Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

Teos 2014.

Takakansitekstissä se sanotaan: Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Hailuotoon, 700 kilometriä. Ja että tämä on romaani ”rohkeiden sankarien henkeäsalpaavasta retkestä, jossa ei tapahdu mitään”.

Soutamalla 700 kilometriä merellä? Se on kuulemma mahdollista: Ylen Aamun kirjaa osuin katsomaan sen verran, että Hurme kertoi tehneensä tämän matkan, seuranaan muudan Matti.

Mieshän on hullu.

Ensimmäinen sivu, ollaan Kustavin Lypertössä. Näillä seuduin, kertoo Köpi, on kirjoitettu ”maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä.” Viitataan Volter Kilven Saaristolaissarjaan.

Mieshän on hullu.

Ja sitten mennään. Merimatkat suven sydämessä soutaen tai purjehtien kuluvat sutjakkaasti miesten keskustellessa - tai oikeammin kumpaisenkin vuoronperään esitelmöidessä - eri taiteenalojen mestariteoksista ja neroista, maailmankuuluista siinä missä unohdetuistakin, ja samoilla puhein selvitellään kansallisuusaate, evoluutio, uskonto ja ympäristönsuojelu. 

Ajatukset taiteesta tiristetään, kondensoidaan - nyljetään? Sillä aika on rajallinen, tälläkin reissulla: 

- Haluan puhua Immanuel Kantin estetiikasta, Syd Barretista, Steve Winwoodista, Lewis Carrollista ja Paul Butterfield Blues Bandista. Käykö laatuun?

- Mikä ettei,  vastasi Aimo. - Jos puristat sen 25 minuuttiin, jolloin perunat ovat kypsät. Haluan ruokarauhan.

Ei siinä mitään, mikäs siinä. Tällaistakin viestintää voi viritä, kun sekä puhuja että kuulija ymmärtävät peruslähtökohdan: 

Taide ei suoranaisesti liity koviin faktoihin: ravintoon, suojaan ja lisääntymiseen. Se liittyy elämän neljänteen kovaan faktaan, kommunikaatioon. Enempää näitä faktoja ei ole; ihmiskunnan kaikkinainen rimpuilu ja sekoilu on näihin neljään palautettavissa.

Matkallaan merisoutajat kaivavat plakkarista, nahkatakin taskusta, lätsän hikinauhan alta ja saappaanvarresta kulloinkin käsiteltäviä tekstejä, latelevat ulkomuistista pitkiä pätkiä, ja ennen kutakin rantautumista yöpymistä varten kuullaan Aimon päätön ”perinnetarina” kyseiseltä seudulta. 

Näissä pysähdyksissä usein kuljetaan paikallisten kirjailijoiden jalanjäljissä, kuten Köpi kävelyllään Porin kaupungissa Maiju Lassilan Iivanaa pohdiskelemassa: 

Se on viinanjuomisen, örvellyksen, erehdyksen, seksuaalisen häirinnän, tappelun, typeryyden, örähdysten, typerien puheiden ja katkenneiden ajatusten likaisista elementeistä koottua puhtainta kirjallisuutta. Runoa! Huumoria! Elämäniloa! Taidetta! Ihme!

Välillä lukija joutuu soutamaan vastatuuleen, ”ylämäkeen”, kuten aidot merisoutajat asian ilmaisisivat, kun pitkiksi toveiksi puheeksi tulee hämäriä muusikoita oudoilta alueilta, kuten John Fahey ja Henrik Otto Donner; sitten taas Köpi ja Aimo palkitsevat yleisöystävällisemmillä tekijöillä kuten J. J. Cale ja Bob Dylan: ”Tässä maailmassa ei kukaan muu tee tällaisia lauluja. Kellään ei ole pokkaa tehdä tällaisia lauluja! Minä rakastan Bob Dylania!” 

Lisäpuhtia omiin aironvetoihinsa draamalle ja näyttämötaiteelle kouluttamaton lukija saa jämäköistä katsauksista teatterin tarkoitukseen ja sen peruselementteihin. Kukapa Shakespeare-filmatisointeja janonnut olisi tullut ajatelleeksi tätä Aimon pontta:

Shakespeare kirjoitti kaiken draamansa teatterin, ”puusoikon”, ehdolliseen todellisuuteen. Sen yhtenä omistajana, näyttelijänä ja lavastajana. Ellei tätä muista, niin on menettänyt pelin eikä kykene oikeaan tulkintaan. Joka ainut Romeon ja Julian välisen dialogin huohottava, rakastava, kiimaisen-lyyrinen repliikki on kirjoitettu kahdelle nuorelle miesnäyttelijälle, joista toinen on pukeutunut ihanaksi neidoksi. Siinä on se huumori. Siinä on se todellisuus.

Köpi kuitenkin pelastaa tampiommakin lukijan muistuttamalla, että taide tehdään katsojalle, kuulijalle, yleisölle. 

Hyvän kirjan lukeminen on taideteko. Hyvä kirja tekee lukijasta taiteilijan. Ellei osaa lukea hyvin, innostuneesti ja pelottomasti silloinkin, kun teksti sattuu olemaan outoa, ei ikinä opi kirjoittamaan eli elämään. Ilman lukijaa kirjallisia tekstejä ei olisi laisinkaan. Itse teksti on lukijalle tarkoitettu johtolankojen nippu, joka houkuttelee lukijan muokkaamaan mustien merkkien ketjun merkityksiksi. 

Ja lukija innostuu! Riehaantuu! Lukijaa viedään veneessä hillittömällä vauhdilla ja täysin varoittamatta Carl Barksista Bertolt Brechtiin, Shakespearesta Saukkiin. Tämä kirja on road movie, äijäromaani, silmitöntä fanitusta, kulttuuripoliittinen pamfletti (”On se muuten yhtä saatanaa, että olennaisten suomalaisten kirjailijoiden Wecksellin ja Diktoniuksen runoista ei ole olemassa tuoreita ja päteviä suomenkielisiä käännöksiä!”), sivistyksen käsikirja (sori Schwanitz), lukemisen ylistys (sori Bloom), zen ja neli-ja-puolimetrisen merisoutupurjeveneen ohjastus ja hoiva.

Aimon sanoin: ”Jos ei tämä ole korkeinta kulttuuria, niin minä olen Nokian insinööri!
Jos ei tämä ole taidetta, parasta taidetta, niin minä olen puolustusvoimain komentaja ja vapaamuurari!”

Hurme taituroi hämärästi tutunomaisin suomalaisin kertojaäänin; yhtäältä on koivuklapiproosaa tyyliin

Oltiin perillä Ykspihlajassa, Kokkolassa, 18 tunnin yhtämittaisen soudun jälkeen. Soudettiin Airolan Outin rantaan. Tervehdittiin tutut. Kuivateltiin kamoja, pystytettiin laavu ja teltta. Väsytti niin paljon, ettei väsyttänyt yhtään. Oltiin soudettu väsymyksen keskireiän läpi sen toiselle puolelle. Mikko keitti kahvit. Juotiin kahvit. Turistiin. Syötiin jotain. Outi pani saunan lämpiämään. Juotiin pari kaljaa. Saunottiin. Uitiin. Juotiin pari kaljaa lisää. Oltiin onnellisia. 

ja toisaalta

Viinapullo risteili Köpin kouraan, joka kallisti tottuneesti lasiesineen sellaiseen kulmaan, että neste painovoiman vaikutuksesta virtasi kiitolliseen kurkkuun, joka nielaisutoimien ja nautinnollisen ähkäisyn jälkeen oli valmis tuottamaan jaksollista aaltoliikettä hänen suuvärkkinsä ja Aimon karvaisten korvien väliseen ilmatilaan. Puhetta, sanalla sanoen.

En ole aikoihin ollut niin innoissani, ilahtunut ja pakahduksissani kuin tätä romaania lukiessani. Moitteita? On. HelMet-kirjaston kappaleessa on kansipaperi teipattu niin, että sisäkannen reittikarttaa ei väkivallattomasti näe lukea. Mutta ei se mitään, mitäpä tuosta - kaikista kulutuksenvastaisista ja muuttojenmäärittämistä periaatteistani huolimatta joudun ostamaan tämän kirjan, jotta voin sitä koirankorvailla ja alleviivailla. Ja jotta voin henkilökohtaiseksi sivistyshaasteekseni ottaa kirjan päättävän seitsemäntoista (17) sivun henkilö-, paikka- ja teoshakemiston.

Sillä tässä romaanissa Aimo, teinisporttitempausta katsellessaan, tuumaa näin: 

Jos minulla olisi tuommoinen ämyri, niin huutaisin ihmisille, että ihmiset, lukekaa kirjoja! Lukekaa ulkona, lukekaa sisällä, lukekaa ulkoa, lukekaa sisältä, surussa lukekaa ja ilossa, surussa lohduksi ja ilossa tasoitukseksi. Lukekaa kotona, matkalla, pitkittäin ja poikittain. Mitä enemmän te luette, sitä vähemmän te luulette. Mitä vähemmän luulette, sitä enemmän tiedätte. Mitä enemmän tiedätte, sitä vähemmän kärsitte. Mitä vähemmän kärsitte, sitä enemmän ehditte lukea. Tietämättömyys, lukemattomuus, lisää tuskaa. Lukemattomasti!

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Kaiku Books 2013.

Kaikkien tuntema Maija Vilkkumaa kirjoitti esikoisromaaninsa kahdesta, kolmesta, neljästä tai viidestä naisesta ja parista miehestä, ja hyvähän siitä tuli. Kertojaääniä on neljä - Silja, Linda, Ville ja Leila - ja kolmesta ensinmainitusta piirtyy uskottava, monitahoinen hahmo Leilan jäädessä pieneen sivuosaan. Tottahan Vilkkumaa muiden nahkoihin asettumisen taitaa: hänen lyriikoistaan on kirjoitettu graduja muun muassa teemoilla ”modernin naiseuden esitykset” ja ”subjektit Maija Vilkkumaan albumilla Ei”. 

Eletään Helsingissä tänään. On Silja, pelifirmaansa kokovartalorakentavan Harrin vaimo, kotiäiti. Linda on rääväsuu undergroundsukeltaja, pienlehtiin kirjoitteleva ja vielä tuntemattomana stand up -koomikkona keikkaileva nuori nainen. Ville on äidinkielenopettaja, joka puolitahtomattaan saa vastuulleen kansalaisopiston kirjoituspiirin. Ja on Leila, oman ilmoituksensa mukaan 62-vuotias seurapiiritoimittaja. Neljän päähenkilön kohtalot kietoutuvat toisiinsa muutaman kuukauden aikana, minkä jälkeen jokaisen heistä on otettava uudet suuntimat.

Tarinan ytimessä on Silja, jolla on menneisyys popduo The Glitter Girlsissä yhdessä nuoruudenystävän Tessun kanssa, ja nykyisyys yläkeskiluokkastandardin mukaisissa puitteissa perhettä kasvattamassa. Ystävät vihjaavat Siljan nuutuvan kotoiluun ja lähettävät tämän kansalaisopiston kirjoittajakurssille.

Kurssin ohjaajana toimii Ville, äidinkielenopettaja, jolle sattumalta ja varsin vastentahtoisesti on langennut vetovastuu kynäilijöiden kaitsemisesta. Ville on päättänyt omistaa lukukauden dokumentaarisuudelle, ”totuudelle”, mutta Silja saa suollettua vain tarinaa supertähtimiljonääri Gwendolynista seikkailemassa Roomassa ja New Yorkissa 80-90-lukujen vaihteessa. Silja kyllä tahtoo kirjoittaa muuta, tahtoo älyllisempää, kaikessa parempaa: 

Suomalaiset ovat itsekseen, täällä perukoilla. Me olemme yksi pohjoismaista, mutta kaikki muut pohjoismaat puhuvat keskenään melkein samaa kieltä, me emme, meillä on oma kielemme. Useat meistä eivät edes halua oppia sitä toista kieltä, sen opiskelu tuntuu meistä nöyryyttävältä, samalta kun tunnustaisimme ettemme pärjää yksin. Yksin pärjääminen on meille tärkeää, ja siinä on surumme alku. Siinä on lasten kaltoinkohtelun alku. Sen hän kirjoittaisi, esseestä tulisi mahtava, hänen elämästään tulisi taas ryhdikästä ja järkevää, hänestä tulisi taas tekijä, hänestä tulisi.

Silja elää sivupersoonansa Gwendolynin kautta coolimpaa elämää kuin entinen bändikaveri Tessu, josta on tosielämässä aivan kuin itsestään tullut joogakeisarinna, kunniatohtori, Linnan juhlien vieras. Sillä ei tässä näin pitänyt käydä. Nuoruudessa, ennen lapsia, juuri Siljalle loistava tulevaisuus oli tuntunut niin selvältä:  

Silja availi kortteja toistensa perään, aina ihan vääriä, se ei haitannut, se nauratti, hän huusi teatraalisesti ja esitti rituaalisen tanssin aina kun väärä kortti nousi. Hän ajatteli että on tällainen koska on taiteilija, hänestä tulisi vielä jotain suurta, jotain enemmän kuin näistä muista tässä pelipöydässä, näistä muistipelihirmuista, näistä ei-taiteilijoista. Eihän hän vielä tiennyt, että väliaikainen työ Lasten Säätiössä jäisikin pysyväksi, että hän ei saisi kirjoitettua enää yhtään biisiä, että vuodet menisivät ohi ja hän ei saisi tartuttua kiinni niistä, ei kiinni mistään. 

Ville ei vain viihdy. Hänestä välittyy tuskastuneisuus, sitkeä oikeassa oleminen, vain vaivoin pidätelty halu ravistella kanssaihmiset näkemään hänen tavallaan. Ulkopuolisena omassa arjessaan häntä kuitenkin rasittavat ihmiset, nuo joukkosielut, typerykset: 

Minä näen usein, mitä ihmiset ajattelevat. Etenkin ikäiseni, siis nelikymppiset, ja sitä vanhemmat ihmiset. Pettymyksiään, yleensä, ja kokemiaan vääryyksiä. Tai sitten, toisinaan, he unelmoivat. Siinä ei ole mystiikkaa. Psykologit ja neurotieteilijät ovat jo vuosia puhuneet tunnetartunnasta. Tuolla sanalla viitataan prosessiin, jossa tunteet siirtyvät peilineuroneiksi kutsuttujen hermosolujen avulla ihmisestä toiseen. Tunnetartunta ei edellytä tietoisuutta siitä, että jokin tunne on toisesta ihmisestä lähtöisin - ihmiset päinvastoin tulkitsevat usein toisesta tulvivat tunteet ”omikseen”. Kun ymmärtää, että muiden tunteita voi aistia, kanssaihmiset muuttuvat ikään kuin läpinäkyviksi. 

Romaanin neljännen kertojan, Leilan, puheenvuoroja on vain pieni osuus tarinasta. Ne ovat lukukelvottomalla fontilla kirjoitettuja blogitekstejä, joiden sisältö on julkkisten nimiä ja positiivisuushörhöilyn itsestäänselvyyksiä. Toimittajaksi itseään kutsuva Leila kirjoittaa, niin sisällöllisesti kuin tyylillisestikin, erehdyttävän paljon samaan tapaan kuin kirjoittaisi 8-vuotias miellyttämisvikainen tyttölapsi: 

Kävin Kööpenhaminassa suomalaisen taiteilijattaren Eve Joen näyttelynavajaisissa. Myös Jano Entertainmentin Vauhtikaksoset Harri Oja ja Juhomatti Mäkinen olivat siellä! :D :-D Puhuimme siitä, miten kauniisti ”Köpiksessä” lyövätkään vanha ja uusi Arkkitehtuuri kättä. Loistokkaat wow-rakennukset ja wanhat kauniit Palatsit. Voi, miten toivoisin samanlaista pirskahtelevuutta kauniiseen Helsinkiimme! Miksi meidän täytyy aina olla niin Vaatimattomia? :(

Taiteilijatar Itse oli erittäin kaunis lohenvärisessä puvussaan. Ihanat Kissamaalauksensa olivat kuin karkkeja museon seinillä. Keskustelimme elämästä ja unelmista. Taiteilijatar kertoi unelmansa: päästä kartanonemännäksi, lehmiä ja hevosia ja kanoja ja kaikkea! Huhhuh! :D :D :D Toivon todella että hänen unelmansa toteutuu! <3 <3 <3 :)

Niin. Kissamaalaukset. 

Linda riuhtoo korostetun kyynisenä stand up -skenessä ja vähälevikkisen lehden keikkareportterina. Suunta reuhonnasta puuttuu. Miehiä on ja ei, eikä niilläkään ole niin väliä: 

Sanoin et kun mun pitää esitellä Helsinkiä saksalaiselle poikaystävälleni. No, millaista on ollut, Lasse kysyi. Sanoin että tosi kivaa, hienoa nähdä Helsinki turistin silmin! Tämä on hieno kaupunki! Sen sanoessani tajusin että mähän valehtelen, ei musta oo ”hienoa nähdä Helsinki turistin silmin”, musta se on ihan vitun rasittavaa, oikeesti vaan toivon että kaikki mestat olis jo tsekattu ja että pääsis kotiin katsomaan televisiota. Siinä on mun missio tässä elämässä: saada asiat tehtyä jotta pääsis kotiin katsomaan televisiota.

Lindan kohdalle osuu hullaantuminen, joka hetkeksi kuorii hänestä kyynisyyden ja kohottaa ymmärrykseen koko ihmislajia kohtaan tässä hillittömässä kohtauksessa stand up -kiertueella joulunalustuhruisessa Satakunnassa: 

Joka kylässä, minne mentiin, oli keskellä ruma Sokos ja ruma baari ja siellä baarissa meillä oli keikka, ja mä ajattelin että juuri tätä on korruptio Suomessa, ei tällaisia hirveitä rakennuksia saisi kukaan rakentaa jollei sillä olisi kaveria kunnanhallituksessa hannankullituksessa, ja jollei se kaveri olisi vitun idiootti joka ei ymmärrä eikä näe, miten ruma on ruma Sokos ja mitä tekee ihmiselle tuijottaa joka vitun päivä rumaa Sokosta ja tyhjää kylänraittia. Ja sitten kuitenkin oli niin kaunista olla siellä, olla osa kiertävää sirkusta joka tulee kylään rimpsuineen ja rämpsyineen ja limpsoineen ja pimpsoineen [...] me mentiin metsään ja jäätyneille pururadoille, ja aina jossain keskellä ei-mitään oli maailman kaunein ja hienoin yleisurheilukenttä, siellä se odotti lumivaipan alla kevättä ja uusia seikkailuja. Ja mä ajattelin että tänne ne sitten tulee, jätkät ja muijat, hyppimään ja heittämään, ja sitten ne menee taas Sokoksen taakse vetämään röökiä ja puhumaan siitä miten ne aikoo muuttaa pois aivan vitun äkkiä. Ja talvisin ne tulevat katsomaan meidän stand up -keikkaa, eikä sillä ole väliä etteivät ne aina jaksa kuunnella mitä mä niille huudan. Me ollaan samaa kansaa kuitenkin, me kaikki joudutaan kestämään kylmyys pimeys esi-isien kammottava jääräpäisyys, ja me kestetään se ja eletään eteenpäin ja öisin juodaan ittemme pehmeään pumpuliin ja kuunnellaan surullisia lauluja ja arvostetaan sitkeyttä, koska mitä muuta me voidaan, ei mitään.

Kaikki neljä kertojaa ovat tulleet elämässään tilanteeseen, jossa turhautuminen on päällimmäinen tunne. Tarvitaan suunnanvaihdos, uutta sisältöä, kuulumista johonkin, näkyväksi tulemista. Tätä he kaikki hakevat kirjoittamalla eri foorumeilla, sanallistamalla itseään oleviksi. Aito vuorovaikutus on vaikeaa, jollei mahdotonta; kuulijan läsnäolo ei ole mikään takuu siitä, että puhuja tulisi kuulluksi. Tästä mainio esimerkki on kirjoituskurssilaisten baari-ilta: 

Kirjoituskurssilaiset ovat mukavia mutta kuitenkin vielä etäisiä, se on hyvä yhdistelmä, ei tarvitse keskustella mistään ahdistavasta henkilökohtaisesta, mutta toisaalta on sen verran yhteisiä juttuja, että pystyy puhumaan muustakin kuin säästä.     ---siis nämä hiukkaset, vaikkapa fotonit, ovat kaksosia, ja tosiaan saavat ominaisuutensa vasta mitattaessa---      --- ne ei meinaa saada sitä hengiltä millään, tuli ei polta sitä, pyhä henki menee siihen ja siitä tulee ihan sairaan painava, Moksu ei osaa vaan näytellä että se ei jaksais nostaa mua, mua naurattaa ihan hirveesti---      ---minä ajattelin että keitän sitten perunaa, ehkä bataattia, haudutan pikkuisen jauhelihaa, sanotaan ettei saa yhtään antaa suolaa mutta se on niin kamalan valjun makuista sitten---      ---ja vaikka sanotaan ”kaksoset” niistä hiukkasista niin ei niillä ole mitään geneettisiä ominaisuuksia, jotka tämän selittäisivät, eikä ole mitään informaatiokanavaa joka voisi tämän tiedon välittää, tämä todella tuntuu mystiseltä, ja kuitenkin---

Läheisten ystävättärien ”keskustelua” kuvataan nokkelasti ja hilpeän osuvasti Tessun vierailussa Siljan kotona: 

”No miten ne Hyvä Olo -messut?"  ”Ne meni tosi hyvin itse asiassa. Ihanii muotikuvii täällä”               ”Kääpiö ei aiheuttanut hankaluuksia?”  ”Mitä. Ai niin se. Joo ei. Testaa itsesi, oletko neurootikko. Kaikenlaista. BB-Terttu värjäsi tukan! Nyt on kyllä uutiset. Oho, ootsä nähny tän?”                                       ”Joo oon todellakin” ”Siinä on äiti!””Ja Tessu-täti myös! Poptaivaan pahimmat flopit, isoimmat mokat: The Glitter Girls!” ”Joo, meni vähän päivä pilalle kun. Tosson tota teetä.”  ”Tota teetä, se kai kuulostaa espanjaksi jotenkin törkeeltä, yks Carmelita sanoi” ”Carmelita, okei”  ”Ai sulta meni päivä pilalle? Kultaseni, bygones.”                     ”No niinhän se”  ”Eikä me olla ees ykkösinä, vasta tokina!”                                 ”Praise the Lord” ”Kuule koirat haukkuu karavaani kulkee”                       ”Kulkiski”   ”Mitä?”   ”Ei mitään ei mitään”                        ”Äiti saanksmä laittaa tän mekon heti päälle?”                                    ”Tietysti saat kulta, tuu tänne”    ”Näin selviät pikkujouluista ilman krapulaa. Onko pomosi psykopaatti, testaa! Kaisa pääsi masennuksesta: nyt jaksan uskoa itseeni jälleen. Toi Kaisa käy meillä joogassa. Ihanaa et sillä menee nyt paremmin.”  ”Näyttää litiumturvotukselta”   ”Se on hirveen ihana tyyppi”

Nainen katolla esittelee erilaisia tuskastumisen, pettymyksen ja kiukun muotoja ja tasoja. Henkilöiden kaipuu yhteyteen on kova, ja niin on myös halu tulla nähdyksi täydempänä ja parempana itsenään. Sietämättömien olosuhteiden muuttamiseksi vaaditaan enemmänkin kohtalon oikkuja kuin päättäväisyyttä. 

Mutta miten oli tarkoitus lukea se, että kirjan nimi on sama kuin Doris Lessingin kuuluisan novellin...

Tiina Raevaara: Laukaisu

Paasilinna 2014.

Perhesurma. Miten se on mahdollinen, miksi sellaista tapahtuu? Onko toimintakykyisen ja hyväosaisen ulkopuolisen oikeus kirjoittaa fiktiota (ja lehtijuttuja) nurkkaan ajetuista ihmisistä, joista ahdistus, toivottomuus ja hellittämättömät vastoinkäymiset ovat tiristäneet ihmisyyden ulos? 

Näitä kysymyksiä pohtii myös Raevaaran Laukaisun kertoja. Suuri osa tarinasta kulkee kuitenkin syvällä päähenkilön Pauliinan omassa kokemuksessa ja mielenmaisemassa - niin syvällä, ettei sinne ulkopuolinen voi nähdä eikä sitä ymmärtää. Kertoja tähdentää, että häntä on pyydetty kirjoittamaan Pauliinasta, että juuri hän on oikea valinta tähän tehtävään. Minäkertojan läsnäolo tarinassa aaltoilee: välillä hän puhuttelee lukijoita, välillä kertoo Pauliinan elämästä ja ajatuksista yhtä kaikkitietävänä kuin olisi itse tämän keksinyt. ”Tärkeintä on tarina, ei totuus”, kertoja pohjustaa alkulehdillä. Hän kertoo ”kasaavansa” tarinan palasista, pienistä tosipohjaisista yksityiskohdista: ”Ruokin teitä yksityiskohdilla, syillä ja selityksillä. Järjestän maailman kaaoksen puolestanne”, kertoja lupaa. 

Pauliinan kaaosta ei kukaan tarjoudu järjestämään. Kauhistuttavimmassa mahdollisessa suomalaisessa maisemassa, maaseudun marraskuussa, on laiminlyöty, ummehtunut talo, ja siellä Pauliina, hänen psykoottisen masentunut miehensä Kerkko sekä takkutukkaiset ja kalpeat kaksoset Elma ja Anni odottavat. Ei elämästä pitänyt tällaista tulla, oli luvattu jotakin aivan muuta. Sellaista kuin toisille ihmisille.

Pauliina käveli hiekkatietä pitkin. Kotoa bussipysäkille oli vajaan kilometrin matka. Ei se ollut paljon, mutta sää oli ilkeä. Matkakin oli yksi osoitus järjettömyydestä, jota Pauliina ja Kerkko olivat aikoinaan osoittaneet. Miksi muuttaa niin hankalaan paikkaan? Miksi tehdä asiat vaikeiksi, uhrata elämänvoimaa ja iloa täysin toissijaisiin asioihin, kuten hankalaan siirtymiseen paikasta toiseen? Miksi ihmiset eivät muuta paikkoihin, joissa elämä on helppoa?

Nuoret aikuiset haluavat lapsia, omakotitalon, kesämökin, kaksi autoa, koiran, puutarhan, leikkimökin, kasvimaan, ihmeellisiä asioita, joista on pelkkää vaivaa. He muuttavat alueille, joissa kaikki on kaukana, joissa päivään kuuluvat lumityöt, remontointi, ruohonleikkuu, ikkunoiden tiivistäminen, öljykattila tai varaava takka, sekä lopulta tukkiutuneet salaojat, kuivunut porakaivo, homeongelma, vuotava katto, hiiret ja rotat, auton tyhjentynyt akku, riitelevät naapurit, koira, joka hyökkäilee ohikulkijoiden kimppuun, liian kuivat kesät, hajonnut vesipumppu sekä jatkuvasti nousevat sähkömaksut.

Kaaos ja rappio etenevät vastaanpanemattomasti. Talossa vallitsee tahmea uupumus, joka konkretisoituu kertyvänä likana ja pahenevana epäjärjestyksenä, joiden edessä Pauliina on voimaton. Lapset eivät tuota iloa: 

Pauliina oli läpsäissyt lapsiaan. Hän oli huutanut heille, kirkunut kuin hullu, sulkeutunut vessaan pakoon heitä, sulkenut heidät makuuhuoneeseen ja teljennyt hetkeksi oven, uhkaillut heitä lelujen poisheittämisellä tai ruuan kieltämisellä tai omalla lähtemisellään, tehnyt kaikenlaisia järkyttäviä tekoja. 

Viimeisillä voimillaan Pauliina pakenee haaveeseen opiskelusta; elämänlankana hänellä on Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, jonka hän on joskus nähnyt kuuluvan joihinkin pääsykoevaatimuksiin. Sitä Pauliina lukee kerta toisensa jälkeen, kahden epärealistista unelmaa kohti ajelehtivan osattoman tarinaa. Toivo pilkahtelee vielä: Pauliina havahtuu huomaamaan, että ulospääsykin voisi olla olemassa, uusi alku. ”Niin paljon ihmisiä, kaikki erilaisia. Jokainen voisi olla tutustumisen arvoinen.”

Vastoinkäymiset seuraavat toisiaan Pauliinan äärettömässä tyhjyydessä: ”Pauliina toivoi niin, että hänellä olisi joku, jolle soittaa.” Ketään ei ole, on lakattava pyristelemästä ja palattava vihan ytimeen.

Kertoja esittää faktoja perhesurmista ja mustasukkaisuusmurhista pitkältä ajalta: hänen kiinnostuksensa aihepiiriin vaikuttaa alkaneen vuodesta 1985, jolloin Suomea tyrmistytti kolme lastaan kaivoon kantanut äiti. Tuolloin ”lukijoita hemmoteltiin draamantajuisilla raporteilla”:

Lauantaina lokakuun 5. päivän iltana hän keitti nuorimmaiselleen velliä ja muille teetä. Iltasaduksi luettiin Aku Ankkaa. Äiti tunsi itsensäkin väsyneeksi. Hän yritti katsoa televisiota, mutta nukahteli vähän väliä. Aamuyöllä hän heräsi omassa sängyssään. Milloinkaan hän ei osannut selittää, mikä hänet herätti. Hän nousi pomppaamalla ylös, kävi hakemassa keittiöstä työpuseron päälleen ja meni saman tien Sarin vuoteen luokse. Hän otti nukkuvan Sarin syliinsä, kietoi hänet pussilakanaan ja kantoi ulos.

Toisin kuin tällaisista tapauksista raportoivat toimittajat, tämä kertoja kuitenkin tietää kohteestaan jotakin: viisitoista vuotta aiemmin he kävivät yhdessä koulua, ja päivänä josta kaikki haluavat tietää kertoja sattui vielä tapaamaan Pauliinan. Kertoja haastaa lukijansa: ettekö tekin himoitse tätä tietoa? Eikö teissäkin vallitse haaskalinnun luonto, vaikka selitätte uteliaisuutenne pyrkimyksellä ymmärtää ja siten ennaltaehkäistä? 

Myöhemmin olen pohtinut, missä ovat esimerkit huonoista perheistä. Miksi lehdissä ei esitellä sellaisia? Miksei ole kuvia paskaisista vessoista, pesemättömistä astioista, tavarakasoista, tyhjistä maitopurkeista, jääkaapista, joka vuotaa, kenties jopa hajunäytteitä? Mikseivät äidit ja isät kerro lääkityksestään, riidoistaan, olemattomasta seksielämästään, erektio-ongelmistaan, aborteistaan, mustelmistaan, nukahtamislääkkeistään, luottotietojen menetyksistään, pikavipeistä? 

Näin kertoja yhtäältä asettaa Pauliinan olosuhteet objektiivisesti laajempaan kehykseen, mutta  kostonhimo ja vahingonilo välähtävät viimeistään kuvauksessa Pauliinan käynnistä autokorjaamossa, jonka merkitys ja tarpeellisuus jää epäselväksi. 

Laukaisu jättää samanlaisen tunteen kuin uni, jossa pitäisi paeta saavuttavaa uhkaa, mutta jalat ovat juuttuneet sulaan asfalttiin. Raevaara onnistuu mestarillisesti turruttavan, tuhoavan toivottomuuden kuvaamisessa. 

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til 2013, suomentanut Tuomas Kauko. Like 2014.

Aina ei auta, vaikka välttelisi virallisia kritiikkejä ja blogausvyöryjä. Joskus kirjaa ei saa edes auki, ennen kuin on jo lukenut tällaista: 

Aina silloin tällöin joku kirjailija piirtää koko kirjallisuuden kartan uusiksi. Islantilaisen Sjónin kirjat ovat jotain täysin ennen kokematonta. Hän on muuttanut käsitykseni maailmasta. - A. S. Byatt

Lähesty siinä sitten peruslukijana kirjaa ikään kuin puhtaalta pöydältä, aistein avoimin. Jollei jo ensimmäinen kappale tunnu pyörryttävältä, mikä on mennyt pieleen? Mitä jäi lukematta - ei vain tässä kirjassa, vaan koko elämässä? Ärsyttää, turhauttaa, hävettää - paras olisi vain siirtyä Harlekiineihin. 

Loppuvuodesta 1918, maailmanhistorian kuohunnan, luonnonmullistuksen ja kulkutautivitsauksen aikaan elää Reykjavíkissa lähes lukutaidoton orpopoika Máni Steinn. Hänen koko olemassaolonsa, vinttihuoneessa ikivanhan isotädin kanssa, on mahdollinen yhteisöllisen ja socialistien armeliaisuuden tähden. Ja himokkaiden miesten, joiden palvelemisesta Máni saa rahaa käydä elokuvissa. Jatkuvasti. 

Ja nyt poika elää elokuvissa. Silloin kun hän ei lataa niitä itseensä silmillään, hän toistaa niitä mielessään.

Nukkuessaan hän uneksii elokuvista muunnelmia, joissa tapahtumien verkko kietoutuu hänen oman elämänsä lankoihin.

Elokuvia sentään näytetään, vaikka arvostettu tohtori G. Árnason on tuominnut koko taidemuodon rappeuttavana kirjoituksessaan ”Elokuvat ja sielunsairaudet”:

Elokuva on siis luonteeltaan moraaliton. Se muuntaa näyttelijän fetissiksi ja houkuttelee esiin perversioita katsojassa, joka antaa sen vietellä itsensä niin kuin tulenliekki viettelee perhosen. Mutta ero on siinä, että elokuvateatterissa katsojalla on tapaaminen liekin kylmän lepatuksen kanssa eikä palavan liekin kanssa. Perhonen roihahtaa tuleen, mutta katsoja voi huoletta antaa kasvavalle himolle periksi ja kokea elämyksen yhä uudelleen. Niin käy aivan liian usein, valitettavasti.

On myös mystinen tyttö, Sólborg Guđbjörnsdóttir. Vaikka Mánin mielenkiinto eläviä ihmisiä kohtaan on rajallinen, Sólborg on näyttäytynyt hänelle lihallisen maailman ja haaveen rajalla, elokuvissa, Louis Feuilladen Les Vampires -sarjan näytöksessä:

Ja sillä hetkellä, kun tyttö nousi poistuakseen, se tapahtui. Tytön varjo lankesi valkokankaalle, ja he sulautuivat yhteen, tyttö ja elokuvan hahmo. Tyttö katsoi olkansa yli, ja valokeila heijasti Musidoran kasvot hänen kasvoilleen.

Poika jähmettyi tuoliinsa. He olivat täsmälleen samannäköisiä.

Tästedes pojalla on tytölle oma nimi: Sóla Guđb-. Alkulehdellä nähdään suomentajan huomautus, että tämä lyhenne on anagrammi sanasta ”blóđsuga”, vampyyri. Pyrkimys tytön kohtaamiseen luo jonkinlaista toivoa, jännitystä, mieltä Mánin ajelehtimiseen oman todellisuutensa harmaikossa. Sóla on säestys Mánin elokuvaan:

Seuraavana iltana Vanhassa Kinossa yritetään näyttää italialaista salakuljettajatarinaa Viha ilman minkäänlaista musiikkisäestystä. Se epäonnistuu täysin.

Heti ensimmäisen puolen tunnin aikana ihmiset menettävät mielenkiintonsa valkokankaan tapahtumiin. Kun elokuvien ainoat taustaäänet ovat yleisön yskintä ja rykiminen sekä konehuoneesta kantautuvat äänet - projektoria pyörittävän moottorin hurina ja filmin kohina, kun se purkautuu ylemmästä kelasta, kulkee valon alle ja kiertyy alemmalle kelalle hieman käheämmin kohisten - silloin paljastuu, kuinka hiljaisia elokuvat tosiasiassa ovat. [...] Kilpailussa hiljaisuutta ja talon puuseinien ulkopuolella olevaa todellisuutta vastaan tarvitaan kovempia aseita.

Ilmassa velloo tuhon uhka: Euroopassa raivoava espanjantauti on rantautumassa Islantiinkin, ja ihmiset odottavat sitä kuin ansaan jääneet eläimet. Paitsi Máni: 

Hänellä on perhosia vatsassa niin kuin silloin, kun hän on asiakkaan kanssa, paitsi että perhoset ovat isompia, niiden siipien väli on pitempi ja ne ovat väriltään mustia kuin ruumisauton samettiverhot. 

Jokin hallitsematon voima on vallannut maan, jotain historiallista tapahtuu samanaikaisesti Reykjavíkissa ja suuressa maailmassa.

Valkokangas on revennyt, maailmojen välillä tuulee.

Kaupunki autioituu, ihmiset yrittävät välttää tartuntaa linnoittautumalla koteihinsa, ulos elintarvikkeita ja polttoaineita etsimään uskaltautuvat vain kuolemaa halveksuvat vanhat naiset. Tilapäissairaaloita perustetaan ja sairaanhoitoon kykenevien tarve on huutava. Mánista tulee ruumiinkantaja: hän kulkee tohtori Garibaldin mukana keräämässä kuolleita ja kuolevia, ja autoa ajaa Sóla Guđb-. 

Oli näky kuinka karmea tahansa, pojan ilme ei värähdäkään. Yhdeksän päivän aikana hän sanoo tuskin sanaakaan.

Reykjavík on ensimmäistä kertaa ottanut muodon, joka ilmentää hänen sisäistä elämäänsä. Mutta siitä hän ei aio kertoa kenellekään.

Vitsaus alkaa hellittää, ja kansa pakkautuu itsenäistymisjuhlallisuuksiin joulukuun 1918 alussa. Kulman takana hartaista ja raskaista menoista Máni yllätetään ”iljettävässä” aktissa tanskalaisen matruusin kanssa. Julkinen rangaistus on nyt tarpeen kansainvälisen konfliktin ja kansallisen häpeän välttämiseksi. Vaaditaan teloitustakin, mutta päättäjien joukossa on armollinen tohtori Garibaldi (ja kulisseissa monta Mánin asiakasta), ja Máni selviää karkotuksella: hänet lähetetään Englantiin.

Máni Steinn nauraa. Hänen rinnassaan lepattavat mustat siivet.

Tarina jatkuu heinäkuusta 1929 ja päättyy valokuviin.

Suljen kirjan ja ottaa päähän. Tartun helpottuneena muuhun ajateltavaan.

Ja sitten kesken muiden puuhien mieleen nousee alava maisema, jossa ihmisasutus on vähäistä ja vaatimatonta, ja kaukana räiskyy tulivuori Katla. Taajamat peittyvät tuhkasateeseen ja värit katoavat. Äänetön mustavalkofilmi. Neito mustissaan reikänä harmaudessa, punaiset huulet ja huivi. Villit ja väkivaltaiset, vastenmielisetkin, eritteitä roiskuvat kuvaelmat. Rasvalinssimuotokuvat. Blake ja Buñuel, Pierre et Gilles. 

Isännättömät valokuvat. Hakukonerunous. Perhosefekti.

Maailmani ei mullistu, suomukset eivät lennähdä silmiltä, mutta hetken ajaksi päästän irti. Pitää lukea joku toinenkin Sjón. Ja Tommi Parkon runoudenymmärtämisoppikirjat. 

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY 2014.

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys sijoittuu yhä runsastuvaan kategoriaan, jossa sotavammoista ja kotirintamasta kertovat veteraanien lapsenlapset. Toivotan tämän aallon kaikkineen tervetulleeksi valistavana vaihtoehtona ”Kiitos 1939-45” -paidoille ja varsinaiselle sotakirjallisuudelle, johon Tuntemattoman lisäksi en ole tahtonut enkä tohtinut tarttua. Sotaa edelsi outo ja hassu agraari-Suomi, sota oli aivan äsken, ja tänään suhtaudumme niin helposti kaikkeen tuohon kuin se olisi esihistoriaa, fantasiaa.

Neljäntienristeys on kertomus yhden perheen sadastayhdestä vuodesta. Tämä matka kuljetaan neljän kertojan tuokiokuvina 29 vuodelta. Kinnunen otsikoi luvut teiden nimillä ja vuosiluvuilla; lisää vihjeitä on yllättävästi sisällysluettelossa, jossa luvuilla on vanhojen romaanien tapaan alaotsikot kuvailemassa niiden sisältöä.

Kertojista ensimmäinen, Maria, on kunnankätilö ankarassa pohjoisen pitäjässä. Toinen kertoja Lahja on hänen avioton tyttärensä, kolmas Lahjan miniä Kaarina, ja neljäs Lahjan mies Onni. 

Vuolaasti ylistetystä kirjasta oli ehtinyt syntyä se ennakkokäsitys, että sen keskeisin tarina on Onnin homoseksuaalisuus. Niin mittaamattoman murheellinen kuin Onnin kohtalo onkin, romaani kuitenkin on selkeästi Lahjan tarina. Maria on Lahjan tausta ja perimä, Kaarina hänen vanhuutensa todistaja ja Onni on vain käymässä. Neljäntienristeys on naisten historiaa. 

Kertomus alkaa nuoren Marian kokemuksista kätilönä - ja Marian ensimmäinen luku on hirvittävin kohtaus mitä muistan lukeneeni. Maria on virkansa kautta korvaamaton ja siten ajalle poikkeuksellisen itsellinen nainen, niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin. Perheestä toki hänkin haaveilee, ja apteekkarin seura tuntuu juuri sopivalta. Apteekkari on kuitenkin sisartensa esiliinannauhoissa kiinni, ja Maria jää yksin aviottoman Lahja-tyttären kanssa. Maria rakentaa kylän komeinta taloa, ”yrittää kurkottaa pidemmälle kuin mihin naisen tulee ylettää”. Rakkaudenkaipuu korvautuu tavaranhaalinnalla.   

Työssään kätilönä uskonveljien tyrannisoimilla selkosilla Maria näkee naisen elämän kauheuden kaikkineen: 

Maria oli tyytyväinen, ettei ole itselleen miestä hankkinut, vaikka lapsen kyllä. Ajatus siitä, että joku häntä komentaisi, puistatti. Joku rasvamaha nousisi päälle aina kun tahtoi, muutenkin määräisi mitä tehdä ja mihin tahtiin. Kävelisi kylätiellä kahta askelta edempänä vaimoaan kuin kunnon kristityn kuuluu.

Lahjallekin käy haaveri: on eräs Aku, kauniita lupaillut mutta sitten jäljettömiin kadonnut, ja syntyy isätön Anna. Lukijan usko Lahjan kantokykyyn alkaa loppua: oman isättömyytensä  häpeän päälle Lahjan on kestettävä elämä aviottoman tyttären äitinä jyrkkien lahkolaisten keskellä. 

Lahja ei luovuta, ei suostu nöyristelemään, vaan päättää hankkia ammatin ja vielä miehen, talon ja lapset - säällisen elämän, äitinsä elämää paremman. Tie on kivinen: 

Yksi ovi toisensa jälkeen oli sulkeutunut Lahjan edessä tai jäänyt kokonaan avautumatta. Usein syynä oli mainittu ruumiin heikkous tai naiselta puuttuva kyky toimia juuri siinä ammatissa. Syiden takaa hän oli kuullut ne toiset, sanattomat. Kun ei ollut uskossa. Kun oli lapsi, avioton vielä. Kun ei ollut miestä elättämässä. Lahja oli yrittänyt muuttua ja mukautua, liittynyt lottiin, istunut kirkossa ja käynyt seuroissa äidin paheksuvasta puhinasta huolimatta, mutta silti töihin oli löytynyt toinen tekijä, usein uskonveli tai -sisar.

Niin Lahja jättää Annan Marian hoiviin ja lähtee Ouluun töitä hakemaan. Sinnikkyydellään hän pääsee valokuvaamoon oppiin: 

Lahja kantaa kehikot poikki retussihuoneen, jonka ikkunoiden eteen on pystytetty kankaalla peitettyjä laatikoita. Niiden takana peilit vangitsevat auringon valon ja heijastavat sen säteet kankaan keskelle asetettujen negatiivien läpi niin että kuvatun ihmisen pieninkin virhe paljastuu. Harjoittelijoiden tehtävänä on ohutkärkisillä pensseleillä häivyttää negatiiveilta jokainen silmälasien heijastus ja silmäpussi, ihon epätasaisuus sekä näppylä, tummentuma ja juonne. Vasta sitten lasilevyt vedostetaan kuviksi ja tilaaja saa mukaan itsestään sellaisen kuvan, jollainen hän voisi olla jos olosuhteet olisivat toiset.

Lahjan elämään astuu Onni, ja kaikki järjestyy: mies käy isäksi Annalle, on rehti, tekevä ja hyväluontoinen. Häiden alla Maria pohtii tyttärensä motiiveja: 

Hankitaanko Onni heidän taloonsa hoitamaan ennalta määrättyä tarkoitusta, niin kuin haetaan navettakissa tai vahtikoira? Onko Onnin tehtävä höylätä ovenkarmeja ja korjata portaita, vaiko olla näyttelykapineena osoittamassa että omistaja on elämässä kaiken saavuttanut?

Tulee sota ja vie kaiken hankitun, saavutetun ja haaveillunkin, pilkkaa ihmisen tahtoa. 

Marian talosta on lähdettävä evakkoon, kaikki on jätettävä, eikä menetyksen mitalle löydy sanoja. Kuitenkin sodan jälkeen hiiltynyt kotiseutu kutsuu palaamaan, kaikki on aloitettava alusta; elämän on jatkuttava, ja sitä jatkavat vaikenevat naiset. Rintamalta palasi vain miesten riekaleita - ”jokaisen miehen sisälle on juuttunut yhtä paljon huutoa” - mutta naiset eivät anna periksi, eivät luovu omista haaveistaan perhe-elämästä, vaurastumisesta, siitä että kaikki olisi kuin ennenkin ja paremmin. Lahjakin saa talonsa, ja vielä kaksi lasta, Helenan ja Johanneksen. 

Ei elämä vieläkään helpolla päästä: tytär Helena sokeutuu, Onni luisuu pyrkimyksistään huolimatta syvemmälle oman salaisuutensa epätoivoon, yhä kauemmas Lahjasta. Ja taas rakennetaan, sillä työnteko luo elämään edes jonkinlaisen mielen: 

Työtahti palaa helposti. Kahteen kattotuoliin yltää yhdestä kohtaa. Isku - kaksi - kolme - uusi naula - isku - kaksi - kolme - paikan vaihto. Ikään kuin ajatukset olisivat kadonneet ja jäljelle jääneet vain työtä tekevä mies ja miehen työ. Koko maailmassa ei ole muuta kuin avara viimainen valkeus ja rakentuva katto. Ei muuta kuin vasaran kärki ja sen iskua janoavat naulojen päät. Vain sillä on väliä, uppoaako naula kahdella vai kolmella lyönnillä, vain sillä. Jos joutuu lyömään neljännen, harmittaa. Onni ei näe kelmeää aurinkoa, ei tuulta eikä vitilunta. 

Viimeinen naula on jäätynyt huuleen kiinni ja repäisee siihen pienen haavan. Raudan maku leviää Onnin suuhun, mutta hän ei huomaa sitä, sillä kaikki on kadonnut hänen ympäriltään. Silmäkulmaa ei enää jomota. Pesuvati ei lennä poikki huoneen. Lapset eivät enää pelkää. Lahjan silmissä ei ole pettymystä. Sotaa ei ole käyty. Suomalaiset eivät ole kääntyneet rintamatovereitaan vastaan. Saksalaisten tankit eivät räjähdä vetäytyessään Jäämeren rantaan. Hautoja ei kaiveta kanervikkoisiin kankaisiin. Auki revähtäneiden silmien päälle ei luoda hiekkaa. On vain valkeus. On vain rytmi. On vain mies. Vain talo.

Tämä kohtaus Onnista työssään muistikuviaan paossa avaa uuden näkymän Suomen jälleenrakennuksen ihmeeseen. 

On liikaa vaiettavaa, liikaa keskenmenneitä unelmia, ja hiljaisuus valtaa koko talon. Onni ei lopulta jaksa enää elää. Onnin hautajaisissa Lahja ”jäi kuuntelemaan tarinaa, jota ei ollut kuullut koskaan ennen. Sen päätyttyä yksi kuulijoista aloitti oman tarinansa Onnista, sitten toinen. Lahja kuunteli kertomuksia ja tajusi, että niissä kaikissa seikkailee Onni, joko yksin tai lasten kanssa. Hän itse ei ole niistä yhdessäkään.” Lahja on mykässä raivossaan eristänyt itsensä paitsi onnettomasta Onnistaan, myös lapsistaan. Hänen pakotetusta vahvuudestaan on tullut hänen vankilansa. 

Tyttäret osaavat paeta tästä vankilasta, Helena sokeainkoulun kautta suureen maailmaan, ja Annakin omaan elämäänsä vaikka aivan naapuriin. Tukahdutettujen itkujen ja raivojen keskellä on kasvanut kuopus Johannes, joka ei hämmennyksissään osaa äitinsä talosta pois, vaan tuo sinne oman vaimonsa Kaarinan. Kerran niin korskea talo kätkee sukupolvet toisiltaan; vanheneva Lahja kaipaa toisten yhteyteen, muttei enää osaa: 

Lahja tahtoisi kertoa, kuinka edes Tuomas ei halua lähteä yhdessä kävelemään eikä tule enää viereen istumaan vaikka pyytäisi. Kuinka olisi hienoa istua samaan pöytään muiden kanssa ja nauraa ääneen ja rupatella ja oppia lisäämään puheeseen samanlaista hauskaa kiusoittelua, jota koko perhe on oppinut Kaarinalta. Mutta kun hän avaa suunsa, sieltä tulee sellaista, minkä muut ymmärtävät korjauksiksi ja marinaksi. Kyllä hän huomaa ne salavihkaiset katseet, joita toiset vaihtavat hänen sanottuaan jotakin. Kohteliaaksi katsotun ajan jälkeen hänen vierestään siirrytään muihin tuoleihin. Hänen seurassaan ei viihdytä, ei ole viihdytty koskaan, mutta hän ei osaa tehdä mitään toisin. Lahja avaa suunsa, mutta oikeita sanoja ei löydy. Sellaisia, joilla voisi sanoa, että joskus on yksinäistä ja kylmää ja pimeää.

Kaarinan asema emäntänä emännällisessä talossa on mahdoton, vaikka hän tekee kaikkensa. Vuosikymmenet kuluvat saman katon alla, mutta vielä ei Lahja sinuttele, eikä anna Kaarinalle arvoa: 

Kaarina kelpaa palvelijaksi. Hän on hyvä siivoamaan ja järjestämään, vaikka jättää vieläkin lipaston kehystetyt valokuvat väärään järjestykseen. Hän on hyvä tekemään ruokaa ja tiskaamaan. Hän on ominut perheelleen talon toisen päädyn, onpa jopa anopin mielestä onnistunut hankkimaan muutamia sieviä huonekaluja. Hän on kasvattanut lapset siisteiksi ja kohteliaiksi, vienyt aina uunilämpimän leivän naapurin emännälle. Häntä on siunattu äidillä, jonka tekemät karviaishillot kelpaavat anopillekin ja jonka lähettämien mattojen väriyhdistelmät eivät ole hullumpia. Kaikille tälle anoppi nyökyttelee kuin lapsen osaamiselle. Hyvin menee. Hyvin ajateltu. 

Ja silti hän ei ole riittävästi siihen, että hänelle kerrottaisiin, että on sairautta. Että ollaan kipeitä. Pelätään pahinta. [...] Hän on luullut että he ovat jo perhe, joka on jostain syystä jakautunut epätasaisesti talon ääripäihin. 

Anoppia on turha pyytää apuun ruoanlaittoon tai lastenhoitoon, mutta silti hän on osa heitä. Vaikka toinen tekisi itsestään pitämisen vaikeaksi, häneen tottuu, kuten silmä ajan myötä tottuu väärään ympäristöön rakennettuun kerrostaloon.

Kun Lahja haurastuu ja hänen mielensä ajelehtii kahden maailman välillä, häntä kuitenkin hoivaa Kaarina. Kaarina säilyttää perheen pimeimmän salaisuuden miestään suojellakseen. Kaarina on vuorostaan elämää ylläpitävä voima, joka tekee mitä tehtävä on, jotta elämä voisi jatkua. 

Neljäntienristeys on rakenteeltaan taidokas, kiehtova ja ilmava. Lahjan valokuvaamon yhteydessä kerrotaan, että paperin on oltava kehitteessä täsmälleen tietty aika, jotta kuva kirkastuu ja tarkentuu, muttei hetkeäkään kauempaa, tai kuva katoaa uudelleen. Tällaisista kuvista romaanikin rakentuu: huolella sommitellut tuokiokuvat seuraavat toisiaan, mutta niiden välillä vaihtuu vuosi, kuvakulma, valotus. Entä jos tarinan lukisi kronologisessa järjestyksessä? Mitä paljastuu, kun nostetaan rinnakkain kahden kertojan näkemys samasta tilanteesta? Aivan ensimmäisen luvun elokuvallinen ristivalotus asettuu kohdalleen vasta viimeisen luvun viimeisellä sivulla. 

Elämä on kohtuutonta, toteaa Neljäntienristeys. Jokainen on biologiansa, yhteisönsä ja piittaamattoman historian armoilla, henkiinjäämisellä on kova hinta, eikä selviytymistaistelussa säily pyhimyksenä kukaan.