perjantai 6. kesäkuuta 2014

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta


Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 2013, suomentanut Sanna Manninen. Siltala 2014.



Tämä kirja oli möllöttänyt HelMetin Bestseller-hyllyssä jo useamman käynnin ajan. Olin kavahtanut alaotsikon tähden: ”romaani rakkaudesta”. Elämä, ja sen kautta lukemisaika, on liian lyhyt ichmischschuchdehöttöön. 

Sitten tuli osittainen haaste: arvostamani bloggarin lukupiiri oli ottamassa tämän käsittelyyn ja päätin sitten täältä kulisseista itsekin katsahtaa aihetta. 

Romaanin nimi ja motto on otettu Ruotsin valtakunnan laista: ”Se joka ottaa luvattomasti käyttöönsä tai muulla tavoin anastaa toisen omaisuutta, tuomitaan omavaltaisesta menettelystä...” Nerokasta. Rakkaus on hyödyke, hinnallinen palvelu.

Esterillä on kaikki hyvin: mies on, ja mielekäs työ. Työn kautta hänet pannaan kirjoittamaan artikkeli valtavan upeasta nykytaiteilijasta, Hugosta. Paneutuminen modernin neron työhön ja tämän tapaaminen vääntävät Esterin elämän nurin. Jokin nyrjähtää: ”Aivot ovat jo kokeneet sen mitä ovat kaivanneet. Loikka tapahtuu silloin kun ei halua menettää tulevaisuutta, jonka on jo tuntenut.” 

Alkaa matka kohti Hugoa. Ensin putsataan tausta, poistetaan aviomies Per: 
- Onko tässä enää mitään järkeä? Meidän suhteessa? Ester kuuli kuitenkin ennen kaikkea toiveen lievityksestä ja helpotuksesta. Per halusi kuulla olevansa väärässä. Pois haluava osapuoli on aina hieman vastahakoinen, hän pelkää tuntematonta, hankaluuksia ja katumusta. Sen joka ei halua tulla jätetyksi pitää käyttää hyväksi tätä vastahakoisuutta. Hän ei kuitenkaan saa vaatia selkeyttä ja rehellisyyttä. Tilannetta ei pidä pukea sanoiksi. Muutoksen ilmaiseminen täytyy jättää pois haluavan osapuolen tehtäväksi. Vain sillä tavalla on mahdollista pitää luonaan ihminen joka haluaa lähteä. Siksi parisuhteessa vaikeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö. 
Kaikki ei olekaan ollut hyvin, sillä Ester on altis hullaantumiselle. Hän on kuitenkin moralisti, tekee irtioton aiemmin eletystä uuteen valmistautuessaan. 
Jotkut ihmisethän olivat valmiita järjestämään rakkauselämänsä, tai pikemminkin seksielämänsä, siten että heillä oli samanaikaisesti useita toisistaan tietämättömiä kumppaneita. Kumma kyllä samat ihmiset ihmettelivät ärtyneinä, miten hankalaa oli sovitella yhteen aikoja, valheita, tapaamisia, kun muilla ihmisillä oli todellinen elämä vaatimuksineen, odotuksineen ja kaipauksineen. Tällaisille ihmisille pitäisi suositella nekrofiliaa, hän ajatteli. Kuolleet eivät aseta vaatimuksia hirvittävän kiireisille ja lujasti töitä tekeville, seksuaalisesti ylivirittyneille neroille.  […]
Ihmisen jolla on useita naisia, tai miehiä, ei tarvitse pelätä todellista läheisyyttä kenenkään kanssa. Hänen ei tarvitse koskaan olla tasavertainen tai asettaa itseään alttiiksi, hän voi ohjailla valtaa niin ettei ikinä joudu alakynteen vaan voi aina mennä jonkun muun luo. Se on kuin eksistentiaalinen täyssuojaus.
Romaanissa on ulkopuolinen kertoja, mutta yhtä lailla kertojana voisi olla Ester itse, sillä vain hänen näkemyksistään ja kokemuksistaan tarina koostuu. Ester on täysin tunteidensa  vietävänä, mutta ihmisessä aina vallitsevat kaksi puolta, järki ja tunne, näkyvät selkeästi hänen taistelussaan. Kyllä Ester näkee nöyryytyksensä, apunaan vielä tolkkua tarjoava ”ystävätärkuoro” kuin kreikkalaisessa tragediassa ikään, mutta järki sumenee genitaalien aktivoituessa.

Minulla oli hillittömästi lainauksia tästä romaanista, ja monet niistä painan kalkkeutuvaan sydämeeni. Omavaltaista menettelyä on elegantti, eurooppalainen ja kepeä, taittoaan myöten, raskaasta aiheestaan huolimatta. Sanna Mannisen suomennos kantaa tätä henkeä oivallisesti, paitsi.

Esterin elämää Hugon odotuksessa kuvataan sanalla ”välikohtaus”. Suomessa ”välikohtaus” = konflikti, kun taas ”välinäytös” = diibadaabaa varsinaisia tapahtumia odotellessa. 

Omavaltaista menettelyä on mittaamattoman viisas kirja, joka pitäisi määrätä pakolliseksi lukemistoksi kaikille teineille. Kas kun aivo-orgasmit tai fyysinen yhteys eivät lopulta merkitse mitään. Suomemmasti, Sex and the Cityn Mirandan sanoin: ”He’s just not that into you.”

Harvoin, jos koskaan, olen nähnyt toivoa kutsuttavan sen oikealla nimellä, sen paljastuvan koko kauhistavuudessaan. Lena Andersson onnistuu tässä.

...sillä kaikki elollinen haluaa pysyä hengissä, eikä toivo ole poikkeus. Se on tuhoeläin. Se syö kaikkein viattomimpia kudoksia ja kukoistaa niissä. Sen selviytyminen perustuu kehittyneeseen kykyyn ummistaa silmänsä kaikelta, mikä ei edistä sen kasvua, mutta käydä kaiken sellaisen kimppuun, mikä ruokkii sen eloonjäämistä. Sitten se märehtii näitä muruja kunnes on imenyt niistä kaiken ravinnon.  […]
Varmaa tietoa on helpompi käsitellä kuin epämääräistä. Se johtuu Toivosta ja sen luonteesta. Toivo on ihmisruumiissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa. Ei riitä, että Toivon pukee pakkopaitaan ja telkeää pimeään loukkoon. Myöskään nälkäkuuri ei auta, loista ei voi tuomita vedelle ja leivälle. Ravinnonsaanti on tyrehdytettävä tyystin. Jos Toivo pystyy hankkimaan jostain happea, se hankkii sitä. Happea on väärin suunnatussa adjektiivissa, ajattelemattomassa adverbissa, hyvittelevässä myötätunnon eleessä, vartalon liikkeessä, hymyssä, silmän pilkahduksessa. Se joka toivoo ei ole tietävinään, että empatia on mekaaninen voima. Välinpitämätön tekee vaistomaisesti huomaavaisia asioita suojellakseen sekä itseään että hädänalaista.  […]
...kun loiseläin Toivo otetaan pois kantajastaan Isäntäeläimestä, kantaja joko kuolee tai pääsee vapaaksi. 


1 kommentti:

  1. Omavaltaista menettelyä oli hieno kirja. Minäkin taltioin noita lainauksia.

    VastaaPoista