keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa

I tystnaden begravd 2012, suomentanut Katriina Huttunen, Gummerus 2013. 


Pikahyllyn antimia dekkariviikolla: ruotsalainen dekkari, kirjailija minulle uusi tuttavuus. Myöhemmin vasta huomasin, että kannessa hehkuttaa itse Liza Marklund: ”Vuoden paras ruotsalainen dekkari.” Syytäkin on: Alsterdal on Marklundin luottokustannustoimittaja...

Katrine Hedstrandilla on elämä. Lontoossa. Koti-Ruotsissa on ikääntyvä äiti Ingrid ja vetelä veli Ante. Velipoika asustaa äidin naapurustossa ja on delegoinut äidistä piittaamisen vaimolleen. Kun äidin voimat hiipuvat ja hän joutuu vuodeosastolle, vastuu siirtyy kuitenkin Katrinelle. Katrinen on pantava oma elämänsä tauolle, palattava Ruotsiin ja omistauduttava äidin asioiden hoitamiselle, mikä perheettömien tytärten osa on. 

Äidin kaaoksen valtaamasta asunnosta löytyy pohjoisruotsalaisen kiinteistönvälittäjän yhteydenottopyyntöjä: äiti omistaakin talon kotiseudullaan Tornionjokilaaksossa. Koska äidiltä ei enää tietoja saa, ja kiinteistönvälittäjä on epäilyttävän innokas ostohalussaan, Katrine lähtee pohjoiseen ottamaan asioista selvää. 

Perillä odottaa silmitön talvi ja meänkielinen Kivikangas. Ensi töikseen Katrine törmää eläkkeelle jääneeseen kyläpoliisiin Thore Paloon ja saa kuulla, että pitäjää kuohuttaa erakoituneen Lars-Erik Svanbergin, vuosikymmenten takaisen hiihtäjätähden, raaka murha. Yhteisön pelottavan tiiviit suhteet valkenevat Katrinelle varsin pian, ja sen myötä hän saa tietää, että Ingrid-äidin elinikäinen haluttomuus kertoa taustastaan pohjautuu vuosikymmenten takaa heijastuvaan vaikenemiseen.  

Matka omille juurille vie Katrinen paitsi Tornionjokilaaksoon, myös Venäjän Karjalaan. Kivikankaalaisten mykkyys ja vihanpito on saanut alkunsa 30-luvulla, kun maailma mullisteli uutisista lamasta, natsismista ja uudesta uljaasta Neuvostoliitosta - kun pieni kylä oli jakaantunut kommunisteihin, nationalisteihin ja lestadiolaisiin.

Haudattu hiljaisuudessa on varmaan dekkarikin - onhan siinä tutkiva poliisi! - mutta sitä enemmän se on katsaus lähihistoriaan, sukujen käsittämättömiin salaisuuksiin. Katrine ei tyydy vaikenemiseen vaan etsii vastauksia, ja tässä riippumattomassa, rohkeassa määrätietoisuudessaan hän on yhtä ulkopuolinen niin Kivikankaalla kuin Petroskoissakin. 
”Kaksi asiaa sinun täytyy tietää”, hän sanoi. ”Älä koskaan kieltäydy kun sinulle tarjotaan kuppi kahvia. Ja keksi vastaus kun sinulta kysytään, kenen sinä olet. Sitä täällä kysytään. Ei sitä, kuka olet, missä asut tai mitä töitä teet. Täällä kysytään aina, kenen sinä olet.”
Erittäin tarkkanäköistä on rinnastaa yhtäältä ikiajat isäinsä mailla ”vapaassa” lännessä asuneiden ja toisaalta Neuvostoliiton ja sittemmin oligarkkien tyrannian kokeneiden asennoituminen ulkopuolelta tulleeseen. 

Haudattu hiljaisuudessa on realistinen, mukaansatempaava ja askarruttava romaani, eikä sellaisena oikeastaan juurikaan dekkari, vaikka murhamysteeri onkin. 

Katriina Huttunen on ruotsalaisen kirjallisuuden suhteen laatuleima - kun 500-sivuisen kirjan alkulehdiltä näkee hänen olleen asialla, voi yleensä rentoutua ja lukea tarinan niin kuin se kerrotaan. Mutta.

Tässä on nyt tapahtunut jotain. Puhutaan ”kirjelaatikoista", potkukelkalla "huristelusta", viedään "vettä kattilaan sulamaan" (tämän oli joku aiempi HelMet-asiakaskin lyijykynällä alleviivannut). Sotatantereelle aikanaan jääneet siirretään haudattaviksi ”vihittyyn maahan”, ja Leningradin ”miehitys” kesti 900 päivää. 

Lisäksi sivun 190 tienoilla on kummallinen rypäs monenlaisia kirjoitusvirheitä ja siten toimituspuutteita. Kiirettä tietysti pitää. Grrr. 

Jos Haudattu hiljaisuudessa on dekkari, se on hillityssä supersankariudessaan ja selkeästi järjellisessä tavoitteessaan eräs parhaita lukemiani.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti