torstai 22. toukokuuta 2014

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla


Kaiku Books 2013.

Kaikkien tuntema Maija Vilkkumaa kirjoitti esikoisromaaninsa kahdesta, kolmesta, neljästä tai viidestä naisesta ja parista miehestä, ja hyvähän siitä tuli. Kertojaääniä on neljä - Silja, Linda, Ville ja Leila - ja kolmesta ensinmainitusta piirtyy uskottava, monitahoinen hahmo Leilan jäädessä pieneen sivuosaan. Tottahan Vilkkumaa muiden nahkoihin asettumisen taitaa: hänen lyriikoistaan on kirjoitettu graduja muun muassa teemoilla ”modernin naiseuden esitykset” ja ”subjektit Maija Vilkkumaan albumilla Ei”. 

Eletään Helsingissä tänään. On Silja, pelifirmaansa kokovartalorakentavan Harrin vaimo, kotiäiti. Linda on rääväsuu undergroundsukeltaja, pienlehtiin kirjoitteleva ja vielä tuntemattomana stand up -koomikkona keikkaileva nuori nainen. Ville on äidinkielenopettaja, joka puolitahtomattaan saa vastuulleen kansalaisopiston kirjoituspiirin. Ja on Leila, oman ilmoituksensa mukaan 62-vuotias seurapiiritoimittaja. Neljän päähenkilön kohtalot kietoutuvat toisiinsa muutaman kuukauden aikana, minkä jälkeen jokaisen heistä on otettava uudet suuntimat.

Tarinan ytimessä on Silja, jolla on menneisyys popduo The Glitter Girlsissä yhdessä nuoruudenystävän Tessun kanssa, ja nykyisyys yläkeskiluokkastandardin mukaisissa puitteissa perhettä kasvattamassa. Ystävät vihjaavat Siljan nuutuvan kotoiluun ja lähettävät tämän kansalaisopiston kirjoittajakurssille.

Kurssin ohjaajana toimii Ville, äidinkielenopettaja, jolle sattumalta ja varsin vastentahtoisesti on langennut vetovastuu kynäilijöiden kaitsemisesta. Ville on päättänyt omistaa lukukauden dokumentaarisuudelle, ”totuudelle”, mutta Silja saa suollettua vain tarinaa supertähtimiljonääri Gwendolynista seikkailemassa Roomassa ja New Yorkissa 80-90-lukujen vaihteessa. Silja kyllä tahtoo kirjoittaa muuta, tahtoo älyllisempää, kaikessa parempaa: 
Suomalaiset ovat itsekseen, täällä perukoilla. Me olemme yksi pohjoismaista, mutta kaikki muut pohjoismaat puhuvat keskenään melkein samaa kieltä, me emme, meillä on oma kielemme. Useat meistä eivät edes halua oppia sitä toista kieltä, sen opiskelu tuntuu meistä nöyryyttävältä, samalta kun tunnustaisimme ettemme pärjää yksin. Yksin pärjääminen on meille tärkeää, ja siinä on surumme alku. Siinä on lasten kaltoinkohtelun alku. Sen hän kirjoittaisi, esseestä tulisi mahtava, hänen elämästään tulisi taas ryhdikästä ja järkevää, hänestä tulisi taas tekijä, hänestä tulisi.
Silja elää sivupersoonansa Gwendolynin kautta coolimpaa elämää kuin entinen bändikaveri Tessu, josta on tosielämässä aivan kuin itsestään tullut joogakeisarinna, kunniatohtori, Linnan juhlien vieras. Sillä ei tässä näin pitänyt käydä. Nuoruudessa, ennen lapsia, juuri Siljalle loistava tulevaisuus oli tuntunut niin selvältä:  
Silja availi kortteja toistensa perään, aina ihan vääriä, se ei haitannut, se nauratti, hän huusi teatraalisesti ja esitti rituaalisen tanssin aina kun väärä kortti nousi. Hän ajatteli että on tällainen koska on taiteilija, hänestä tulisi vielä jotain suurta, jotain enemmän kuin näistä muista tässä pelipöydässä, näistä muistipelihirmuista, näistä ei-taiteilijoista. Eihän hän vielä tiennyt, että väliaikainen työ Lasten Säätiössä jäisikin pysyväksi, että hän ei saisi kirjoitettua enää yhtään biisiä, että vuodet menisivät ohi ja hän ei saisi tartuttua kiinni niistä, ei kiinni mistään. 
Ville ei vain viihdy. Hänestä välittyy tuskastuneisuus, sitkeä oikeassa oleminen, vain vaivoin pidätelty halu ravistella kanssaihmiset näkemään hänen tavallaan. Ulkopuolisena omassa arjessaan häntä kuitenkin rasittavat ihmiset, nuo joukkosielut, typerykset: 
Minä näen usein, mitä ihmiset ajattelevat. Etenkin ikäiseni, siis nelikymppiset, ja sitä vanhemmat ihmiset. Pettymyksiään, yleensä, ja kokemiaan vääryyksiä. Tai sitten, toisinaan, he unelmoivat. Siinä ei ole mystiikkaa. Psykologit ja neurotieteilijät ovat jo vuosia puhuneet tunnetartunnasta. Tuolla sanalla viitataan prosessiin, jossa tunteet siirtyvät peilineuroneiksi kutsuttujen hermosolujen avulla ihmisestä toiseen. Tunnetartunta ei edellytä tietoisuutta siitä, että jokin tunne on toisesta ihmisestä lähtöisin - ihmiset päinvastoin tulkitsevat usein toisesta tulvivat tunteet ”omikseen”. Kun ymmärtää, että muiden tunteita voi aistia, kanssaihmiset muuttuvat ikään kuin läpinäkyviksi. 
Romaanin neljännen kertojan, Leilan, puheenvuoroja on vain pieni osuus tarinasta. Ne ovat lukukelvottomalla fontilla kirjoitettuja blogitekstejä, joiden sisältö on julkkisten nimiä ja positiivisuushörhöilyn itsestäänselvyyksiä. Toimittajaksi itseään kutsuva Leila kirjoittaa, niin sisällöllisesti kuin tyylillisestikin, erehdyttävän paljon samaan tapaan kuin kirjoittaisi 8-vuotias miellyttämisvikainen tyttölapsi: 
Kävin Kööpenhaminassa suomalaisen taiteilijattaren Eve Joen näyttelynavajaisissa. Myös Jano Entertainmentin Vauhtikaksoset Harri Oja ja Juhomatti Mäkinen olivat siellä! :D :-D Puhuimme siitä, miten kauniisti ”Köpiksessä” lyövätkään vanha ja uusi Arkkitehtuuri kättä. Loistokkaat wow-rakennukset ja wanhat kauniit Palatsit. Voi, miten toivoisin samanlaista pirskahtelevuutta kauniiseen Helsinkiimme! Miksi meidän täytyy aina olla niin Vaatimattomia? :(
Taiteilijatar Itse oli erittäin kaunis lohenvärisessä puvussaan. Ihanat Kissamaalauksensa olivat kuin karkkeja museon seinillä. Keskustelimme elämästä ja unelmista. Taiteilijatar kertoi unelmansa: päästä kartanonemännäksi, lehmiä ja hevosia ja kanoja ja kaikkea! Huhhuh! :D :D :D Toivon todella että hänen unelmansa toteutuu! <3 <3 <3 :)
Niin. Kissamaalaukset. 

