksi. Mitä lady Middletoniin tuli, niin tämä oli rouva Dashwoodin mielestä maailman viehättävimpiä naisia. 
Lady Middleton puolestaan oli yhtä ihastunut rouva Dashwoodiin. Molemmissa oli eräänlaista kylmäsydämistä itsekkyyttä, joka lähensi heitä toisiinsa; niin ikään molemmat olivat yhtä tyhmiä ja käytökseltään yhtä typerästi sovinnaisia. 

Pian saatuani romaanin luettua kävin Korjaamon Kirjamarkkinoilla kuulemassa, kun klassikoiden viehätyksestä puhuivat Kersti Juva ja professori Heta Pyrhönen, jolta on alkuvuodesta ilmestynyt teos Jane Austen, aikalaisemme. Austenin romanttisiksi mielletyissä romaaneissa romantiikka on itse asiassa sivuosassa, kun taas yhteisön ja seurapiirien sääntöjen noudattaminen vaati täyden huomion ja ankaraa, ympärivuorokautista työtä. 

Austenlaisen todellisuuden saattaminen suomalaisen lukijan ulottuville ei ole aivan mutkatonta. Kersti Juva on liittänyt Ylpeys ja ennakkoluulo -suomennokseensa suomentajan jälkisanat, jossa hän kertoo näin: 
Austenin suomentaja on aikamoisessa pulassa etsiessään esikuvia käännöksen pohjaksi. Ylpeys ja ennakkoluulo ilmestyi Englannissa kaksisataa vuotta sitten. Ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä julkaistiin melkein kuusikymmentä vuotta myöhemmin ja sen päähenkilöt olivat takkutukkaisia maalaispoikia. 
Suomalainen herrasväki puhui 1800-luvulla ruotsia, suomi oli kansan kieli. Ei siis ihme, että suomalaisen kirjallisuuden pioneerit, sellaiset kuin Aleksis Kivi, Minna Canth, Juhani Aho ja Maria Jotuni nojasivat vahvasti puhuttuun kieleen, joka on konkreettista ja värikästä – kun taas Austen käyttää kirjallista, abstraktia ja hillittyä kieltä. 
Ruotsinvoittoinen suomi ei sekään sovi malliksi, sellaiset sanat kuin soosi, fröökynä ja tampuuri kuuluvat keittiön puolelle, eivät saliin. Assosiaatiot vievät hakoteille.  
Ei auta muu kuin soittaa vanhaa musiikkia uusilla instrumenteilla.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Laura Paloheimo: Klaukkala


Otava 2012.

Tästä mekastettiin kovasti pari vuotta sitten; kotimainen chick lit oli kovassa nosteessa. Hypetys aiheuttaa minussa usein torjuntaa, ja niinpä tämäkin tarttui mukaan kirjaston pokkarihyllystä vasta nyt.

Julia Hoppu on lähenemässä jokatytön prinsessaunelmaa, shoppailuntäyteistä auvoa suomenruotsalaisen kahvi-imperiumin perijän vaimona. Pyrky formuun sopivaksi on kovaa ja kokopäiväistä työtä, kunnioitettavaa ponnistelua, kun oikeanlaiseksi pääsyä jarruttaa klaukkalalainen syntyperä: niin tavallinen ja niin nolo. 

Julian elämä on voguelogiaa ja jetsetiikkaa. Hänen ajatusmaailmassaan jopa naistenlehtipsykologia on korvautunut rekisteröidyin tavaramerkein: jokainen ihmiskontakti saa laukkuluokituksen Pauligista (!) Birkiniin. 

Aina ei voi onnistua: ylettömän vaativat sosiaaliset konventiot ajavat Julian usein ilmiselviin Bridget-tilanteisiin. Suuren Jonesin jäljittely ei kovin omaperäistä tai nokkelaa vaikutelmaa tee. Morkkiksia hoitamaan on hakeuduttava juurevan luottoystävän Ilonan luokse - minnepä muualle kuin Klaukkalaan. 

Elo seurapiireissä säröilee yhä pahemmin, yhä useammalla rintamalla, ja lopullinen häviö alkaa häämöttää. Jo genetiikka estää sosiaalisen nousun - Julia on värvätty kahviprinssille morsiameksi siitä syystä, ettei siniverisiltä tahdo löytyä synnyttäjän lanteita. Hopealusikkaa ei voi noin vain hankkia, vaan on otettava se tavallinen kauniiseen käteen ja alettava rauhoittua ja luoda vakautta elämään - siellä Klaukkalassa. 

Klaukkalassa odottaa paitsi luomufiksu bestis, myös omapäinen äiti ja viimein ihan elämäntehtäväkin. Luonnollisesti nurkilta löytyy sinne jäänyt teinipihkaannus, autonrassaaja josta mulletin trimmauksella saa aidon, vahvan ja luotettavan Miehen. 

Opetus? Tytön voi viedä pois Klaukkalasta, mutta Klaukkalaa ei saa pois tytöstä? Unelmat on viisainta mitoittaa oman kylän kaavoitussääntöjen mukaan? Kyllä routa porsaan kotiin ajaa?

Klaukkala synonyyminä takapajulalle oli minusta yllättävää ja hassua: koska olen viettänyt kohtuuttomia aikoja tuolla syvemmällä puskissa, Klaukkala hahmottuu lähinnä Helsingin nukkumalähiönä. Samasta syystä olen hieman huono vastaanottamaan tuhlaajatytön paluu maalle -tyyppistä faabelia. 

Hyväntahtoisena lukijana päätän, että sanoma on jotakin siihen suuntaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. 

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen - Kirjailijan korkeakoulu


Teos 2012.

Elämäntavaltani lukijana kirjoittamisen prosessi kiinnostaa minua, tarinanpunonnan tekniikka ja tyyliharjoitteet, vuorovaikutus ateljeekriitikoiden kanssa, työstäminen, työstäminen ja työstäminen. Ammattilaisten kertomukset siitä, millainen kombinaatio inspiraatiota ja perspiraatiota heidän teoksiinsa on tarvittu, lähenevät elämäkertoja ja avaavat teoksiin aivan uusia näkökulmia. Kas minulle kun kirjailija ei ole kuollut, kuoltuaankaan. 

Peuran teos on versio hänen opinnäytteestään, lukuvuoden mittainen työpäiväkirja kolmannen romaanin kirjoittamisesta. Lukijan odotukset ovat melkoiset, kun takaliepeessä Outi Nyytäjä kertoo tekstin iskeneen ”suoraan aineenvaihduntaan”: se on ”tarkka kuva kirjoittamisen prosessista, kaikista siihen liittyvistä tekijöistä”, joka ”koostuu suuresta ja pienestä, ankaran taiteellisesta ja triviaalista”. 

Luin kirjan ennätysnopeasti, lintsailin muista hommista päästäkseni sen loppuun. Peura purkaa päiväkirjaansa koko elämänsä, lapsuuden ja nuoruuden kauheudet - sillä nehän ovat aina täynnä kauheuksia - niin vailla häpeää, että lukija törmää varoittamatta omiin häpeän lähteisiinsä. Hän listaa hirvittävällä pelottomuudella varhaisimmat kirjalliset kokeilunsa; kaikkien vaiheidensa läpi hän on säilyttänyt kouluaineet ja päiväkirjat. 

Kirjoittamiseen, kirjailijuuteen vaadittava mittaamaton itsekeskeisyys näyttäytyy kaunistelemattomana ja herättää yhtaikaisesti paheksuntaa ja ihailua: ei kukaan ja varsinkaan äidit voi noin ja juuri noin kaikkien pitäisi. Arki on arkea, taitelijaelämän lisäksi ja lomassakin, ja psyyken ja kehon hoito terapialla ja joogalla näyttää lohkaisevan valtavan osan muutoinkin vaativasta työ- ja perhe-elämästä. ”Kirjoittamisen ohella aion tehdä kaikkeni rakkaussuhteeni pelastamiseksi. Ei tarvitse sitten potea syyllisyyttä lasten huonosta kasvuympäristöstä, kun on laittanut itsensä ja tunteensa täysillä peliin. Koiranpennun ottaminen tulee ajankohtaiseksi pian.”

Kirjassa korostuu Peuran pyrkimys kokonaisvaltaiseen itseymmärrykseen. Matkalla siihen hän painii kateuden ja riittämättömyyden tunteiden kanssa ja kirjoittaminen jumittuu tuon tuostakin kaikesta tunnollisuudesta, määrätietoisuudesta ja sisäisestä pakosta huolimatta. Ajatus harhailee, haluttaisi lähteä aurinkolomalle, joku uusi tanssi pitää oppia, ja hei! papiksi voi aivan hyvin vielä opiskella - ilahduttavan inhimillistä itsekurin puutetta!

Jäin yksinomaan ymmälleni lukemiseen liittyvästä näkemyksestä, joka oli peräisin Peuran ihailemalta Heiner Müllerilta: ”On jollakin tasolla hyvä lukea hyviä tekstejä kielellä, jota ei juurikaan ymmärrä tai jota ymmärtää vain puolittain. Siten oppii paljon enemmän kuin jos ymmärtäisi kaiken. Siten pääsee niin sanotusti alakautta kiinni tekstiin, kellarin kautta.” Peura toteaa, että ”juuri tämä oivallus tekee haluttomaksi lukea mitään valmiiksi käännettyä”. 

Luemmehan me muutoinkin valmiiksi kirjoitettuja tekstejä - tai niin haluamme luulla, tai ehkä kirjailijatkin haluavat luulla niin. ”Valmiiksi käännetty” ei kuulosta miltään muulta kuin siltä, että suomennoksen lukeminen on lähtökohtaisesti pettymys - valmiiksi pureskeltu - että lukijaa on jossakin vaiheessa huijattu. Ehkä runouteen voisi suhtautua näin, kohdentaa tekstin lopullisen merkityksen vastaanottajan ohikiitävään intuitioon. 

Kirjan kannessa lukee näin: ”Kirjoittaminen on kädenojennus. Se on avunhuuto. Se on tapa taistella, tapa etsiä huomiota. Tapa miellyttää. Kirjoittaminen on sisäistä vinkunaa, järjestyksen etsimistä tunteiden kaaoksessa. Kirjoittaminen on kuuntelemista. Maailman hahmottamista. Maailmojen hahmottamista. Kirjoittaminen on sillan rakentamista.” 

Niin totta, tuo kaikki. Eikä Peura siltikään selitä ja selvitä, miten hajanaisista huomioista, luonnoksista, rangoista, lopulta syntyy Vedenalisten läpinäkymätön teksti. Mysteeri on edelleen turvassa. 


Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito


Kirjakauppaliitto 2014.

Takana aurinkoinen Kirjan ja ruusun päivä, lankeemuksina perin maltillinen pino ja kaupantekijäisinä Anna-Leena Härkösen juttukokoelma.

Anna-Leena Härkönen on hauska. Hysteerisen hauska. Ja ihan hirveän traaginen ja ihonläpimenevä. Härkönen on omassa luokassaan: lapsinero, näyttelijä ja tajuttoman tuottelias kirjailija. Ja petiitti kauriinsilmäinen brunetti.

Lunttasin Wikistä, että Härkönen on julkaissut neljä kolumnikokoelmaa, joihin Takana puhumisen taito ei kuulu; se kuuluu omaelämäkerrallisiin teoksiin. Tähän hätään käsillä ei ole yhtään kolumnikokoelmaksi luokiteltua teosta, joten en pääse tutkimaan, mikä näiden kahden kategorian välinen ero on. 

Sillä minulle on muodostunut sellainen käsitys, että Härkönen on kolumnistina, pakinoitsijana, jutuniskijänä niin suosittu juuri siksi, että hän ei säästele itseään. 

Takana puhumisen taito kertoo tietenkin enimmäkseen naisena olemisesta, naisellisuudesta, naisen elämästä - Härkösen lempiaiheesta. Tämän teeman äärellä olen Härköstä lukiessani joskus vähän hämmentynyt ja vaivautunut: käsitykseni ja kokemukseni naiseudesta eivät ole rakentuneet aivan samalla tavalla kuin Härkösellä. Toisaalta: en ole (koskaan ollut) petiitti kauriinsilmäinen brunetti; toisaalta: allekirjoitan täysin Ilkka Heiskasen toteamuksen kirjailijattaren seitsemän vuotta nuoremman miehen aiheuttamista puumastelumorkkiksista: ”Mitä sä sellaisen ikälopun kanssa olet? Sun pitää ottaa joku nuori jumala joka tekee sulle kaakaota ilman housuja.”

Härkönen ei näissä(kään) tarinoissaan pyri ”yhtäältä, mutta Pyhtäältä” -keskitiehen: jos joku on tyhmä, se on tyhmä. Jos jokin on väärin, se on väärin! Ettekste nyt tajuu!

Ja tässä lukija itsensä tunnistaa - toivoo vain, että olisi osannut juurikin noin pamauttaa silloin kun aika oli, eikä vasta kahden viikon päästä saunanjälkeisessä nousuhumalassa. 

Terapia-luvussa nostetaan pöydälle yhtä ja toista totuutta ristiriitojen ja masennuksen trendikäsittelyistä. Tämän painan sydämeeni: ”Joitakin auttaa reipas kävely metsässä. Itse olen sitä mieltä, että se jonka suomalainen sekametsä parantaa, ei ole sairas ollutkaan.”

Patricia Cornwell: Punainen usva

Red Mist 2011, suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2012.

Luin aikanaan ahkerasti Cornwelleja, mutta liekö tullut kyllääntyminen Scarpettaan taikka koko genreen, kun en nyt saa mieleeni milloin viimeksi. Ilmestyessään 90-luvun puolivälin tienoilla tämä oli ihan uutta: tiedettä dekkarissa, häkellyttävää ja ajoin kuvottavaakin teknistä tarkkuutta. Silloin elettiin siis aikaa ennen CSI:ta, jonka tekijät ovat paljosta velkaa Cornwellille.

Kay Scarpetta oli kiehtova hahmo: alansa huippu, tutkijayhteisön arvostama, vakava ja tosikkomainenkin työnarkomaani. Hänen kykynsä keskittyä ja uppoutua kulloinkin käsillä olevaan ongelmaan väsymättä, kunnes totuus tulee ilmi, oli 90-luvulla uutta ja kiehtovaa - 2010-luvulla mieleen tulee hintelähkö TV-sarja Bones ja loistelias Silta Asperger-oireisine sankarittarineen. Pedanttisen ja pidättyväisen naistutkijan aisaparina on hieman kompuroiva mutta rehti ja maskuliininen poliisi Pete Marino, jonka heittäytyminen oikeuden toteuttamiseen on niin pelotonta, että se tuntuu joidenkin kestämättömien, henkilökohtaisten syntien loppumattomalta sovittamiselta. Jollain tapaa Scarpetta ja Marino tuovat mieleen Modesty Blaisen ja Willie Garvinin. 

Punainen usva vie Scarpettan ulos laboratoriostaan, pahaenteiseen, hikiseen Georgiaan. Matkan syynä on tietenkin totuuden etsintä: on kuolemaantuomittu nainen, joka oli tuhonnut Scarpettan työtoverin, joka sittemmin murhattiin, jota tutki newyorkilainen juristi, joka on nyt muuttanut Savannahiin...

Scarpetta puhuu tekstissä punaisesta usvasta: se tarkoittaa sitä, kun sotilas astuu miinaan, eikä jäljelle jää kuin punaista usvaa. Mainitsematta jää, että termi merkitsee myös sokeaa raivoa, jonka kanssa tässä romaanissa ollaan enemmänkin tekemisissä. 

Olen muistavinani, että varhaisemmat Scarpettat olivat erillisiä tarinoita, eikä satunnaisesti valitun romaanin ymmärtämiseen vaadittu koko Scarpetta-saagan tuntemusta. Tähän sitä olisi vaadittu: näin aiempien romaanien tapahtumia tuntematta tarina on sekava ja ennen kaikkea jankkaava. Tarinan päätös ei saanut minua kiinnostumaan sen alusta ja tutustumaan edelliseen romaaniin, tai sitä edelliseen... Ehkä olemme vain kasvaneet erillemme, Kay ja minä. 

Mutta: tässä kirjassa oli yli 900 sivua, ja tartuin siihen silti! Tämä oli ensimmäinen MiKi-kirjani! Vanhakantaisena lukijana olen luonnollisesti vastustanut myös minikirjoja aikani, kunnes eräänä vapaamielisenä päivänä poimin tämän kirjastosta. Taskukirja, joka mahtuu taskuun! Mullistavaa!

Minikirjan sidonta oli yllättävän käytännöllinen ja vahva: ei tarvinnut pelätä sivujen irtoilevan liimauksistaan. Raamattupaperisivujen kääntely vaati hiukan opettelua - yllättävästi enemmän kuin kirjan piteleminen ikään kuin poikittain. 

Bussilukemisena tämä formaatti on ihan ehdoton: ei tule tunkeuduttua vierustoverin tontille  kun kirjaa voi vaivatta pidellä yhdellä kädellä! Tuotekehittelyä voisi jatkaa tässä hyväksi todetussa virsikirjahengessä ottamalla käyttöön kiinteät nauhakirjanmerkit. Ja vähintäänkin tavutuksen ja rivien tasauksen. 

Stephen King: Tohtori Uni


Doctor Sleep 2013, suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi 2014.

Ensimmäinen lukemani King tällä vuosituhannella (jos ei kirjailijan työstä kertovaa teosta On Writing lasketa). Joskus ammoin kasarilla Christine tappaja-auto oli pökerryttävä, ei varmaan vähiten siksi, että ylimaalliset voimat ilmaantuivat tilittämään pahalle sille kuuluvan palkan ja sitähän juuri keskeneräinen teini tosielämältä odottaa. Kosketukseni Kingiin on enimmäkseen elokuvan puolelta, enkä Hohtoakaan ole muistaakseni lukenut. Kubrickin Hohto iki-inhottavuudessaan taas ei vanhene koskaan, joten tottahan se nyt oli saatava tietää, mitä Danny Torrancelle ja hänen äitipololleen tapahtui.  

Poikkeuksellinen lukuvalinta tämä minulle oli myös siksi, että kirja on noin 600-sivuinen. Liekö laiskuutta vai muuta mukavuudenhalua, että tiiliskivimäisyys ei tätä nykyä houkuta - ehkä jään vaille mullistavia lukukokemuksia antaessani kirjan ulkoasun vaikuttaa valintoihini (mitäs siitä kirjasta ja sen kansista tavataankaan sanoa). 

Aikuinen Danny on poikkeuksellisen lahjansa eristämä, juureton vaeltaja, joka turvautuu yksinäisen miehen helpoimpaan itselääkintään: hän ryyppää. Poissa ovat jo äiti ja Dick Hallorann, ainoat ihmiset, jotka ovat tienneet hänen hohdostaan ja lapsuustraumoistaan. Hohtavia kohtalotovereita ei juuri löydy. 

Danny ajautuu yleisamerikkalaiseen pikkukaupunkiin, kohtaa hyväntekijöitä, joiden avulla onnistuu raitistumaan, ja löytää keinon hyödyntää erityislahjaansa kuolevien auttamiseen: hän lohduttaa kuolevia ja kirjaimellisesti saattaa heidät tuonpuoleiseen, suureen uneen. Ja pian hänen kykyään tarvitaan paitsi erään pienen tytön, myös ihmiskunnan pelastamiseen.

Amerikan valtateillä vaeltaa asuntoautoineen pahuuden klaani, lauma ikiaikaisia vampyyrintapaisia, jotka elävät tappamisesta: ihminen päästää kuollessaan ”höyryä”, jota juomalla nämä epäelävät tankkaavat. Höyryä saa peruskuolevaisistakin, mutta erityislatinki on hohtavissa ihmisissä. Hirviölauma saa vihiä poikkeuksellisen väkevästi hohtavasta varhaisteinistä, Abrasta, eikä tyttöä voi kukaan muu pelastaa kuin Dan. Tytön merkitys ihmiskunnalle on ilmeisesti messiaaninen; nimikin merkitsee ”kansojen äitiä”...

Tavalliset, kovia kokeneet, ytimiään myöten rehdit miehet rientävät siis Abralle tueksi ja auttavat tätä lyömään pahuuden voimat. Matkaa lopulliseen yhteenottoon tehdään pitkään ja perusteellisesti, ja hirmuinen hyvän ja pahan mittelö vaatii kymmeniä sivuja. 

Luettuina tällaiset taistelut ovat raskaita, sekavia ja turhauttavia, ja vaikuttaakin siltä, että romaania on kirjoitettu elokuvaa varten - samaan ilmiöön törmäsin äskettäin Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus-trilogiassa, ja elokuvistaanhan del Toro tunnetaankin. Tohtori Unessa huvitti myös se, että casting tehdään jo romaanissa: aikuinen Danny on kuulemma Jax Tellerin näköinen. Kuka mahtaa Abraa näytellä, kun Dakota Fanning on jo aikuinen?

En taida päästä kyytiin tähän vampyyri-zombi-YA-boomiin. Mutta tulipa testattua. Yli puolentuhannen sivun verran.