tiistai 20. toukokuuta 2014

Tiina Raevaara: Laukaisu

Paasilinna 2014.

Perhesurma. Miten se on mahdollinen, miksi sellaista tapahtuu? Onko toimintakykyisen ja hyväosaisen ulkopuolisen oikeus kirjoittaa fiktiota (ja lehtijuttuja) nurkkaan ajetuista ihmisistä, joista ahdistus, toivottomuus ja hellittämättömät vastoinkäymiset ovat tiristäneet ihmisyyden ulos? 

Näitä kysymyksiä pohtii myös Raevaaran Laukaisun kertoja. Suuri osa tarinasta kulkee kuitenkin syvällä päähenkilön Pauliinan omassa kokemuksessa ja mielenmaisemassa - niin syvällä, ettei sinne ulkopuolinen voi nähdä eikä sitä ymmärtää. Kertoja tähdentää, että häntä on pyydetty kirjoittamaan Pauliinasta, että juuri hän on oikea valinta tähän tehtävään. Minäkertojan läsnäolo tarinassa aaltoilee: välillä hän puhuttelee lukijoita, välillä kertoo Pauliinan elämästä ja ajatuksista yhtä kaikkitietävänä kuin olisi itse tämän keksinyt. ”Tärkeintä on tarina, ei totuus”, kertoja pohjustaa alkulehdillä. Hän kertoo ”kasaavansa” tarinan palasista, pienistä tosipohjaisista yksityiskohdista: ”Ruokin teitä yksityiskohdilla, syillä ja selityksillä. Järjestän maailman kaaoksen puolestanne”, kertoja lupaa. 

Pauliinan kaaosta ei kukaan tarjoudu järjestämään. Kauhistuttavimmassa mahdollisessa suomalaisessa maisemassa, maaseudun marraskuussa, on laiminlyöty, ummehtunut talo, ja siellä Pauliina, hänen psykoottisen masentunut miehensä Kerkko sekä takkutukkaiset ja kalpeat kaksoset Elma ja Anni odottavat. Ei elämästä pitänyt tällaista tulla, oli luvattu jotakin aivan muuta. Sellaista kuin toisille ihmisille.
Pauliina käveli hiekkatietä pitkin. Kotoa bussipysäkille oli vajaan kilometrin matka. Ei se ollut paljon, mutta sää oli ilkeä. Matkakin oli yksi osoitus järjettömyydestä, jota Pauliina ja Kerkko olivat aikoinaan osoittaneet. Miksi muuttaa niin hankalaan paikkaan? Miksi tehdä asiat vaikeiksi, uhrata elämänvoimaa ja iloa täysin toissijaisiin asioihin, kuten hankalaan siirtymiseen paikasta toiseen? Miksi ihmiset eivät muuta paikkoihin, joissa elämä on helppoa?
Nuoret aikuiset haluavat lapsia, omakotitalon, kesämökin, kaksi autoa, koiran, puutarhan, leikkimökin, kasvimaan, ihmeellisiä asioita, joista on pelkkää vaivaa. He muuttavat alueille, joissa kaikki on kaukana, joissa päivään kuuluvat lumityöt, remontointi, ruohonleikkuu, ikkunoiden tiivistäminen, öljykattila tai varaava takka, sekä lopulta tukkiutuneet salaojat, kuivunut porakaivo, homeongelma, vuotava katto, hiiret ja rotat, auton tyhjentynyt akku, riitelevät naapurit, koira, joka hyökkäilee ohikulkijoiden kimppuun, liian kuivat kesät, hajonnut vesipumppu sekä jatkuvasti nousevat sähkömaksut.

Kaaos ja rappio etenevät vastaanpanemattomasti. Talossa vallitsee tahmea uupumus, joka konkretisoituu kertyvänä likana ja pahenevana epäjärjestyksenä, joiden edessä Pauliina on voimaton. Lapset eivät tuota iloa: 
Pauliina oli läpsäissyt lapsiaan. Hän oli huutanut heille, kirkunut kuin hullu, sulkeutunut vessaan pakoon heitä, sulkenut heidät makuuhuoneeseen ja teljennyt hetkeksi oven, uhkaillut heitä lelujen poisheittämisellä tai ruuan kieltämisellä tai omalla lähtemisellään, tehnyt kaikenlaisia järkyttäviä tekoja. 
Viimeisillä voimillaan Pauliina pakenee haaveeseen opiskelusta; elämänlankana hänellä on Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, jonka hän on joskus nähnyt kuuluvan joihinkin pääsykoevaatimuksiin. Sitä Pauliina lukee kerta toisensa jälkeen, kahden epärealistista unelmaa kohti ajelehtivan osattoman tarinaa. Toivo pilkahtelee vielä: Pauliina havahtuu huomaamaan, että ulospääsykin voisi olla olemassa, uusi alku. ”Niin paljon ihmisiä, kaikki erilaisia. Jokainen voisi olla tutustumisen arvoinen.”

Vastoinkäymiset seuraavat toisiaan Pauliinan äärettömässä tyhjyydessä: ”Pauliina toivoi niin, että hänellä olisi joku, jolle soittaa.” Ketään ei ole, on lakattava pyristelemästä ja palattava vihan ytimeen.

Kertoja esittää faktoja perhesurmista ja mustasukkaisuusmurhista pitkältä ajalta: hänen kiinnostuksensa aihepiiriin vaikuttaa alkaneen vuodesta 1985, jolloin Suomea tyrmistytti kolme lastaan kaivoon kantanut äiti. Tuolloin ”lukijoita hemmoteltiin draamantajuisilla raporteilla”:
Lauantaina lokakuun 5. päivän iltana hän keitti nuorimmaiselleen velliä ja muille teetä. Iltasaduksi luettiin Aku Ankkaa. Äiti tunsi itsensäkin väsyneeksi. Hän yritti katsoa televisiota, mutta nukahteli vähän väliä. Aamuyöllä hän heräsi omassa sängyssään. Milloinkaan hän ei osannut selittää, mikä hänet herätti. Hän nousi pomppaamalla ylös, kävi hakemassa keittiöstä työpuseron päälleen ja meni saman tien Sarin vuoteen luokse. Hän otti nukkuvan Sarin syliinsä, kietoi hänet pussilakanaan ja kantoi ulos.
Toisin kuin tällaisista tapauksista raportoivat toimittajat, tämä kertoja kuitenkin tietää kohteestaan jotakin: viisitoista vuotta aiemmin he kävivät yhdessä koulua, ja päivänä josta kaikki haluavat tietää kertoja sattui vielä tapaamaan Pauliinan. Kertoja haastaa lukijansa: ettekö tekin himoitse tätä tietoa? Eikö teissäkin vallitse haaskalinnun luonto, vaikka selitätte uteliaisuutenne pyrkimyksellä ymmärtää ja siten ennaltaehkäistä? 
Myöhemmin olen pohtinut, missä ovat esimerkit huonoista perheistä. Miksi lehdissä ei esitellä sellaisia? Miksei ole kuvia paskaisista vessoista, pesemättömistä astioista, tavarakasoista, tyhjistä maitopurkeista, jääkaapista, joka vuotaa, kenties jopa hajunäytteitä? Mikseivät äidit ja isät kerro lääkityksestään, riidoistaan, olemattomasta seksielämästään, erektio-ongelmistaan, aborteistaan, mustelmistaan, nukahtamislääkkeistään, luottotietojen menetyksistään, pikavipeistä? 
Näin kertoja yhtäältä asettaa Pauliinan olosuhteet objektiivisesti laajempaan kehykseen, mutta  kostonhimo ja vahingonilo välähtävät viimeistään kuvauksessa Pauliinan käynnistä autokorjaamossa, jonka merkitys ja tarpeellisuus jää epäselväksi. 

Laukaisu jättää samanlaisen tunteen kuin uni, jossa pitäisi paeta saavuttavaa uhkaa, mutta jalat ovat juuttuneet sulaan asfalttiin. Raevaara onnistuu mestarillisesti turruttavan, tuhoavan toivottomuuden kuvaamisessa. 





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti