Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til 2013, suomentanut Tuomas Kauko. Like 2014.

Aina ei auta, vaikka välttelisi virallisia kritiikkejä ja blogausvyöryjä. Joskus kirjaa ei saa edes auki, ennen kuin on jo lukenut tällaista: 

Aina silloin tällöin joku kirjailija piirtää koko kirjallisuuden kartan uusiksi. Islantilaisen Sjónin kirjat ovat jotain täysin ennen kokematonta. Hän on muuttanut käsitykseni maailmasta. - A. S. Byatt

Lähesty siinä sitten peruslukijana kirjaa ikään kuin puhtaalta pöydältä, aistein avoimin. Jollei jo ensimmäinen kappale tunnu pyörryttävältä, mikä on mennyt pieleen? Mitä jäi lukematta - ei vain tässä kirjassa, vaan koko elämässä? Ärsyttää, turhauttaa, hävettää - paras olisi vain siirtyä Harlekiineihin. 

Loppuvuodesta 1918, maailmanhistorian kuohunnan, luonnonmullistuksen ja kulkutautivitsauksen aikaan elää Reykjavíkissa lähes lukutaidoton orpopoika Máni Steinn. Hänen koko olemassaolonsa, vinttihuoneessa ikivanhan isotädin kanssa, on mahdollinen yhteisöllisen ja socialistien armeliaisuuden tähden. Ja himokkaiden miesten, joiden palvelemisesta Máni saa rahaa käydä elokuvissa. Jatkuvasti. 

Ja nyt poika elää elokuvissa. Silloin kun hän ei lataa niitä itseensä silmillään, hän toistaa niitä mielessään.

Nukkuessaan hän uneksii elokuvista muunnelmia, joissa tapahtumien verkko kietoutuu hänen oman elämänsä lankoihin.

Elokuvia sentään näytetään, vaikka arvostettu tohtori G. Árnason on tuominnut koko taidemuodon rappeuttavana kirjoituksessaan ”Elokuvat ja sielunsairaudet”:

Elokuva on siis luonteeltaan moraaliton. Se muuntaa näyttelijän fetissiksi ja houkuttelee esiin perversioita katsojassa, joka antaa sen vietellä itsensä niin kuin tulenliekki viettelee perhosen. Mutta ero on siinä, että elokuvateatterissa katsojalla on tapaaminen liekin kylmän lepatuksen kanssa eikä palavan liekin kanssa. Perhonen roihahtaa tuleen, mutta katsoja voi huoletta antaa kasvavalle himolle periksi ja kokea elämyksen yhä uudelleen. Niin käy aivan liian usein, valitettavasti.

On myös mystinen tyttö, Sólborg Guđbjörnsdóttir. Vaikka Mánin mielenkiinto eläviä ihmisiä kohtaan on rajallinen, Sólborg on näyttäytynyt hänelle lihallisen maailman ja haaveen rajalla, elokuvissa, Louis Feuilladen Les Vampires -sarjan näytöksessä:

Ja sillä hetkellä, kun tyttö nousi poistuakseen, se tapahtui. Tytön varjo lankesi valkokankaalle, ja he sulautuivat yhteen, tyttö ja elokuvan hahmo. Tyttö katsoi olkansa yli, ja valokeila heijasti Musidoran kasvot hänen kasvoilleen.

Poika jähmettyi tuoliinsa. He olivat täsmälleen samannäköisiä.

Tästedes pojalla on tytölle oma nimi: Sóla Guđb-. Alkulehdellä nähdään suomentajan huomautus, että tämä lyhenne on anagrammi sanasta ”blóđsuga”, vampyyri. Pyrkimys tytön kohtaamiseen luo jonkinlaista toivoa, jännitystä, mieltä Mánin ajelehtimiseen oman todellisuutensa harmaikossa. Sóla on säestys Mánin elokuvaan:

Seuraavana iltana Vanhassa Kinossa yritetään näyttää italialaista salakuljettajatarinaa Viha ilman minkäänlaista musiikkisäestystä. Se epäonnistuu täysin.

Heti ensimmäisen puolen tunnin aikana ihmiset menettävät mielenkiintonsa valkokankaan tapahtumiin. Kun elokuvien ainoat taustaäänet ovat yleisön yskintä ja rykiminen sekä konehuoneesta kantautuvat äänet - projektoria pyörittävän moottorin hurina ja filmin kohina, kun se purkautuu ylemmästä kelasta, kulkee valon alle ja kiertyy alemmalle kelalle hieman käheämmin kohisten - silloin paljastuu, kuinka hiljaisia elokuvat tosiasiassa ovat. [...] Kilpailussa hiljaisuutta ja talon puuseinien ulkopuolella olevaa todellisuutta vastaan tarvitaan kovempia aseita.

Ilmassa velloo tuhon uhka: Euroopassa raivoava espanjantauti on rantautumassa Islantiinkin, ja ihmiset odottavat sitä kuin ansaan jääneet eläimet. Paitsi Máni: 

Hänellä on perhosia vatsassa niin kuin silloin, kun hän on asiakkaan kanssa, paitsi että perhoset ovat isompia, niiden siipien väli on pitempi ja ne ovat väriltään mustia kuin ruumisauton samettiverhot. 

Jokin hallitsematon voima on vallannut maan, jotain historiallista tapahtuu samanaikaisesti Reykjavíkissa ja suuressa maailmassa.

Valkokangas on revennyt, maailmojen välillä tuulee.

Kaupunki autioituu, ihmiset yrittävät välttää tartuntaa linnoittautumalla koteihinsa, ulos elintarvikkeita ja polttoaineita etsimään uskaltautuvat vain kuolemaa halveksuvat vanhat naiset. Tilapäissairaaloita perustetaan ja sairaanhoitoon kykenevien tarve on huutava. Mánista tulee ruumiinkantaja: hän kulkee tohtori Garibaldin mukana keräämässä kuolleita ja kuolevia, ja autoa ajaa Sóla Guđb-. 

Oli näky kuinka karmea tahansa, pojan ilme ei värähdäkään. Yhdeksän päivän aikana hän sanoo tuskin sanaakaan.

Reykjavík on ensimmäistä kertaa ottanut muodon, joka ilmentää hänen sisäistä elämäänsä. Mutta siitä hän ei aio kertoa kenellekään.

Vitsaus alkaa hellittää, ja kansa pakkautuu itsenäistymisjuhlallisuuksiin joulukuun 1918 alussa. Kulman takana hartaista ja raskaista menoista Máni yllätetään ”iljettävässä” aktissa tanskalaisen matruusin kanssa. Julkinen rangaistus on nyt tarpeen kansainvälisen konfliktin ja kansallisen häpeän välttämiseksi. Vaaditaan teloitustakin, mutta päättäjien joukossa on armollinen tohtori Garibaldi (ja kulisseissa monta Mánin asiakasta), ja Máni selviää karkotuksella: hänet lähetetään Englantiin.

Máni Steinn nauraa. Hänen rinnassaan lepattavat mustat siivet.

Tarina jatkuu heinäkuusta 1929 ja päättyy valokuviin.

Suljen kirjan ja ottaa päähän. Tartun helpottuneena muuhun ajateltavaan.

Ja sitten kesken muiden puuhien mieleen nousee alava maisema, jossa ihmisasutus on vähäistä ja vaatimatonta, ja kaukana räiskyy tulivuori Katla. Taajamat peittyvät tuhkasateeseen ja värit katoavat. Äänetön mustavalkofilmi. Neito mustissaan reikänä harmaudessa, punaiset huulet ja huivi. Villit ja väkivaltaiset, vastenmielisetkin, eritteitä roiskuvat kuvaelmat. Rasvalinssimuotokuvat. Blake ja Buñuel, Pierre et Gilles. 

Isännättömät valokuvat. Hakukonerunous. Perhosefekti.

Maailmani ei mullistu, suomukset eivät lennähdä silmiltä, mutta hetken ajaksi päästän irti. Pitää lukea joku toinenkin Sjón. Ja Tommi Parkon runoudenymmärtämisoppikirjat.