Linda riuhtoo korostetun kyynisenä stand up -skenessä ja vähälevikkisen lehden keikkareportterina. Suunta reuhonnasta puuttuu. Miehiä on ja ei, eikä niilläkään ole niin väliä: 
Sanoin et kun mun pitää esitellä Helsinkiä saksalaiselle poikaystävälleni. No, millaista on ollut, Lasse kysyi. Sanoin että tosi kivaa, hienoa nähdä Helsinki turistin silmin! Tämä on hieno kaupunki! Sen sanoessani tajusin että mähän valehtelen, ei musta oo ”hienoa nähdä Helsinki turistin silmin”, musta se on ihan vitun rasittavaa, oikeesti vaan toivon että kaikki mestat olis jo tsekattu ja että pääsis kotiin katsomaan televisiota. Siinä on mun missio tässä elämässä: saada asiat tehtyä jotta pääsis kotiin katsomaan televisiota.
Lindan kohdalle osuu hullaantuminen, joka hetkeksi kuorii hänestä kyynisyyden ja kohottaa ymmärrykseen koko ihmislajia kohtaan tässä hillittömässä kohtauksessa stand up -kiertueella joulunalustuhruisessa Satakunnassa: 
Joka kylässä, minne mentiin, oli keskellä ruma Sokos ja ruma baari ja siellä baarissa meillä oli keikka, ja mä ajattelin että juuri tätä on korruptio Suomessa, ei tällaisia hirveitä rakennuksia saisi kukaan rakentaa jollei sillä olisi kaveria kunnanhallituksessa hannankullituksessa, ja jollei se kaveri olisi vitun idiootti joka ei ymmärrä eikä näe, miten ruma on ruma Sokos ja mitä tekee ihmiselle tuijottaa joka vitun päivä rumaa Sokosta ja tyhjää kylänraittia. Ja sitten kuitenkin oli niin kaunista olla siellä, olla osa kiertävää sirkusta joka tulee kylään rimpsuineen ja rämpsyineen ja limpsoineen ja pimpsoineen [...] me mentiin metsään ja jäätyneille pururadoille, ja aina jossain keskellä ei-mitään oli maailman kaunein ja hienoin yleisurheilukenttä, siellä se odotti lumivaipan alla kevättä ja uusia seikkailuja. Ja mä ajattelin että tänne ne sitten tulee, jätkät ja muijat, hyppimään ja heittämään, ja sitten ne menee taas Sokoksen taakse vetämään röökiä ja puhumaan siitä miten ne aikoo muuttaa pois aivan vitun äkkiä. Ja talvisin ne tulevat katsomaan meidän stand up -keikkaa, eikä sillä ole väliä etteivät ne aina jaksa kuunnella mitä mä niille huudan. Me ollaan samaa kansaa kuitenkin, me kaikki joudutaan kestämään kylmyys pimeys esi-isien kammottava jääräpäisyys, ja me kestetään se ja eletään eteenpäin ja öisin juodaan ittemme pehmeään pumpuliin ja kuunnellaan surullisia lauluja ja arvostetaan sitkeyttä, koska mitä muuta me voidaan, ei mitään.
Kaikki neljä kertojaa ovat tulleet elämässään tilanteeseen, jossa turhautuminen on päällimmäinen tunne. Tarvitaan suunnanvaihdos, uutta sisältöä, kuulumista johonkin, näkyväksi tulemista. Tätä he kaikki hakevat kirjoittamalla eri foorumeilla, sanallistamalla itseään oleviksi. Aito vuorovaikutus on vaikeaa, jollei mahdotonta; kuulijan läsnäolo ei ole mikään takuu siitä, että puhuja tulisi kuulluksi. Tästä mainio esimerkki on kirjoituskurssilaisten baari-ilta: 
Kirjoituskurssilaiset ovat mukavia mutta kuitenkin vielä etäisiä, se on hyvä yhdistelmä, ei tarvitse keskustella mistään ahdistavasta henkilökohtaisesta, mutta toisaalta on sen verran yhteisiä juttuja, että pystyy puhumaan muustakin kuin säästä.     ---siis nämä hiukkaset, vaikkapa fotonit, ovat kaksosia, ja tosiaan saavat ominaisuutensa vasta mitattaessa---      --- ne ei meinaa saada sitä hengiltä millään, tuli ei polta sitä, pyhä henki menee siihen ja siitä tulee ihan sairaan painava, Moksu ei osaa vaan näytellä että se ei jaksais nostaa mua, mua naurattaa ihan hirveesti---      ---minä ajattelin että keitän sitten perunaa, ehkä bataattia, haudutan pikkuisen jauhelihaa, sanotaan ettei saa yhtään antaa suolaa mutta se on niin kamalan valjun makuista sitten---      ---ja vaikka sanotaan ”kaksoset” niistä hiukkasista niin ei niillä ole mitään geneettisiä ominaisuuksia, jotka tämän selittäisivät, eikä ole mitään informaatiokanavaa joka voisi tämän tiedon välittää, tämä todella tuntuu mystiseltä, ja kuitenkin---
Läheisten ystävättärien ”keskustelua” kuvataan nokkelasti ja hilpeän osuvasti Tessun vierailussa Siljan kotona: 


”No miten ne Hyvä Olo -messut?"  ”Ne meni tosi hyvin itse asiassa. Ihanii muotikuvii täällä”               ”Kääpiö ei aiheuttanut hankaluuksia?”  ”Mitä. Ai niin se. Joo ei. Testaa itsesi, oletko neurootikko. Kaikenlaista. BB-Terttu värjäsi tukan! Nyt on kyllä uutiset. Oho, ootsä nähny tän?”                                       ”Joo oon todellakin” ”Siinä on äiti!””Ja Tessu-täti myös! Poptaivaan pahimmat flopit, isoimmat mokat: The Glitter Girls!” ”Joo, meni vähän päivä pilalle kun. Tosson tota teetä.”  ”Tota teetä, se kai kuulostaa espanjaksi jotenkin törkeeltä, yks Carmelita sanoi” ”Carmelita, okei”  ”Ai sulta meni päivä pilalle? Kultaseni, bygones.”                     ”No niinhän se”  ”Eikä me olla ees ykkösinä, vasta tokina!”                                 ”Praise the Lord” ”Kuule koirat haukkuu karavaani kulkee”                       ”Kulkiski”   ”Mitä?”   ”Ei mitään ei mitään”                        ”Äiti saanksmä laittaa tän mekon heti päälle?”                                    ”Tietysti saat kulta, tuu tänne”    ”Näin selviät pikkujouluista ilman krapulaa. Onko pomosi psykopaatti, testaa! Kaisa pääsi masennuksesta: nyt jaksan uskoa itseeni jälleen. Toi Kaisa käy meillä joogassa. Ihanaa et sillä menee nyt paremmin.”  ”Näyttää litiumturvotukselta”   ”Se on hirveen ihana tyyppi”

Nainen katolla esittelee erilaisia tuskastumisen, pettymyksen ja kiukun muotoja ja tasoja. Henkilöiden kaipuu yhteyteen on kova, ja niin on myös halu tulla nähdyksi täydempänä ja parempana itsenään. Sietämättömien olosuhteiden muuttamiseksi vaaditaan enemmänkin kohtalon oikkuja kuin päättäväisyyttä. 

Mutta miten oli tarkoitus lukea se, että kirjan nimi on sama kuin Doris Lessingin kuuluisan novellin...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti