keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa

I tystnaden begravd 2012, suomentanut Katriina Huttunen, Gummerus 2013. 


Pikahyllyn antimia dekkariviikolla: ruotsalainen dekkari, kirjailija minulle uusi tuttavuus. Myöhemmin vasta huomasin, että kannessa hehkuttaa itse Liza Marklund: ”Vuoden paras ruotsalainen dekkari.” Syytäkin on: Alsterdal on Marklundin luottokustannustoimittaja...

Katrine Hedstrandilla on elämä. Lontoossa. Koti-Ruotsissa on ikääntyvä äiti Ingrid ja vetelä veli Ante. Velipoika asustaa äidin naapurustossa ja on delegoinut äidistä piittaamisen vaimolleen. Kun äidin voimat hiipuvat ja hän joutuu vuodeosastolle, vastuu siirtyy kuitenkin Katrinelle. Katrinen on pantava oma elämänsä tauolle, palattava Ruotsiin ja omistauduttava äidin asioiden hoitamiselle, mikä perheettömien tytärten osa on. 

Äidin kaaoksen valtaamasta asunnosta löytyy pohjoisruotsalaisen kiinteistönvälittäjän yhteydenottopyyntöjä: äiti omistaakin talon kotiseudullaan Tornionjokilaaksossa. Koska äidiltä ei enää tietoja saa, ja kiinteistönvälittäjä on epäilyttävän innokas ostohalussaan, Katrine lähtee pohjoiseen ottamaan asioista selvää. 

Perillä odottaa silmitön talvi ja meänkielinen Kivikangas. Ensi töikseen Katrine törmää eläkkeelle jääneeseen kyläpoliisiin Thore Paloon ja saa kuulla, että pitäjää kuohuttaa erakoituneen Lars-Erik Svanbergin, vuosikymmenten takaisen hiihtäjätähden, raaka murha. Yhteisön pelottavan tiiviit suhteet valkenevat Katrinelle varsin pian, ja sen myötä hän saa tietää, että Ingrid-äidin elinikäinen haluttomuus kertoa taustastaan pohjautuu vuosikymmenten takaa heijastuvaan vaikenemiseen.  

Matka omille juurille vie Katrinen paitsi Tornionjokilaaksoon, myös Venäjän Karjalaan. Kivikankaalaisten mykkyys ja vihanpito on saanut alkunsa 30-luvulla, kun maailma mullisteli uutisista lamasta, natsismista ja uudesta uljaasta Neuvostoliitosta - kun pieni kylä oli jakaantunut kommunisteihin, nationalisteihin ja lestadiolaisiin.

Haudattu hiljaisuudessa on varmaan dekkarikin - onhan siinä tutkiva poliisi! - mutta sitä enemmän se on katsaus lähihistoriaan, sukujen käsittämättömiin salaisuuksiin. Katrine ei tyydy vaikenemiseen vaan etsii vastauksia, ja tässä riippumattomassa, rohkeassa määrätietoisuudessaan hän on yhtä ulkopuolinen niin Kivikankaalla kuin Petroskoissakin. 
”Kaksi asiaa sinun täytyy tietää”, hän sanoi. ”Älä koskaan kieltäydy kun sinulle tarjotaan kuppi kahvia. Ja keksi vastaus kun sinulta kysytään, kenen sinä olet. Sitä täällä kysytään. Ei sitä, kuka olet, missä asut tai mitä töitä teet. Täällä kysytään aina, kenen sinä olet.”
Erittäin tarkkanäköistä on rinnastaa yhtäältä ikiajat isäinsä mailla ”vapaassa” lännessä asuneiden ja toisaalta Neuvostoliiton ja sittemmin oligarkkien tyrannian kokeneiden asennoituminen ulkopuolelta tulleeseen. 

Haudattu hiljaisuudessa on realistinen, mukaansatempaava ja askarruttava romaani, eikä sellaisena oikeastaan juurikaan dekkari, vaikka murhamysteeri onkin. 

Katriina Huttunen on ruotsalaisen kirjallisuuden suhteen laatuleima - kun 500-sivuisen kirjan alkulehdiltä näkee hänen olleen asialla, voi yleensä rentoutua ja lukea tarinan niin kuin se kerrotaan. Mutta.

Tässä on nyt tapahtunut jotain. Puhutaan ”kirjelaatikoista", potkukelkalla "huristelusta", viedään "vettä kattilaan sulamaan" (tämän oli joku aiempi HelMet-asiakaskin lyijykynällä alleviivannut). Sotatantereelle aikanaan jääneet siirretään haudattaviksi ”vihittyyn maahan”, ja Leningradin ”miehitys” kesti 900 päivää. 

Lisäksi sivun 190 tienoilla on kummallinen rypäs monenlaisia kirjoitusvirheitä ja siten toimituspuutteita. Kiirettä tietysti pitää. Grrr. 

Jos Haudattu hiljaisuudessa on dekkari, se on hillityssä supersankariudessaan ja selkeästi järjellisessä tavoitteessaan eräs parhaita lukemiani.  

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Crime Time 2014. 



Ensimmäisen valtakunnallisen dekkariviikon alkuun osui sattumalta käsiini ”palkitun prosaistin kiihkeä jännäri”, kuten kustantajan blurbi lupaa. Tästä on kyllä whodunnit kaukana.

Jari Järvelän Tyttö ja pommi on sotaromaani. Sodassa ovat ilmaisun- ja olemisenvapaus ja keskiluokkaunelma. 

Näyttämönä on uhkaavan urbaanina näyttäytyvä Kotka, Järvelän kotikaupunki. 



Valaistus on vähäinen: kaikki tapahtuu öisin ja sakenevan syksyn inhottavuudessa. Normaalielämä, normi-ihmiset, loistavat poissaolollaan. Tässä Tyttö ja pommi lähenee visuaalisena lukuisia  elokuvadystopioita - tunnelma on usein postapokalyptinen. 

Asemasotaa käyvät pääoman ja yleisen yhteiskuntajärjestyksen asialla ”turvallisuuspalveluammattilaiset”, yksityisvartijat eli stevarit. Toisella puolen ovat ”töhrijät”, nuoret graffititaiteilijat. Graffareille stevarit ovat Rottia, stevareille töhrijät Bakteereja. Yhteiskuntajärjestystä puolustavat tavalliset kunnon miehet katsovat olevansa ”antibioottikuuri” rappiota ja anarkiaa vastaan.

Konservatismin palkka-armeijaa johtaa vartiointifirman konttoripäällikkö Raittila komennossaan lukuisia poliisikoulutestipudokkaita ja ihan tavallisia miehiä, kuten Kalliola ja Hiililuoma. Strategia-apuna on hillittömän hauska matematiikanopettaja Vartia (”ilman sitä jiitä”), itseoppinut katutaiteen käsiala-analyytikko. Aate, asia, ideologia ja isäntä on näissä tapahtumissa VR. 

Maalipurkkipataljoonan kärkijoukossa ovat Metro, Rust, Paroni, Jack ja Koskelo. 
Mä ja Rust olimme nauttineet ulkona maalaamisesta. Paroni teki vielä maalaamista mieluummin omia monimutkaisempia proggiksiaan, joilla se yritti johdattaa ympäröivää yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan, oli kyseessä sitten Chiquita-tarrojen muuttaminen tai tukholmalainen maahanmuuttovirasto. Koskelon ominta juttua sen sijaan olivat hylätyt mestat.
Koskelo haaveilee Ukrainan Pryprjatista, kuuluisasta aavekaupungista, Jack kärsii vakavasta OCD-oireilusta, jota hänen äitinsä pitää käytännöllisenä siisteytenä. Paroni kulkee päivisin pukumiehen valeasussa maalitölkit Cavaletissa esittelemässä asuntoja. Metro ja Rust jakavat aamulehtiä, tsekkailevat reiteillään sopivia maalauspintoja ja rakastavat jonkun poismatkustaneen alivuokralaisen asunnossa. 
Graffari on taiteilijoiden kuningas. Entisajan ulkoilmamaalarit olisivat meille kateellisia. Ne jäljensivät neliskanttisiin taulukankaisiinsa palan maisemaa. Me muutetaan sitä maisemaa. 
Romaanin kerronta kulkee kronologisena ja osin limittäisenä kahden kertojan äänellä. Toinen heistä on Metro, 19-vuotias kouvolalais-kongolainen tyttö, jolle maalaaminen on intohimo ja elämäntapa; toinen Jere Kalliola, ”turvallisuusammattilainen”, koska puolentoista lapsen isä ja omakotirakentaja. Työ on vain työtä. 

Heti alkusivuilla tapahtuu murha, joka peitellään, ja joka saa silminnäkijän ja asianosaisen ajautumaan kostoon. Kostosta tulee elämän kantava voima, inspiraation lähde ja lopullinen maali. Maalipa hyvinkin. 

Järvelä vie lukijan Metron kautta tutustumaan graffitin suuruuksiin, joiden mukana vierähtää useampi unohtumaton hetki netin uumenissa. Kirjan motto on otettu kaikkien aikojen ehkä kuuluisimmalta graffititaiteilijalta, bristolilaiselta Banksylta: 

“A wall is a very big weapon. It's one of the nastiest things you can hit someone with.”
Berliini näyttäytyy graffarin taivaana: mainitaan berliiniläiset Just ja Blu sekä Berliinissä työskentelevä belgialainen ROA. Näiden teosten tarkastelu tuo vavahduttavaa lisäsyvyyttä Järvelän romaaniin. 

Rottapuolen operoijien elämänarvot ja -sisältö näyttäytyvät plassuina ja ulkoaomaksuttuina tässä yhteenotossa. Vartiointitoimistopäällikkö Raittila leuhkii kahden ja puolen tonnin konjakilla, Kalliolan kollega ja kilpailija Hiililuoma Seychellien-matkalla ja Audin blingivanteilla. 

Rahan- ja vallanhalu kääntyy konkreettiseksi väkivallaksi, eikä väkivaltaa voi rajata koskemaan vain aggression kokijoita. Paineaaltojen vaikutus on musertava. Kyse ei ole sukupolvien välisestä kuilusta, vaan rahan vallasta. 

Järvelän romaani on jämerän poliittinen. Siksi liikutuin siitä, että sille, vasta huhtikuussa julkaistulle, on jo Kotkassa olemassa tribuutti, by Hende. Ja ihan valtaapitävien luvan kanssa.




perjantai 6. kesäkuuta 2014

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta


Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 2013, suomentanut Sanna Manninen. Siltala 2014.



Tämä kirja oli möllöttänyt HelMetin Bestseller-hyllyssä jo useamman käynnin ajan. Olin kavahtanut alaotsikon tähden: ”romaani rakkaudesta”. Elämä, ja sen kautta lukemisaika, on liian lyhyt ichmischschuchdehöttöön. 

Sitten tuli osittainen haaste: arvostamani bloggarin lukupiiri oli ottamassa tämän käsittelyyn ja päätin sitten täältä kulisseista itsekin katsahtaa aihetta. 

Romaanin nimi ja motto on otettu Ruotsin valtakunnan laista: ”Se joka ottaa luvattomasti käyttöönsä tai muulla tavoin anastaa toisen omaisuutta, tuomitaan omavaltaisesta menettelystä...” Nerokasta. Rakkaus on hyödyke, hinnallinen palvelu.

Esterillä on kaikki hyvin: mies on, ja mielekäs työ. Työn kautta hänet pannaan kirjoittamaan artikkeli valtavan upeasta nykytaiteilijasta, Hugosta. Paneutuminen modernin neron työhön ja tämän tapaaminen vääntävät Esterin elämän nurin. Jokin nyrjähtää: ”Aivot ovat jo kokeneet sen mitä ovat kaivanneet. Loikka tapahtuu silloin kun ei halua menettää tulevaisuutta, jonka on jo tuntenut.” 

Alkaa matka kohti Hugoa. Ensin putsataan tausta, poistetaan aviomies Per: 
- Onko tässä enää mitään järkeä? Meidän suhteessa? Ester kuuli kuitenkin ennen kaikkea toiveen lievityksestä ja helpotuksesta. Per halusi kuulla olevansa väärässä. Pois haluava osapuoli on aina hieman vastahakoinen, hän pelkää tuntematonta, hankaluuksia ja katumusta. Sen joka ei halua tulla jätetyksi pitää käyttää hyväksi tätä vastahakoisuutta. Hän ei kuitenkaan saa vaatia selkeyttä ja rehellisyyttä. Tilannetta ei pidä pukea sanoiksi. Muutoksen ilmaiseminen täytyy jättää pois haluavan osapuolen tehtäväksi. Vain sillä tavalla on mahdollista pitää luonaan ihminen joka haluaa lähteä. Siksi parisuhteessa vaikeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö. 
Kaikki ei olekaan ollut hyvin, sillä Ester on altis hullaantumiselle. Hän on kuitenkin moralisti, tekee irtioton aiemmin eletystä uuteen valmistautuessaan. 
Jotkut ihmisethän olivat valmiita järjestämään rakkauselämänsä, tai pikemminkin seksielämänsä, siten että heillä oli samanaikaisesti useita toisistaan tietämättömiä kumppaneita. Kumma kyllä samat ihmiset ihmettelivät ärtyneinä, miten hankalaa oli sovitella yhteen aikoja, valheita, tapaamisia, kun muilla ihmisillä oli todellinen elämä vaatimuksineen, odotuksineen ja kaipauksineen. Tällaisille ihmisille pitäisi suositella nekrofiliaa, hän ajatteli. Kuolleet eivät aseta vaatimuksia hirvittävän kiireisille ja lujasti töitä tekeville, seksuaalisesti ylivirittyneille neroille.  […]
Ihmisen jolla on useita naisia, tai miehiä, ei tarvitse pelätä todellista läheisyyttä kenenkään kanssa. Hänen ei tarvitse koskaan olla tasavertainen tai asettaa itseään alttiiksi, hän voi ohjailla valtaa niin ettei ikinä joudu alakynteen vaan voi aina mennä jonkun muun luo. Se on kuin eksistentiaalinen täyssuojaus.
Romaanissa on ulkopuolinen kertoja, mutta yhtä lailla kertojana voisi olla Ester itse, sillä vain hänen näkemyksistään ja kokemuksistaan tarina koostuu. Ester on täysin tunteidensa  vietävänä, mutta ihmisessä aina vallitsevat kaksi puolta, järki ja tunne, näkyvät selkeästi hänen taistelussaan. Kyllä Ester näkee nöyryytyksensä, apunaan vielä tolkkua tarjoava ”ystävätärkuoro” kuin kreikkalaisessa tragediassa ikään, mutta järki sumenee genitaalien aktivoituessa.

Minulla oli hillittömästi lainauksia tästä romaanista, ja monet niistä painan kalkkeutuvaan sydämeeni. Omavaltaista menettelyä on elegantti, eurooppalainen ja kepeä, taittoaan myöten, raskaasta aiheestaan huolimatta. Sanna Mannisen suomennos kantaa tätä henkeä oivallisesti, paitsi.

Esterin elämää Hugon odotuksessa kuvataan sanalla ”välikohtaus”. Suomessa ”välikohtaus” = konflikti, kun taas ”välinäytös” = diibadaabaa varsinaisia tapahtumia odotellessa. 

Omavaltaista menettelyä on mittaamattoman viisas kirja, joka pitäisi määrätä pakolliseksi lukemistoksi kaikille teineille. Kas kun aivo-orgasmit tai fyysinen yhteys eivät lopulta merkitse mitään. Suomemmasti, Sex and the Cityn Mirandan sanoin: ”He’s just not that into you.”

Harvoin, jos koskaan, olen nähnyt toivoa kutsuttavan sen oikealla nimellä, sen paljastuvan koko kauhistavuudessaan. Lena Andersson onnistuu tässä.

...sillä kaikki elollinen haluaa pysyä hengissä, eikä toivo ole poikkeus. Se on tuhoeläin. Se syö kaikkein viattomimpia kudoksia ja kukoistaa niissä. Sen selviytyminen perustuu kehittyneeseen kykyyn ummistaa silmänsä kaikelta, mikä ei edistä sen kasvua, mutta käydä kaiken sellaisen kimppuun, mikä ruokkii sen eloonjäämistä. Sitten se märehtii näitä muruja kunnes on imenyt niistä kaiken ravinnon.  […]
Varmaa tietoa on helpompi käsitellä kuin epämääräistä. Se johtuu Toivosta ja sen luonteesta. Toivo on ihmisruumiissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa. Ei riitä, että Toivon pukee pakkopaitaan ja telkeää pimeään loukkoon. Myöskään nälkäkuuri ei auta, loista ei voi tuomita vedelle ja leivälle. Ravinnonsaanti on tyrehdytettävä tyystin. Jos Toivo pystyy hankkimaan jostain happea, se hankkii sitä. Happea on väärin suunnatussa adjektiivissa, ajattelemattomassa adverbissa, hyvittelevässä myötätunnon eleessä, vartalon liikkeessä, hymyssä, silmän pilkahduksessa. Se joka toivoo ei ole tietävinään, että empatia on mekaaninen voima. Välinpitämätön tekee vaistomaisesti huomaavaisia asioita suojellakseen sekä itseään että hädänalaista.  […]
...kun loiseläin Toivo otetaan pois kantajastaan Isäntäeläimestä, kantaja joko kuolee tai pääsee vapaaksi.